Sadejuovia ja pilvisäteitä. Järvenpään taidemuseo (Kirjastokatu 8, Järvenpää) 1.3.-30.9.2019.
–
Olen viime aikoina harjoitellut taidenäyttelyissä käymistä ilman kameraa ja etsinyt vähemmän analyyttisia tapoja katsoa taidetta (siis silloin kun näyttely ei liity työhön). Tähän harjoitteluun Järvenpään taidemuseon meterologinen näyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä on erityisen otollinen kohde.
Kävin nyt Järvenpään taidemuseossa ensimmäistä kertaa. Museo on todella lähellä rautatieasemaa, eli helppo käyntikohde. Museon tilat ovat suuret ja jotenkin kodikkaat, vaikka ne ovatkin maan alla.
Säitä tutkaileva näyttely pohjautuu meteorologi Seija Paasosen kirjaan Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin (Maahenki 2018). Paasonen on ollut mukana kuratoimassa näyttelyäkin.
Olin kiinnostunut kirjasta jo silloin kun se ilmestyi, mutta kynnys yli 40 € maksavan kirjan ostamiseen on korkea. Käytyäni näyttelyssä sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleena.
–
Jostain syystä en osannut odottaa niin laajaa näyttelyä kuin museossa kohtasin. Imeydyin välittömästi taivaiden tarkkailun rauhallisen rytmiin. Näyttely on ripustettu säätilojen mukaan, joten katsoja pääsee kulkemaan säätiloissa aina jonkin matkaa kerrallaan.
Kun katse keskittyy taivaan ilmiöihin, tutuistakin teoksista löytyy jotain uutta. Samalla jotain jää tietysti näkemättä: on helppo katsella pilviä taulusta toiseen ja huomata vasta kymmenennen teoksen kohdalla, ettei ole havainnoinut maalauksista mitään muuta.
Taivaiden tärkein anti minulle oli niiden ihmeellinen valo. Taiteilijoiden tavat säilöä ja kerätä valoa kankaalle hämmästyttävät. Välillä minun piti katsoa maalauksia eri kulmista ihan vain nähdäkseni, johtuuko valoefekti spottivaloista (usein ei johtunut).
En löytänyt Järvenpään taidemuseon sivuilta lehdistökuvia, joten pahoittelen, etten sittenkin ottanut kameraa mukaan museoon. Toisaalta maisemissa kulkemiseen sopi keskittyvä, rauhallinen katsominen ilman, että teoksia katsoo kameran kautta.
Maalausten lisäksi näyttelyssä on esillä jonkin verran tietoa pilvien luokittelusta sekä erilaisia säähän liittyviä äänimaisemia. Kokonaisuus toimii hyvin. Kokeellisimman näkökulman saa kuuntelemalla Tampereen yliopiston kehittämää Data to music –ääni-installaatiota, joka muuttaa päivän sääennusteen musiikiksi. Rytmien ja melodioiden kieli saattaa kertoa säästä jotakin, mitä ei muilla kielillä voi sanoittaa.
–
Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin on paksu ja laadukkaasti toteutettu taidekirja. Jo selatessani kirjaa näyttelyssä kiinnitin huomioni siihen, miten hyvin taideteosten kuvat on painettu. Joskushan taidekirjasta tulee heti vähän tunkkainen olo, kun teoskuvat eivät vastaa väreiltään ja nyansseiltaan lainkaan alkuperäisiä. Näitä maisemamaalauksia on ilo katsella pieninäkin reproduktioina – ja erityisen tärkeää onkin, että teosten valo on pyritty toistamaan kirjan sivuille mahdollisimman lähellä alkuperäistä.
Suhteeni kirjan tekstiin on kuitenkin vähän ristiriitainen. Seija Paasonen ei ole taidehistorioitsija ja myöntää sen toistuvasti ja täysin avoimesti. Hän kirjoittaa esimerkiksi: ”Taiteilijat viestivät useimmiten taivaiden, pilvien ja sääilmiöiden välityksellä jotain muuta, mitä meteorologin silmin olen kuvitellut havaitsevani tiettyyn ilmakehän hetkeen pysäytetystä tilasta.”
Kirja ei siis varsinaisesti ole taidekirja, vaikka se on kirja taiteesta. Aineisto on luokiteltu havaittujen säätilojen mukaan, eikä taidehistorialla ole kirjassa kovin paljon sijaa.
Vaikka tiedän tämän, jonkinlainen yleisesti hyväksytty, taidehistoriallinen kirjoittamistapa miellyttäisi minua kovasti. Minua häiritsee muun muassa se, että kaikki muut kuin kotimaiset teokset on nimetty englanniksi. Kaipaisin teosten alkuperäisiä nimiä esiin, sillä en usko, että esimerkiksi venäläiset maalarit 1800-luvulla antoivat maalauksilleen englanninkielisiä nimiä.
Taiteen katsomisen tapa on todella toinen kuin mihin olen tottunut. Tulkitsen maalauksen vuorokaudenajan joskus toisin kuin Paasonen – saatan ihan hyvin olla väärässä – sillä katson teoksia taiteen, en meteorologian silmin. Tai näen taivaalla kokonaisen kuun, kun Paasonen kirjoittaa: ”Kun oikein tarkkaan katsoo, kuu taitaakin hieman pilkistää pilvikerroksen aukosta.” Me katsomme maalattua pintaa eri tavalla, minkä vuoksi me tulkitsemme sitä toisistamme poikkeavasti.
Kirjaa tuleekin lukea eräänlaisena pohdiskelevana esseenä. Paasonen pohtii teosten syntyhetkiä ja -syitä, vaikka myöntää samalla, ettei ole taiteen asiantuntija, eikä siksi näitä syitä tiedä.
Kynnys lukea Taiteilijoiden taivaita on matala. Luvut ovat lyhyitä, kustakin säätilasta on kirjoitettu aukeaman tai kahden verran. Näkökulma on kiehtova ja jokaisen säätilan jälkeen käännän jännityksellä sivua: mikä on seuraava sää, millaisia ovat seuraavat pilvet. Ja kuten totesin, ne kuvat ovat todella laadukkaita.
Paasonen on innostunut taivaista, ja innostusta on ihanaa myötäelää. Samalla pilvistä ja säästä oppii paljon. Kiehtovaa on esimerkiksi järven pinnan yllä leijuva usva ja sen taustalla oleva lämpötilan käännekohta.
Uskon, että kirja houkuttelee pariinsa niitä, joita taideteoria ei välttämättä kosketa. Taidemuseossa on kuulemma ollut varsin vilkasta näyttelyn aukiolon ajan, joten tavallisesta poikkeavalle katseelle on selvästi tilausta.
Nokkonen 