Posts Tagged ‘valokuva’

Läheltä (Näyttely: Eriksson)

Lauri Eriksson: 22 tapausta asunnottomuudesta. Valokuvakeskus Nykyaika, Kellarin galleria 6.–28.2.2016.

SAM_3863Lauri Erikssonin asunnottomuutta käsittelevä näyttely hymyilyttää ja itkettää yhtä aikaa. Hymyilyttää, koska me olemme kaikki samankaltaisia, ja on helppo tunnistaa toisen ihmisen tarinassa jotain omaa. Itkettää, koska näyttelyn ihmiskuvat ovat enemmän kuin ihmiskuvia. Jokainen kuvattu (asunnoton) henkilö vastaa muutamaan kysymykseen, mm. siihen, mitä he toivovat tällä hetkellä ja kuinka kauan he ovat olleet asunnottomina.

Naurahdin ääneen, kun luin erään miehen vastauksen kysymykseen, onko hänellä parisuhdetta. ”Peeveli, tällä hetkellä ei.”

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin katsovani teoksia jonkin hämmentävän etäisyyden päästä, enkä nähnyt ihmisiä ihmisinä. Taide toimii siis näinkin: osoittaa meille, että taide välineenä tekee etäännyttämisen helpoksi.

Ainoa ongelma kellarigalleriassa on valaistus. Kiiltävien kuvien edessä saa hakemalla hakea kohtaa, josta tekstit pystyisi lukemaan ilman, että spottivalon heijastus tekee sen mahdottomaksi.

(Yläkerran näyttelyssä oli käyntipäivänäni menossa luento, joten sen näyttelyn katsominen oli siirrettävä toiseen ajankohtaan.)

Valkoista valkoisella (Näyttely: Lecklin)

Lasse Lecklin: Expedition. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 9.−31.1.2016.

2016-01-09-2399Kuinka ollakaan, juuri kun kirjoitin Lasse Lecklinin taannoisesta näyttelystä Turussa, huomaan Lecklinin näyttelyn avautuneen myös Tampereella. Valokuvakeskus Nykyaika on samalla laajentunut kellariin, joten näyttelytila on tuplaantunut viime vuodesta.

Lecklinin arktiseen näyttelyyn on ihana astua hyiseltä kadulta toppatakki päällä. Eikä tee mieli ottaa takkia pois, koska kuvissa on yhtä kylmä. Valkoista valkoisella; se on se, mikä talvessa on normaalia ja kaunista.

On suorastaan omituista, että evolutiivisesti niin vaarallinen ilmiö kuin jäätyminen ja lumi voi muodostua ihmisen silmissä kauniiksi ympäristöksi. Me elämme niin turvattua elämää, että meillä on etuoikeus nauttia tästä kaikesta esteettisesti. Meillä ei ole vilu eikä nälkä.

Kuvissa tiedemiehet on upotettu tutkimuskohteeseensa kauniisti, heidän valkoisten takkiensa helmat kulkevat linjassa lumisten vuorten kanssa. Ihmisten asettelusta maisemaan on esillä myös matemaattinen kaava.

Ihmisellä on halu mennä sinne, missä ei ole helppoa. Ääriolosuhteet ruokkivat tarvetta tuntea itsensä eläväksi olennoksi: selviytyä: saada jatkuvia onnistumisen kokemuksia: taistella ulkoista uhkaa vastaan. Kylmässä talvessa on siis puolensa. Riittää, kun kävelee kauppaan -28°C:ssa, ja saa jo ihan mukavasti adrenaliinipiikkiä ja selviytyjän karismaa.

Lecklinin kuvissa talvi on yhtä aikaa uhkaava ja kesytetty. Uhkaava se on, kun se kaataa telttoja ja valuu vuorenrinteillä. Kesytetty se on, kun sitä voi tarkastella vastarannalta ilman pipoa, tutkijantakki päällä.

Helmut Newton -kritiikki Taide-lehdessä

Helmut Newton -kritiikkini (Näyttely on Fotografiskassa Tukholmassa) toimii houkuttimena Taide-lehden pariin, joten netissä siitä on vain alku. Linkitän sen teille kuiteskin: tässä!

Valokuvaa hajanaisesti (Näyttely: Nykyajan raunioilla)

Ttta Valla

Titta Valla

Nykyajan Raunioilla: Valokuvakeskus Nykyaika ry 30 vuotta. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 9.12.2012 saakka.

Minulla on jokin ongelma TR1:n kanssa. Siellä on aina sellainen valaistus, etten näe mitään (lamput suunnattu suoraan silmiin, mihin suuntaan ikinä yritänkään liikkua) ja ripustus vain lisää disorientoituneisuuttani. Videoteosten äänet kaikuvat kaikkialta. Ensi kerralla laitan lippalakin päähän, pääsen edes niitä katosta häikiviä valoja pakoon!

No, nyt TR1:ssä on vielä muutaman päivän Valokuvakeskus Nykyajan 30-vuotisnäyttely. Jostain syystä näyttelyn nimi on Nykyajan raunioilla, mistä tulee mieleen, että Nykyaika on tuhoutunut ja sieltä raunioista yritetään jotakin kaivaa esiin. Näyttelyssä on kuitenkin odotetunkaltainen kooste valokuvia erilaisissa muodoissa (oi, miten ihastuinkaan sinne tänne piilotettuihin Titta Vallan kuviin! Erityisesti vesipisaroihin upotetut kuvat tuovat mieleen M. C. Escherin grafiikan illuusiot.) ja videokuvaakin runsaasti (en oikein tiedä, miksi yllätyin videoista; ajattelin kai jotenkin pedanttisesti, että valokuva on aina valokuvaa).

Pirila_Nuutinen

Pirilä & Nuutinen

Mitähän tästä nostaisi esiin? Henni Alftanin pienoismallikuvat arkkitehtuurista jotenkin kiehtovat mieltäni. Niissä on lavasteen tuntua, lavastettua arkipäivää. Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kirjakamera hellyttää ja on muutenkin toteutusta myöten hyvä idea.

Rita Jokirannan kuvakoosteista, joissa pienet, toistuvat kuvat luovat suurta kuvapintaa, tulee mieleen joku saksalaistaiteilija, joka teki samalla tekniikalla kuvia (niissä oli myös autoja, niin kuin Jokirannankin kuvissa, mikä voimistaa viittausta). Kertoisin oitis, kuka taiteilija, mutta olen juuri muuttamassa, ja kaikki kirjani ovat laatikoissa ja disorientoidun kotonani yhtä hienosti kuin TR1:ssä.

Valokuvassa meitä kiehtoo sen kyky vangita hetkellinen mutta myös sen kyky toistaa loputtomiin, kyllästymiseen asti, tuota vangitsemaansa hetkeä. Jokiranta toistaa. Ja toistaa. Ja toistaa. Lopputulos on kuin koru.

Jan Ijäs on liittänyt yhteen kuvia kodeista ja erilaisia nettikeskusteluja seksistä. Pää ja ruumis voivat tosiaan olla ainakin hetkellisesti täysin eri todellisuuksissa, ja tämä todellisuuksien törmäyttäminen saa vähän naureskelemaan inhimillisyydelle (meinasin kirjoittaa inhimilliselle heikkoudelle, mutta en sittenkään tahdo ajatella, että inhimillisyys olisi heikkoutta).

Nuutinen

Nuutinen

Yläkerrassa aivan aavemaisen tunnelman luo Petri Nuutinen teoksessaan Nuutinen katsoo Helaakoskea – seinänkokoisessa valokuvassa silmä näkee vain kiviä, mutta pieni kaukoputki on astettu kuvan eteen siten, että kaukoputkeen ilmestyy miehen pää. Ja sitten vain etsimään sitä valokuvasta (kyllä se siellä on, koko mies).

Näin me tosiaankin näemme: emme sitä, mikä on edessämme vaan sen, minkä ennustamme olevan edessämme. Äh, pelkkää soraa! toteamme, ja näemme pelkkää soraa.

OkkoPoylio

Pöyliö

TR1:ssä kävi siten hassusti, että löysin rakennuksen alueelta katutaideteoksen, jossa lukee ”Take me and give me a new home”. Tuijottelin sitä pitkään, koska mietin, onko se jokin hyvin piilotettu näyttelyesine. Mutta sitä ei ollut kiinnitetty mitenkään ja se tosiaan kaikin puolin vaikutti viattomalta: ota minut mukaan, se aneli. Ja niinpä otin.

(Vähän oli kyllä rikollinen olo. On itse asiassa vieläkin.)

Kotona tutkailin teokseen kirjoitettua blogiosoitetta, ja löysin Okko Pöyliön, joka kerää blogiinsa kuvia vauvoistaan uusissa kodeissaan. Minähän, kuten totesin, olen muuttamassa, joten teos vasta matkaa uuteen kotiinsa.

(En edes tajunnut, että TR1:n näyttelyt olisivat jatkuneet jossakin sellaisessa kuin Vooninki-salissa, joten missasin Pentti Pilven graafista suunnittelua esittelevän näyttelyn kokonaan. Äh.)

Soinen & maalauksellinen (Näyttely: Asumaniemi)

Terhi Asumaniemi: Toisen maailman rajalla. Tr1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.10.2012 saakka.

Voi Terhi Asumaniemi -raukka! Suovalokuvanäyttelyn alapuolella pauhaa Michael Jacksonin keikkavideo!

Ajatellaan positiivisesti: ehkä Asumaniemi on Jackson-fani. Ehkä häntä ei haittaa, että ihmiset tulevat TR1:een näkemään popin kuninkaan ja päätyvät ehkä samalla katselemaan kuvia suoluonnon tuhoutumisesta.

Kuvien tekniikaksi kerrotaan pigmenttivedos puulle, akryyli ja vernissa. Lopputulos on hämmästyttävän maalausmainen. Yksi kuvista näyttää ihastuttavalla tavalla juuri Saskiassa päättyneen Päivi Pussilan näyttelyn horisonttimaalaukselta.

Pinta, maalausmaisuus, on vain yksi vangitseva ominaisuus. Pidän siitä, että monet kuvista ovat neliöitä. Tässä aanelosten maailmassa on ihanaa, kun näkee neliön. Siinä on jotain alkukantaisen konkreettista.

(Itse asiassa kaikkikin kuvat saattoivat olla neliöitä, nyt en muista minkämuotoisia kuvia sillä yhdellä seinällä oli, ja kun Jackson-näyttelyssä oli niin tiukat valokuvaamisen kiellot, en uskaltanut kuvata Asumaniemen näyttelyssäkään kuin yhden teoksen tätä tekstiä varten. Älkää nyt tulko sanomaan, ettei tätäkään kuva olisi saanut ottaa!)

Pidän myös siitä, että kuvat ovat kauniita, eikä niitä ole pakko nähdä ahdistavina luonnontuhon dokumentteina. Kaipaan tähän maailmaan hiukan naiivia toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Vaikka sitten tosiasioista välittämättä.

Näyttely on hieno. Kauemmin minä tätä katselin kuin hiottua Michael Jacksonin imagonpönkitystä alakerrassa.

PS: Löysin julkisen teoksen, jonka yli olen kävellyt kymmenet kerrat! Frenckelin edessä kulkevassa kivilaattapolussa on runoja (tai jotain tekstejä, en oikein saanut selvää)!

Kiiltokuvaa ja pönöttämistä (Näyttely: Michael Jackson)

Michael Jackson: Tervetuloa maailmaani – Welcome to my World. TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.10. 2012 saakka.

Kuten oletinkin, TR1:n Michael Jackson -näyttely on kyseenalaistamaton, kritiikitön, perusosasista koottu faninäyttely. Joskaan en tiedä, onko näyttelyä varsinaisesti suunnattu faneille; olen nähnyt ainakin 80 % näyttelyn valokuvista omistamistani Jackson-kirjoista ja levynkansista jo ennen tätä näyttelyä (ja niin lienevät muutkin fanit nähneet). Omasta tiiviistä fanikaudestani on kuitenkin jo 10 vuotta, joten olisin kuvitellut näkeväni jotain yllättävääkin.

No, tämä on tätä, tiedättehän: näyttelyssä ei saa ottaa kuvia (etteivät nämä arvokkaat valokuvat leviä luvattomasti minnekään). Kuvasin sitten teille kotona hammasmukini, koska samanlainen Jackson-muki oli näyttelyssä oikein vitriinissä.

Valokuvat ovat tarkkaan valittuja, kliinisiä, photoshopattuja ja kauniita. Sellainen elämää suurempi idolius olisi kiinnostavampaa, jos siihen suhtauduttaisiin kriittisesti tai edes huumorilla. Vakavasti tämän voivat ottaa kai vain ne, joille Jackson on edelleen elämää suurempi idoli. Itse huomaan näin aikuisena olevani paljon kiinnostuneempi säröistä: pidän kuvasta, joka paljastaa, että laulajalla on pitkät jalkaterät ja kuvasta, jossa hänellä on silmälasit päässä. Hän on epätäydellinen ja siksi todellinen.

On tietenkin surullista, että ihminen joutuu elämään niin tiukassa kontrollissa itsensä ja julkisuuskuvansa kanssa. Kaiken taustalla on kuitenkin ihminen, vaikka kaikenlaiset hänestä hyötyneet koneistot ovat aika hyvin itse ihmisen onnistuneetkin peittämään. Olen monesti ollut näkevinäni Jacksonin musiikkivideoilla ja esiintymisessä huumoria ja itseironiaa. Miksei sitä voisi tuoda myös hänen uraansa esittelevään näyttelyyn?

Valokuvien ja krääsän lisäksi näyttelytilassa pyörii keikkataltiointi. Senkään toimivuus museotilassa ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta eihän se museon vika ole, että Jacksonilla oli tapana heruttaa aplodeja aplodien päälle lopettamalla jokaista biisiä kymmenen minuuttia. Livenä se ajaa ihmiset hurmokseen, videolta katseltuna se on aika puuduttavaa.

Keikkavideon eteen muodostui suorastaan ruuhkaa. Tämä on vetonaula: taiteilija itse, elävänä ja tanssivana, mestarillisena koneena. Jackson nimittäin oli loistava tanssija, loistava (vaikkakin usein suuruudenhulluudesta ja epäonnistumisen pelosta johtuen hieman kliininen ja ennalta-arvattava) lavaesiintyjä. Selvästi itseään aina parempaan ruoskiva, voimakas persoona.

Ja kuitenkin. Ihmiset istuvat ja tuijottavat keikkataltiointia liikkumatta. En pääse istumaan, penkit ovat täynnä, ja alan jamitella yleisön reunalla. Saan pari pitkää katsetta. Jatkan jamittelua. Kun kitaristi ilmestyy lavalle neonvaloilla päällystestyssä puvussa, metriset sarvet päässään ja kitara tulta syösten, nauran ääneen. Saan taas katseen. (Mutta tässähän tätä show-ironiaa nyt on!)

Museossa jopa musiikki muuttuu katseltavaksi kohteeksi. Jopa Jacksonin musiikki (jos kuuntelen sitä kotona, mitä harvoin mutta sentään joskus teen, tanssin ympäri asuntoa kuin riivattu – Jackson teki tanssimusiikkia!) Tiedän kyllä, että käyn museoissa niin usein, että käyttäydyn niissä muutenkin asiaankuulumattoman kotoisasti. Jamittelu on minulle helpompaa kuin esimerkiksi 12-vuotiaalle Jackson-fanille, joka ei ole käynyt museossa kuin ehkä kerran koulusta kun oli pakko.

No, näyttelyn kuva Jacksonista on se, mitä voi odottaakin. Tämän vuoksi epäviralliset elämäkerratkin ovat usein kiinnostavampia kuin kohteensa hyväksymät: ihmistä kiinnostaa ihminen, ei puleerattu valokuva, jossa voisi poseerata kuka tahansa.

Tervetuloa maailmaani on aika kammottava nimi näyttelylle, jonka maailma on näin viimeiseen asti julkisuuden kyllästämä ja epäaito. Kuulkaa, kyllä Michael Jacksonkin hikoili ja epäonnistui ja kompuroi niin kuin kaikki tanssijat tekevät toisinaan. Mutta ehkä tämä on totta, ehkä hänen maailmansa tosiaan typistyi tällaiseksi megajulkisuuden palvelemiseksi. Ikonien tarjoamiseksi nälkäiselle yleisölle.

Harmi, että fanikauteni osui VHS-videoiden aikaan; minulla ei ole katseltavaa kokoelmaa Jackson-dokumentteja tai musiikkivideoita kotona. Mutta toisaalta, kaikkihan on netissä yhden klikkauksen päässä. Ja levyhyllyssäni on edelleen Jacksonin levyjä sen verran, että voin tanssia asuntoa ympäri pääni pyörryksiin. Taidanpa.

Sulautumisen suuntia (Näyttely: Backlight)

Backlight: Maahanmuutto ja integraatio Ruhrin alueella. Yhdeksäs Valokuvakeskus Nykyajan organisoima kansainvälinen triennaali. Taidekeskus Mältinrannan (Kuninkaankatu 2, Tampere) näyttelyosio 4.10.2011 saakka.

Brigitte_KraemerJonkin käsittämättömän yhteensattuman vuoksi kävin juuri heinäkuun lopulla Ruhrin alueella. Matka oli varsinainen kulttuurikierros: museoita, gallerioita, entisen teollisuusalueen kaunistettuja kaupunkeja. Paikallisten ihmisten asenteet tuntuvat muuttuvan hitaammin kuin maisema. Kölnin naapurikaupungissa asuva pariskunta hämmästeli kuullessaan matkani etenevän Bochumiin. ”Miksi ihmeessä kukaan menisi koskaan Bochumiin?!” Mutta Bochumissa oli mahtava taidegalleria, ja jopa Hernen kaupungissa (jota paikalliset pitivät erityisen rumana) on suuri kävelykeskusta ja niin hieno, uusi arkeologinen museo, että jos näkisin joskus yhdenkin sellaisen, alusta asti pedagogisesti rakennetun museon Suomessa, pakahtuisin onnesta. Kaupungit siis kohottavat kasvojaan, mutta mielikuvat alueesta muuttuvat hyvin hitaasti.

Mältinrannan Backlight-triennaalin osuus käsittelee siis maahanmuuttoa Ruhrin alueella. Kuvissa on ihmisiä, muualta tulleita ihmisiä. Kulttuureja, jotka elävät toistensa lomassa. (Tuntuisi pahalta sanoa: kulttuureja, jotka elävät vanhan kulttuurin keskellä, koska ei ole olemassa vanhaa kulttuuria. Kulttuuri muuttuu koko ajan; kaikki ihmiselämä on kaoottista, vaikeasti lokeroitavaa ja muuttuvaa. Ihmiset ovat aina liikkuneet.)

Iso osa on muotokuvamaisia ihmiskuvia. Jopa vähän kyllästymiseen asti eri valokuvaajat ovat ottaneet kohteekseen Bosniasta, Kosovosta tai geneerisesti ”eri puolilta” Ruhrin alueelle tulleet ihmiset ja kuvanneet heidät suoraan edestäpäin joko kasvokuviin tai kokovartalokuviin.Näiden kuvien tekstit luovat sisällön. Kun tiedän, että tämä perhe asutettiin kahdeksi vuodeksi konttiin, tajuan paljon enemmän kuin vain katsomalla heidän kasvojaan. (Se on vähän hassua, koska ihmiskasvoistahan voi lukea vaikka mitä; kasvot ovat loputon lähde, josta voi löytää yhtä uusia ja uusia tunnetiloja, yhteyksiä, kontakteja. Mutta tällaisia faktoja niistä ei löydä, että perhe asuu kontissa. Se on luettava seinältä teoksen vierestä.)

Mahtavan elämäniloisia ovat Brigitte Kraemerin sarjan Niin lähellä – niin kaukana kuvat! Niissä ihmiset saavat elää, eivät vain olla pelkistettyjä itsejään kameran edessä. Kuvissa tanssitaan vatsatanssia olohuoneessa ja mummot nauravat niin, etteivät meinaa penkillä pysyä. Tästä on kyse, kun puhutaan maahanmuutosta: maahan tulee kokonaisia ihmisiä perheineen, suhteineen, harrastuksineen, intohimoineen, tunteineen.

Henning Christoph Henning Christoph on kuvannut Ruhrin alueen turkkilaisia. Jotain hyvin hätkähdyttävää on kuvassa, jossa mies rukoilee ulkona, pöydän päällä. Rukoilemisesta on tullut hämmästyttävä tabu. Kun kadulla rukoileminen pitää erikseen lailla kieltää (kuten Ranksassa), ei enää ole puhe ihmisen suhteesta jumalaansa. (Olen miettinyt, saisiko sakot, jos Ranskassa istuisi puistonpenkillä kädet ristissä ja silmät kiinni.) Kuvissa vaikkapa pöydällä rukoileminen on niin häkellyttävää siksi, että sellainen keskittyminen keskellä vilkasta arkea vaikuttaa mahdottomalta. Hiljentyminen kaiken keskellä. Keskittyminen itselle tärkeään rituaaliin.

Mältinrannan näyttely on ensimmäinen näistä Backlight-näyttelyistä, jossa kävin. Se loppuukin jo muutaman päivän päästä; onneksi muut näyttelyn osat ovat auki vielä jonkin aikaa.