AvaraTaide ry:n piirustusnäyttely Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 16.4. – 5.5.2016.
Näyttelyn taiteilijat: Outi Aho, Saara Forsell, Anja Härkönen, Anja Ikonen, Urpu-Elina Korhonen, Miina Laine, Heta Laitakari, Hanna Makkonen, Elina Parjanen, Julia Prusi, Paula Puikkonen, Marje Viitala, Johanna Vilén, Ella Vähäsarja.
–
Anja Ikonen: Hämeenpuiston linnut I (2010).
Kuva: AvaraTaide.
Ryhmänäyttelyjen yhteydessä tuntuu aina siltä, että on varminta tehdä vastuunvapautus: se, että joku jää manitsematta, ei tarkoita, että hänen teoksensa olisivat vaitiolon ansainneet. Ryhmistä kirjoittaminen vain on sellaista, punaisen langan hakemista niin näyttelyyn kuin tekstiin, edestakaisen hyppimisen ja kitkan kitkemistä.
Ja sitten asiaan:
AvaraTaide ry. on koonnut Galleria Rongaan näyttelyn, jossa on piirustuksia monelta puolelta piirtämisen laajaa kenttää. On kuvia, jotka tuovat enemmän mieleen maalauksen. On alastonmallipiirustuksia. On fantasiaa. On abstraktia ja esittävää. Ja on luonnoskirjamainen installaatio, joka peittää yhden päädyn kokonaan.
Hanna Makkosen sarjakuvamaiset, mustavalkoiset kuvat johdattelevat näyttelyyn. Niissä on hienoa vähäeleisyyttä: paperi on repäisty, ei leikattu; kuva on kiinnitetty kehyksiinsä teipillä. Sarjakuvamaista mielleyhtymää vahvistavat teosten nimet, jotka luovat kuvasta tarinan: Inspiration overflow.
Heta Laitakarin Ensimmäiset yrtit on piirretty ja väritetty puisille keittiövälineille. Pidän esineiden käyttämisestä kuvan pohjana (minulla sattuu olemaan seinälläni Pekka Suomäen valokuvavedoksia puisille paistinlastoille). Yrttikuvastoon puuhaarukka ja -kauha sopivat erityisen hyvin. Lisäksi välineet on kastettu maaliin, kuin niillä olisi keitelty kuvaa kokoon. Sympaattista.
Julia Prusin piirustukset vanerille yhdistävät taitavaa piirtämistä, herkkää maalaamista (maalaamista niin, että puun syyt jäävät näkyviin värin alta) ja mystistä kuvastoa. Rakastun puun elävään pintaan. Syistä kasvaa vanerille piirretylle ihmiselle kylkiluita ja kasvukäyriä, on kuin ihmisvartalo olisi tullut maasta esiin sentti kerrallaan, keväällä. (Samaa ihmisen ja luonnon saumatonta yhteyttä on piirustuksissa itsessään.)
Marje Viitalan piirtämät kuvat toimisivat loistavana kuvituksena myytillisiin tarinoihin (tiedättehän, Myytillisiä tarinoita, tuo minut jo lapsuudessa traumatisoinut, kiehtovan mielikuvituksellinen teos). Seuraava teos on yhtä kiehtova, vaikkei olekaan myytillinen: Paula Puikkonen on piirtänyt Annikin korttelin paperiin katsomatta. Lopputulos on samanaikaisesti villin anarkistinen ja dokumentaarinen. Se on myös kubistinen: tuntuu, että näen monta nurkkaa yhtä aikaa monesta eri suunnasta. Piirustuksesta on tullut yhtä tilakokemuksen kanssa, ei pelkkää yhden perspektiivin näkemistä.
Ella Vähäsarja: Laturetkellä.
Kuva: AvaraTaide.
Sitten Elina Parjanen yllättää: hän on tuonut näytille otteita piirroksistaan vuodesta 1977 nykypäivään. Tämä ”elämäni tapetti” peittää gallerian perimmäisen nurkkauksen seiniä. Ajattelen, kuten usein katsellessani esimerkiksi luonnoskirjoja, miten mukavaa olisi osata piirtää. Miten tehokasta on ilmaista kokemus piirtämällä, kuinka helppo kommunikointitapa piirtäminen on.
Seinällä on (ikään kuin juuri tätä todistamassa) Parjasen kirjoittama pitkä teksti. Valkoisen paperin täyttävät sanat tuntuvat kuvien joukossa raskailta. Lukeminen on puuduttavan hidasta, jos sitä vertaa kuvan katsomiseen.
Miten kauheaa on toisinaan ajatella, että minusta jää vain sanoja.
Piirtäminen on niin laaja teema, että sen alle tuntuu mahtuvan miltei mitä tahansa. Eri tavalla kiinnostavat alastonmallien piirtäminen ja korttelin piirtäminen paperiin katsomatta ovat kumpikin valittuja tekoja tyhjän paperin edessä. Piirtäjällä on vastuu valita kohteensa. Jos ajatellaan, että piirtäminen on nopeaa (tai ainakin esimerkiksi öljymaalaamista nopeamaa), piirtäjän vastuu osuu kohdalle usein: joka kerta, kun ottaa uuden paperin.
Nokkonen 