Posts Tagged ‘valokuva’

Ajankierre (Näyttelyt: Viivi Nieminen; Hans Viebrock)

Viivi Nieminen: 24/25. Hans Viebrock: Outoja hedelmiä. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 5. – 28.8.2017.

20170808_124414045Viivi Nieminen teki ihmiskokeen: hän siirsi kelloa joka päivä tunnin taaksepäin. Sitten hän eli kellon mukaan ja toteutti päivittäin samat rutiinit. Hän lähti kahden tunnin aamukävelylle, joka siirtyi joka päivä tunnin aikaisemmaksi. Siirtelyä kesti 24 vuorokautta, minkä jälkeen hän oli päässyt takaisin samaan aikaan ympäristönsä kanssa.

Valokuvakeskus Nykyajassa on esillä teoksia ja artefakteja tämän ihmiskokeen ajalta. Taiteilija on esimerkiksi poiminut joka päivä maasta kiven, joka on heijastanut kyseisen päivän mielialaa. Kivet ovat värin mukaan järjestetyissä riveissä gallerian seinällä.

Nieminen on myös piirtänyt päivittäin kuvan samasta aiheesta. Hän on ottanut malliksi joka kerta edellisen päivän kuvan, jolloin pienetkin muutokset alkuperäiseen ovat moninkertaistuneet prosessin aikana.

Parhaiten ajan vääristymistä esittävät valokuvat, jotka taiteilija on ottanut aamukävelyllään. Ensin on valoisaa, sitten tulee yhtäkkinen pimeys, josta noustaan vähitellen hämärän kautta takaisin valoon. Aamu on joka päivä vähän eri kohdassa.

Kiinnostavimpana pidän taiteilijan muistiinpanoja kokeilun ajalta. Jos vihkosen olisi saanut ostaa kotiin, olisin sen ostanut – nyt pitkien tekstien lukeminen jäi vähän silmäilyksi.

Kivet ja simpukankuoret ovat henkilökohtaisia valintoja ja muistoja matkalta. Eniten pääsen mukaan valokuvien ja sanojen esittämään tarinaan, valojen ja tunnelmien muutoksiin niissä.

IMG_20170808_150737Nykyajan alakerrassakin kerrostuu aika. Hans Viebrock on valokuvannut ympäristöjä, jotka ovat autioituneet tai muuten unohtuneet. Esillä on kuvia entisestä lemmikkien hautausmaasta, joka sijaitsee keskellä metsää, umpeen kasvaneena.

Taiteilija on liittänyt kuviin ihmisen (ehkä itsensä). Ne eivät ole omakuvia eivätkä maisemakuvia. Ne ovat jonkinlaisia jälkiä tai muistiinpanoja, ne sanovat ”minä kävin täällä”.

Ihmisen jättäminen kuvaan on tietysti rehellistä. Valokuvaa ei olisi ilman ihmistä. Siitä huolimatta välillä tulee tunne, että katselen jonkun yksityistä metsäretkeä, jolla en itse ole mukana (niin kuin tietysti katselenkin).

Metsäinen maailma on kiehtova. Kaiken alla on aina jotakin muuta, loputtomasti, planeetan syntyhetkeen saakka.

 

Minimaailmoissa (Näyttely: Aikuisten leikit)

Aikuisten leikit. Tampereen seudun työväenopisto. Valokuvauksen syventävä kurssi. Tampereen rautatieaseman tunnelissa.

IMG_20170610_154107

Tampereen rautatieaseman tunnelissa (siinä uudemmassa) on ollut jo jonkin aikaa esillä Aikuisten leikit -niminen valokuvanäyttely. En löydä näyttelylle muuta päättymisajankohtaa kuin viime vuoden joulukuun, mutta ehkä kyse on toisesta samannimisestä näyttelystä. Joka tapauksessa: siellä ne kuvat ovat.

Kuvien ideana on suuren ja pienen yhdistäminen niin, että raja häipyy. Lelut asettuvat osaksi Tamperetta tai muuta arkista todellisuutta, eikä kuvista huomaa, mikä on pientä ja mikä suurta.

Parhaimmillaan kuvat antavat oivalluksia. Esimerkiksi lääkkeitä popsivat luurangot tai maalauksen alastomille naisille itsensä paljastava muoviukkeli luovat surrealistisia mielikuvia. Kuvien joukossa on myös hassuja juttuja, mutta myös aika rajuja – on aseita, lääkkeitä, uhan tunne.

Näyttelyn kuvissa ei ole tekijätietoja, joten joudun tarjoamaan näyttelykuvankin ilman. Kuvia on siellä tunnelissa joka tapauksessa huima määrä. Kannattaa joskus varata aikaa tunnelin seinien edessä seisoskeluun.

 

Ihmiskuva (Näyttely: Marja-Liisa Torniainen)

Marja-Liisa Torniainen & Kaupin vastaanottokeskus: No Man Is an Island – We Are Interconnected. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 3.6.- 3.7.2017.

IMG_20170605_171509

Yleiskuva näyttelystä.

Valokuvakeskus Nykyajan seinillä on muotokuvia. Tai oikeastaan ei: seinillä on studiokuvia ihmisistä. Tai oikeastaan ei: kuvien sisältö ei ole ihminen vaan ihmisen suhde toiseen ihmiseen.

Marja-Liisa Torniainen on toteuttanut näyttelyn yhdessä Kaupin vastaanottokeskuksen kanssa. Kuvissa on paljon lapsia ja perheitä; intiimejä hetkiä; iloa, jossa ihmiset kohtaavat.

Näyttelyssä ei ole mitään vaarallista tai vierasta. Kuvissa hassutellaan ja katsotaan silmiin. Vain pukeutuminen erottaa kulttuurit toisistaan, kankaiden värit, joihin verhoudumme.

Näyttely tuntuu kuitenkin poliittiselta. Se viestii kohtaamisen tärkeyttä ja kertoo yleisinhimillisyydestä erilaisuudeksi kuvitellun pinnan alla. On kummallista, että tällaista sanomaa tarvitaan koko ajan, uudestaan ja uudestaan.

Kuvat on otettu mustaa taustaa vasten, joten ihmiset eivät sijoitu paikkaan tai aikaan. He kelluvat tilassa, josta on mahdollista lähteä mihin tahansa suuntaan.

Läheltä (Näyttely: Eriksson)

Lauri Eriksson: 22 tapausta asunnottomuudesta. Valokuvakeskus Nykyaika, Kellarin galleria 6.–28.2.2016.

SAM_3863Lauri Erikssonin asunnottomuutta käsittelevä näyttely hymyilyttää ja itkettää yhtä aikaa. Hymyilyttää, koska me olemme kaikki samankaltaisia, ja on helppo tunnistaa toisen ihmisen tarinassa jotain omaa. Itkettää, koska näyttelyn ihmiskuvat ovat enemmän kuin ihmiskuvia. Jokainen kuvattu (asunnoton) henkilö vastaa muutamaan kysymykseen, mm. siihen, mitä he toivovat tällä hetkellä ja kuinka kauan he ovat olleet asunnottomina.

Naurahdin ääneen, kun luin erään miehen vastauksen kysymykseen, onko hänellä parisuhdetta. ”Peeveli, tällä hetkellä ei.”

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin katsovani teoksia jonkin hämmentävän etäisyyden päästä, enkä nähnyt ihmisiä ihmisinä. Taide toimii siis näinkin: osoittaa meille, että taide välineenä tekee etäännyttämisen helpoksi.

Ainoa ongelma kellarigalleriassa on valaistus. Kiiltävien kuvien edessä saa hakemalla hakea kohtaa, josta tekstit pystyisi lukemaan ilman, että spottivalon heijastus tekee sen mahdottomaksi.

(Yläkerran näyttelyssä oli käyntipäivänäni menossa luento, joten sen näyttelyn katsominen oli siirrettävä toiseen ajankohtaan.)

Valkoista valkoisella (Näyttely: Lecklin)

Lasse Lecklin: Expedition. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 9.−31.1.2016.

2016-01-09-2399Kuinka ollakaan, juuri kun kirjoitin Lasse Lecklinin taannoisesta näyttelystä Turussa, huomaan Lecklinin näyttelyn avautuneen myös Tampereella. Valokuvakeskus Nykyaika on samalla laajentunut kellariin, joten näyttelytila on tuplaantunut viime vuodesta.

Lecklinin arktiseen näyttelyyn on ihana astua hyiseltä kadulta toppatakki päällä. Eikä tee mieli ottaa takkia pois, koska kuvissa on yhtä kylmä. Valkoista valkoisella; se on se, mikä talvessa on normaalia ja kaunista.

On suorastaan omituista, että evolutiivisesti niin vaarallinen ilmiö kuin jäätyminen ja lumi voi muodostua ihmisen silmissä kauniiksi ympäristöksi. Me elämme niin turvattua elämää, että meillä on etuoikeus nauttia tästä kaikesta esteettisesti. Meillä ei ole vilu eikä nälkä.

Kuvissa tiedemiehet on upotettu tutkimuskohteeseensa kauniisti, heidän valkoisten takkiensa helmat kulkevat linjassa lumisten vuorten kanssa. Ihmisten asettelusta maisemaan on esillä myös matemaattinen kaava.

Ihmisellä on halu mennä sinne, missä ei ole helppoa. Ääriolosuhteet ruokkivat tarvetta tuntea itsensä eläväksi olennoksi: selviytyä: saada jatkuvia onnistumisen kokemuksia: taistella ulkoista uhkaa vastaan. Kylmässä talvessa on siis puolensa. Riittää, kun kävelee kauppaan -28°C:ssa, ja saa jo ihan mukavasti adrenaliinipiikkiä ja selviytyjän karismaa.

Lecklinin kuvissa talvi on yhtä aikaa uhkaava ja kesytetty. Uhkaava se on, kun se kaataa telttoja ja valuu vuorenrinteillä. Kesytetty se on, kun sitä voi tarkastella vastarannalta ilman pipoa, tutkijantakki päällä.

Helmut Newton -kritiikki Taide-lehdessä

Helmut Newton -kritiikkini (Näyttely on Fotografiskassa Tukholmassa) toimii houkuttimena Taide-lehden pariin, joten netissä siitä on vain alku. Linkitän sen teille kuiteskin: tässä!

Valokuvaa hajanaisesti (Näyttely: Nykyajan raunioilla)

Ttta Valla

Titta Valla

Nykyajan Raunioilla: Valokuvakeskus Nykyaika ry 30 vuotta. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 9.12.2012 saakka.

Minulla on jokin ongelma TR1:n kanssa. Siellä on aina sellainen valaistus, etten näe mitään (lamput suunnattu suoraan silmiin, mihin suuntaan ikinä yritänkään liikkua) ja ripustus vain lisää disorientoituneisuuttani. Videoteosten äänet kaikuvat kaikkialta. Ensi kerralla laitan lippalakin päähän, pääsen edes niitä katosta häikiviä valoja pakoon!

No, nyt TR1:ssä on vielä muutaman päivän Valokuvakeskus Nykyajan 30-vuotisnäyttely. Jostain syystä näyttelyn nimi on Nykyajan raunioilla, mistä tulee mieleen, että Nykyaika on tuhoutunut ja sieltä raunioista yritetään jotakin kaivaa esiin. Näyttelyssä on kuitenkin odotetunkaltainen kooste valokuvia erilaisissa muodoissa (oi, miten ihastuinkaan sinne tänne piilotettuihin Titta Vallan kuviin! Erityisesti vesipisaroihin upotetut kuvat tuovat mieleen M. C. Escherin grafiikan illuusiot.) ja videokuvaakin runsaasti (en oikein tiedä, miksi yllätyin videoista; ajattelin kai jotenkin pedanttisesti, että valokuva on aina valokuvaa).

Pirila_Nuutinen

Pirilä & Nuutinen

Mitähän tästä nostaisi esiin? Henni Alftanin pienoismallikuvat arkkitehtuurista jotenkin kiehtovat mieltäni. Niissä on lavasteen tuntua, lavastettua arkipäivää. Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kirjakamera hellyttää ja on muutenkin toteutusta myöten hyvä idea.

Rita Jokirannan kuvakoosteista, joissa pienet, toistuvat kuvat luovat suurta kuvapintaa, tulee mieleen joku saksalaistaiteilija, joka teki samalla tekniikalla kuvia (niissä oli myös autoja, niin kuin Jokirannankin kuvissa, mikä voimistaa viittausta). Kertoisin oitis, kuka taiteilija, mutta olen juuri muuttamassa, ja kaikki kirjani ovat laatikoissa ja disorientoidun kotonani yhtä hienosti kuin TR1:ssä.

Valokuvassa meitä kiehtoo sen kyky vangita hetkellinen mutta myös sen kyky toistaa loputtomiin, kyllästymiseen asti, tuota vangitsemaansa hetkeä. Jokiranta toistaa. Ja toistaa. Ja toistaa. Lopputulos on kuin koru.

Jan Ijäs on liittänyt yhteen kuvia kodeista ja erilaisia nettikeskusteluja seksistä. Pää ja ruumis voivat tosiaan olla ainakin hetkellisesti täysin eri todellisuuksissa, ja tämä todellisuuksien törmäyttäminen saa vähän naureskelemaan inhimillisyydelle (meinasin kirjoittaa inhimilliselle heikkoudelle, mutta en sittenkään tahdo ajatella, että inhimillisyys olisi heikkoutta).

Nuutinen

Nuutinen

Yläkerrassa aivan aavemaisen tunnelman luo Petri Nuutinen teoksessaan Nuutinen katsoo Helaakoskea – seinänkokoisessa valokuvassa silmä näkee vain kiviä, mutta pieni kaukoputki on astettu kuvan eteen siten, että kaukoputkeen ilmestyy miehen pää. Ja sitten vain etsimään sitä valokuvasta (kyllä se siellä on, koko mies).

Näin me tosiaankin näemme: emme sitä, mikä on edessämme vaan sen, minkä ennustamme olevan edessämme. Äh, pelkkää soraa! toteamme, ja näemme pelkkää soraa.

OkkoPoylio

Pöyliö

TR1:ssä kävi siten hassusti, että löysin rakennuksen alueelta katutaideteoksen, jossa lukee ”Take me and give me a new home”. Tuijottelin sitä pitkään, koska mietin, onko se jokin hyvin piilotettu näyttelyesine. Mutta sitä ei ollut kiinnitetty mitenkään ja se tosiaan kaikin puolin vaikutti viattomalta: ota minut mukaan, se aneli. Ja niinpä otin.

(Vähän oli kyllä rikollinen olo. On itse asiassa vieläkin.)

Kotona tutkailin teokseen kirjoitettua blogiosoitetta, ja löysin Okko Pöyliön, joka kerää blogiinsa kuvia vauvoistaan uusissa kodeissaan. Minähän, kuten totesin, olen muuttamassa, joten teos vasta matkaa uuteen kotiinsa.

(En edes tajunnut, että TR1:n näyttelyt olisivat jatkuneet jossakin sellaisessa kuin Vooninki-salissa, joten missasin Pentti Pilven graafista suunnittelua esittelevän näyttelyn kokonaan. Äh.)