Runokokemus – Kai Nieminen: Alan oppia

Kai Nieminen: Alan oppia (Tammi 2010)

Anteeksi kaikki te, jotka rakastatte vain kuvataidetta ettekä yhtään runoja, mutta minä arvostelen nyt runokirjan.

Löysin Kai Niemisen runot 15-vuotiaana pienen kylän kirjastosta, ja luettuani yhden kirjan lähetin tämänsisältöisen tekstiviestin: ”Kai Nieminen on jumala!” Vastaanottaja kysyi, kuka on Kai Nieminen. Tätä ei kukaan läheiseni ole joutunut sittemmin kysymään, koska olen yli 15 vuotta hehkuttanut Niemisen runoutta aina tilaisuuden tullen. (Tämä tällaisena lähtökohtana, oman faniuden tunnustuksena. Onneksi tämä on blogi eikä lehtiarvostelu, koska joutuisin lehdessä kuitenkin säästelemään ylistystäni. Kriitikon ei liene hyvä sukeltaa aiheisiinsa niin syvälle, että näkee niissä jumaluutta? Tai toisaalta, miksei. Pidän yleensä kriitikon parhaana ominaisuutena kykyä innostua ja poistaa kyynisyyden kaikkipeittävä kuori itseltään – riittävän moni ihminen näyttelyissäkin vain kävelee teosten ohi ja huokailee! Mutta asiaan.)

Alan oppia on Niemisen 16. kokoelma. Kokoelmien nimet ovat 2000-luvulla muodostaneet jonkinlaisen sarjan: Lopullinen totuus. Kaikesta; Perimmäisten kysymysten äärellä; Alan oppia. Mielenkiintoista on, että kehityskulku näyttää nurjalta. Lopullisesta totuudesta on tultu haparoiviin esiaskeliin, alettu alkaa oppia.

Niemisen runoilijakertoja (en suostu yhdistämään kaunokirjallisen teoksen minää suoraan kirjoittajaminään, koska yleensä siinä mennään harhaan ja ollaan liian tiukkapipoisia ja kielletään kaunokirjallisen tekstin luojalta oikeus kirjoittaa jotain muuta kuin todella tapahtunutta faktaa) on aina ollut ihailtavan rehellinen. On hienoa, ettei tarvitse pokkuroida ketään, edes lukijaa. Nytkin loppulauseesta voi lukea:

— Panen toivoni siihen, että joku kaltaiseni on aikoinaan suopunut runoihini sen verran, että haksahtaa ostamaan tämänkin kirjan. Tai että sukulaiset ja ystävät, minun tai lukijan, pahaa aavistamatta ostavat tämän lahjaksi jollekulle, josta pitävät. —

Luin koko runon ääneen ihmiselle, joka kirjan minulle lahjaksi osti, ja hän parahti: ”Miksi Nieminen paljastaa tuollaisia asioita!” Minusta se on vain virkistävää, joskin jotenkin tuota lukiessa tuli kammottava tunne siitä, että runoilija on luovuttanut, ei enää usko tekevänsä mitään lukemisen arvoista, haksahtaa ostamaan – noinko runoilijat ajattelevat?

Vai onko se vain tervettä ja viisasta? Nuoremman ikäpolven vimma saada sanomansa ulos, pakkomielteinen tunne siitä, että omat tekstit ovat niitä tärkeimpiä ja kaikkien pitäisi lukea niitä, on sekin harhaa.

Jos arvostelisin koko kirjan analysoiden, siihen menisi viikkoja. En jaksa. Ja runot ovat parhaimmillaan luettuina, eivät analysoituina ja kääneltyinä. Mutta jotain kirjoittaakseni (palan halusta kirjoittaa edes jotain, vaikka myönnän, että tämä halu on vain faniuden luoma harha siitä, että sanani voisivat olla merkityksellisiä, että tämä voisi jotenkin olla keskustelu johon myös minä voin osallistua) kirjoitan luvusta nimeltä Runous.

Siinä se on nyt nimittäin sanottu. Mitä on runous. Keitä ovat runoilijat.

Erityisesti rakastan runoa, jossa puhutaan runoilijoiden hitaudesta.

— me runoilijat olemme niin hitaita, että jatkamme jaarittelua, kun muut jo vaihtavat kanavaa, klikkaavat seuraavaa linkkiä, lukevat uudempaa uutista, tunnistavat talentin, kokeilevat uutta reseptiä

ja kun hetkeksi syntyy kiusallinen hiljaisuus kuulemme omat sanamme ja nolostumme

mutta siellä ne etenevät vääjäämättä, ammutut nuolet, näemme niiden liitävän kuin hidastetussa filmissä

ja lähinnä kiusaannumme silloin harvoin, kun osumme maaliin:
siitä on jo niin kauan, kun ammuimme

(Pahoittelen muuten ihan kauheasti, etten pysty siteeraamaan runoja oikeassa muodossaan. Blogialustani on sellainen. Tämä kertoo myös runouden hitaudesta: runot eivät edes istu blogialustalle. Ja hyvä niin, sanoisin.)

Runoilija voi tosiaan osua maaliin vaikka sadan vuoden kuluttua. Sellaista on ajatteleminen ja ajatusten välittäminen: hidasta. Minä voin tarttua 30 vuotta sitten kirjoitettuun runokokoelmaan ja se osuu minussa maaliin. Tai voi käydä niin, että löydän samasta runosta ihan eri asiat nyt kuin 20 vuoden kuluttua. Ja niin käykin, tietysti (en ole koskaan enää sama kuin eilen, kun luin tämän kokoelman loppuun ensimmäisen kerran; toisella lukukerralla olen erilainen; kolmannella olen erilainen).

Runojen arvosteleminen menee aina filosofoinniksi.

Alan oppia istuu Niemisen kokoelmien sarjaan hyvin. Tuntuu, että vähitellen pistävin sarkasmi on lientynyt, pakottavin tarve sanoa suoraan on lientynyt, mutta koska Niemisen runot ovat rehellisiä, vaikutus on edelleen sama. Luen mielelläni tällaista, vaikka kokoelma onkin erilainen kuin odotin. Miksi odotin? Mitä odotin?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: