Posts Tagged ‘Kai Nieminen’

Psykiatrian ystävät (eli aloitetaanpa Runokaupunki!)

Aloitin Runokaupunki-viikon Runokaupungin nimikkorunoilija Claes Anderssonin haastattelutilaisuudella. Andersson luki runojaan, soitti flyygeliä ja oli asiaankuuluvan itseironinen.

Tapahtuma veti väkeä (kuten arvelin, paikalla kannatti olla yli puoli tuntia etukäteen). Parin sadan hengen tilaisuudeksi ilta oli hämmästyttävän koskettava. Flyygelin sävelet suorastaan värisivät halki vartalon, ja runoilijan itsensä lukemat runot tuntuvat aina saavan ihan uudenlaisia sävyjä.

Runoilijat lukemassa runojaan onkin Runokaupungin paras anti (minulle). Runojen rytmin kuunteleminen tekee hyvää, vaikka nautinkin runojen näkemisestä paperilla. Yritän joka vuosi kulkeutua niin moneen kuuntelutilaisuuteen kuin Runokaupungissa ehdin. Rytmi jää ruumiiseen, kirjoittaminen sujuu taas ihan eri tavalla kuin pitkään aikaan.

Sillä minulle runoissa on kyse kirjoittamisesta. Rakastan runoja, niin laimealta kuin sen kirjoittaminen tuntuukin. Kun luen runoja, alan kirjoittaa. En ole tainnut koskaan päästä kokonaista runokokoelmaa alusta loppuun ilman, että olisin keskeyttänyt ja alkanut kirjoittaa. (Kyse on lukemisessakin rytmistä, sen soimisesta mielessä, sen purkautumisesta uudelleen runoiksi.)

Runojen kuunteleminen tuo runouteen sosiaalisen puolen. Kaksisataa kuulijaa hipihiljaa samassa salissa – ihanaa osoitus runojen merkityksellisyydestä. Kirjaa julkaisemattomana kirjoittajana on joskus vaikea muistaa, että tämä on merkityksellistä. Se on sitä toki minulle, mutta tuntuu puuhastelulta kirjoittaa vain itselleen. Kirjoittaja etsii lukijaa.

Ja niin Runokaupunki toimii: tuo konkreettisesti esiin runojen merkityksen. Sen huomaa itsessään, kun runon kuuleminen muuttaa hetkessä oman tunnetilan. Sen huomaa suuressa salissa, jossa kaksisataa ihmistä nauraa yhtä aikaa. Sen huomaa runoilijassa, joka lukee.

(Olen viime aikoina palannut Kai Niemiseen. Luin juuri ennen Anderssonin tapahtumaa runon:

Taidetta taiteen vuoksi, näillekö jotka viettävät kaiken
liikenevän aikansa television ääressä ja kertovat lehdissä
mitä kirjoja keräävät kesäksi vaikkeivät sitten ehdi lukea
ja jouluna rentoutuvat illan tai kaksi hyvän kirjallisuuden
ääressä. En minä sentään hölmö ole, minä kirjoitan näille
silloin kun minulla on asiaa, taidetta taiteen vuoksi teen
itselleni ja vaimolle. Arvostavan yleisön merkitystä ei
voi kyllin korostaa.

Lainaus kokoelmasta Istun tässä, ihmettelen, Tammi, 2012 (alkuaan Vakavia runoja, Tammi, 1997). Ymmärrän, että runon lainaaminen lähteenkin kertoen saattaa jotenkin omituisesti rikkoa aikamme tiukkoja tekijänoikeuksia, mutta luulisin, että runoilija itse tahtoisi tulla siteeratuksi juuri niin kuin on kirjoittanut, eikä jotenkin sinne päin.

Vaikka toisin luulisi, tuon lukeminen oli runoilija-minulle merkki siitä, että kirjoittaminen kannattaa, vaikkei saisi ääntään (vielä) kuuluviin. Silti kannattaa tehdä pohjatyötä, kirjoittaa, editoida, deletoida, kerätä lisää materiaalia, luottaa sattumiin, luottaa itseensä sokaisevana hetkenä kun huomaa kirjoittavansa onnistuvaa runoa, editoida, luetuttaa runoja muilla ja saada palautetta, koota kokoelmia, tutkia kokoelmaa kokonaisuutena ja irrallisina teksteinä, etsiä heikkoa kohtaa, etsiä kohtaa joka ei ole rehellinen, tiivis, hengittävä, rytmikäs, oikea, ottaa muutama runo pois, huomata kirjoittavansa valmiiseen kokoelmaan vielä yhden runon, lisätä runo kokoelmaan, luetuttaa kokoelmaa muilla, lähettää kokoelma kuolemankylmänhiljaiselle kustantamokentälle.)

Otsikko tulee Anderssonia haastatelleelta Maila-Katriina Tuomiselta. Haastattelu oli kummallisen kuolemakeskeinen, muuten. Vaikka olin itse varmaan yleisön nuorimmasta päästä, en usko, että kaikki Anderssonia kuuntelemaan tulleet olivat kiinnostuneita hänen valmistautumisestaan kuolemaan. Pahaenteinen kuolema väijyi joka kysymyksessä loppusanoja myöten. Välillä haastattelija kysyi suoraan eutanasiasta. Välillä sanoi, että Anderssonin runot kyllä jäävät sydämiin elämään.

Runokaupungin ohjelma löytyy täältä. Minua muistikirja-addiktina kiinnostaa erityisesti mahdollisuus kurkistaa runoilijoiden muistikirjoihin. Uskollinen, koskaan kaikkoamaton runojen vastaanottaja: kasa muistikirjoja, laatikollinen muistikirjoja!

Mainokset

Lihaa, verta ja paljasta pintaa (Näyttely: Graphica Creativa)

13. kansainvälinen grafiikkatriennaali Graphica Creativa ´12 – Naapurit. Galleria Harmonia (Hannikaisenkatu 39, Jyväskylä) ja Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 9.9.2012 saakka.

(Näyttely on myös Keski-Suomen museossa, mutten ehtinyt sinne tällä kertaa. Toiste menen!)

Mistähän tätä alkaisi purkaa? Vaikka siitä, että taidemuseossa ei saa valokuvata, joten minulla ei ole mitään muuta muistini tueksi kuin muistikirjaan raapustamani kommentit.

Jyväskylän taidemuseo olisi voinut mainostaa Graphica Creativaa sillä, että näyttelyssä voi kuunnella Bruno K. Öijeriä lukemassa ääneen runojaan. Öijerhän on taivaallinen runoilija, ja hänen pehmeän intensiivinen lukutapansa on niin vangitseva, että vaikkei runollisesta ruotsista kaikkea ymmärtäisikään, on pakko kuunnella. Hienona plussana videota voi katsella samanlaisella sohvalla istuen kuin videollakin on. Ha! (Museon videolle varaama tila vain sattuu olemaan jääkylmä, joten saattaa olla, että olin kananlihalla muistakin syistä kuin puhtaan runouden voimasta.)

Videolla Öijer lukee runojaan ja toinen samanniminen, Maya Eizin Öijer, tekee taidettaan. Maya Eizin Öijerin teoksia on näyttelyssä esillä muutenkin, mutta jotenkin ne toimivat paremmin tässä videossa. Suuri koko tekee niille hyvää; pienemmässä koossa metsään asetetut tytöt, sudet ja karhut tuntuvat jotenkin liian pohjoismais-kliseisiltä. Suurikokoisimmat kuvat seinälläkin ovat hienoja – niiden epäselviksi pikseleiksi hajoava pinta sai minut kuvittelemaan, että ne ovat liikkuvaa kuvaa.

Äh, tuntuu jotenkin tyhmältä kirjoittaa tästä, kun en voinut ottaa kuvia. Kuka tällaista jaksaa lukea, jos ei ole kuvia?

Kerrotaan siis ihan lyhyesti, että Hariton Pushwagnerin karkkiväriset, toistoon perustuvat, monotoniset kuvat tekivät minuun vaikutuksen. Eva Björkstrandin Apocalypse-sarjan yksinkertaisuus, mustavalkoiset piirrokset, joissa lapset osoittavat aseillaan sieniä ja kasveja, ovat hienoja. Aina löytyy joku, joka ei osaa panna vastaan, ja jota uhkailla.

Taidemuseon yläkerrassa on muuten luonnontieteellinen WC, jossa kannattaa käydä. Luin vessan seiniltä runoa, jonka ilokseni huomasin Kai Niemisen tuotannoksi. Sopi loppukaneetiksi Bruno K. Öijerin metsärunoille.

Ja sitten Galleria Harmoniaan.

Harmonia ei nimensä mukaan tarjoile nyt harmoniaa (oiva silta seuraavaan asiaan, eikö?) vaan esillä on kuulkaa seksiä ja paljaita rintoja ja verta ja kirveen kanssa perhettään uhkaileva isä ja leikeltyä lihaa. Joskus ihmetyttää, että taiteilijat niin suurella joukolla pyrkivät järkyttämään meitä näillä populaarikulttuurin keinoilla (mutta sitten muistan, että jos otetaan pois seksi, väkivalta ja ruumis, jäljelle ei jää paljon muuta kuin psykologiset piinat, joita tarjoilla).

Marko Mäetamm on tehnyt kivoja pienten kaupunkin ilmakuvia (ks. ylin kuva). Mutta katsokaa lähempää: mitäs nuo ihmiset tuolla oikeastaan tekevätkään? Saartavat toisiaan, lynkkaavat toisiaan, osoittelevat toisiaan! Muurahaiskekomme ei toimi ihan yhtä jouhevasti kuin muurahaisten yhdyskunnat, se on sanottava.

Liha on minusta aina yhtä omituinen tuote. Miksi ihmiset pitävät verisiä lihaskimpaleita ruokahalua herättävinä? Sitä voi pohtia Peeter Allikin grafiikan edessä. Hän liittää lihakimpalet talouden ylivaltaan ja romantiikkaan. Toisten kuolema on toisten romanttinen illallinen!

Kadri Alesmaan teokset ovat ihanan järkyttäviä. Niissä auton taustapeilistä näkyy söpösiä pupusia, mutta puputpa tulevat kohti armeijana sotakoneineen. Kuvat naurattavat ja kauhistuttavat vuorotellen.

Runokokemus – Kai Nieminen: Alan oppia

Kai Nieminen: Alan oppia (Tammi 2010)

Anteeksi kaikki te, jotka rakastatte vain kuvataidetta ettekä yhtään runoja, mutta minä arvostelen nyt runokirjan.

Löysin Kai Niemisen runot 15-vuotiaana pienen kylän kirjastosta, ja luettuani yhden kirjan lähetin tämänsisältöisen tekstiviestin: ”Kai Nieminen on jumala!” Vastaanottaja kysyi, kuka on Kai Nieminen. Tätä ei kukaan läheiseni ole joutunut sittemmin kysymään, koska olen yli 15 vuotta hehkuttanut Niemisen runoutta aina tilaisuuden tullen. (Tämä tällaisena lähtökohtana, oman faniuden tunnustuksena. Onneksi tämä on blogi eikä lehtiarvostelu, koska joutuisin lehdessä kuitenkin säästelemään ylistystäni. Kriitikon ei liene hyvä sukeltaa aiheisiinsa niin syvälle, että näkee niissä jumaluutta? Tai toisaalta, miksei. Pidän yleensä kriitikon parhaana ominaisuutena kykyä innostua ja poistaa kyynisyyden kaikkipeittävä kuori itseltään – riittävän moni ihminen näyttelyissäkin vain kävelee teosten ohi ja huokailee! Mutta asiaan.)

Alan oppia on Niemisen 16. kokoelma. Kokoelmien nimet ovat 2000-luvulla muodostaneet jonkinlaisen sarjan: Lopullinen totuus. Kaikesta; Perimmäisten kysymysten äärellä; Alan oppia. Mielenkiintoista on, että kehityskulku näyttää nurjalta. Lopullisesta totuudesta on tultu haparoiviin esiaskeliin, alettu alkaa oppia.

Niemisen runoilijakertoja (en suostu yhdistämään kaunokirjallisen teoksen minää suoraan kirjoittajaminään, koska yleensä siinä mennään harhaan ja ollaan liian tiukkapipoisia ja kielletään kaunokirjallisen tekstin luojalta oikeus kirjoittaa jotain muuta kuin todella tapahtunutta faktaa) on aina ollut ihailtavan rehellinen. On hienoa, ettei tarvitse pokkuroida ketään, edes lukijaa. Nytkin loppulauseesta voi lukea:

— Panen toivoni siihen, että joku kaltaiseni on aikoinaan suopunut runoihini sen verran, että haksahtaa ostamaan tämänkin kirjan. Tai että sukulaiset ja ystävät, minun tai lukijan, pahaa aavistamatta ostavat tämän lahjaksi jollekulle, josta pitävät. —

Luin koko runon ääneen ihmiselle, joka kirjan minulle lahjaksi osti, ja hän parahti: ”Miksi Nieminen paljastaa tuollaisia asioita!” Minusta se on vain virkistävää, joskin jotenkin tuota lukiessa tuli kammottava tunne siitä, että runoilija on luovuttanut, ei enää usko tekevänsä mitään lukemisen arvoista, haksahtaa ostamaan – noinko runoilijat ajattelevat?

Vai onko se vain tervettä ja viisasta? Nuoremman ikäpolven vimma saada sanomansa ulos, pakkomielteinen tunne siitä, että omat tekstit ovat niitä tärkeimpiä ja kaikkien pitäisi lukea niitä, on sekin harhaa.

Jos arvostelisin koko kirjan analysoiden, siihen menisi viikkoja. En jaksa. Ja runot ovat parhaimmillaan luettuina, eivät analysoituina ja kääneltyinä. Mutta jotain kirjoittaakseni (palan halusta kirjoittaa edes jotain, vaikka myönnän, että tämä halu on vain faniuden luoma harha siitä, että sanani voisivat olla merkityksellisiä, että tämä voisi jotenkin olla keskustelu johon myös minä voin osallistua) kirjoitan luvusta nimeltä Runous.

Siinä se on nyt nimittäin sanottu. Mitä on runous. Keitä ovat runoilijat.

Erityisesti rakastan runoa, jossa puhutaan runoilijoiden hitaudesta.

— me runoilijat olemme niin hitaita, että jatkamme jaarittelua, kun muut jo vaihtavat kanavaa, klikkaavat seuraavaa linkkiä, lukevat uudempaa uutista, tunnistavat talentin, kokeilevat uutta reseptiä

ja kun hetkeksi syntyy kiusallinen hiljaisuus kuulemme omat sanamme ja nolostumme

mutta siellä ne etenevät vääjäämättä, ammutut nuolet, näemme niiden liitävän kuin hidastetussa filmissä

ja lähinnä kiusaannumme silloin harvoin, kun osumme maaliin:
siitä on jo niin kauan, kun ammuimme

(Pahoittelen muuten ihan kauheasti, etten pysty siteeraamaan runoja oikeassa muodossaan. Blogialustani on sellainen. Tämä kertoo myös runouden hitaudesta: runot eivät edes istu blogialustalle. Ja hyvä niin, sanoisin.)

Runoilija voi tosiaan osua maaliin vaikka sadan vuoden kuluttua. Sellaista on ajatteleminen ja ajatusten välittäminen: hidasta. Minä voin tarttua 30 vuotta sitten kirjoitettuun runokokoelmaan ja se osuu minussa maaliin. Tai voi käydä niin, että löydän samasta runosta ihan eri asiat nyt kuin 20 vuoden kuluttua. Ja niin käykin, tietysti (en ole koskaan enää sama kuin eilen, kun luin tämän kokoelman loppuun ensimmäisen kerran; toisella lukukerralla olen erilainen; kolmannella olen erilainen).

Runojen arvosteleminen menee aina filosofoinniksi.

Alan oppia istuu Niemisen kokoelmien sarjaan hyvin. Tuntuu, että vähitellen pistävin sarkasmi on lientynyt, pakottavin tarve sanoa suoraan on lientynyt, mutta koska Niemisen runot ovat rehellisiä, vaikutus on edelleen sama. Luen mielelläni tällaista, vaikka kokoelma onkin erilainen kuin odotin. Miksi odotin? Mitä odotin?