Archive for marraskuu 2010

Kaunis kieli

Katselin ystävän vauvaa, joka istui syöttötuolissa ja heilutteli käsiään. Kun vauva nosti käden ilmaan sormet harallaan, sanoin ”moi” ja vastasin samalla eleellä. Leikistä tuli rituaali: toistimme kädennostoja kymmeniä kertoja. Kerta kerralta lapsen ilo kasvoi – hän sai yhteyden toiseen ihmiseen. Kommunikaation ihme sai hänet nauramaan ääneen.

Samanlainen tunne tulee Charles Sandisonin videoteosten keskellä. Kieli pyörii ympärillä, kuhisee hyönteisinä, laumana, ei yksilöidy sanoiksi. Ja kun lopulta saa kiinni jostakin sanasta ja merkityksestä, iskee ruumiin läpi riemu: minä kohtasin toisen ihmisen tässä, minä sain viestin.

Olin iloinen, kun kuulin, että Sandison sai Ars Fennican. Olen nauttinut jokaikisestä hänen teoksestaan, johon olen törmännyt. Voisi sanoa, että tietysti olen nauttinut – rakastan sanoja. Mutta ei hyvä taideteos siitä synny, että ottaa jotain, mitä katsoja rakastaa ja laittaa sen esille. Hyvä teos on enemmän kuin ilahduttava kuva. Se saa alulle sellaisia ajatusprosesseja, ettei niitä voi muuttaa sanoiksi, ne jatkavat kulkuaan kuin luoti, osuvat ehkä joskus johonkin, poraavat reikää ajatuksiin vaikka halki koko elämän, vaiti, vaivihkaa.

Orgaanisten, luonnon prosesseja noudattavien sanaparvien katseleminen on hypnoottista. Kohdalle osuvat sanat muodostavat lauseenpätkän, joka taas hajoaa. Sana istahtaa hetkeksi valona kämmenselälle ja lähtee sitten taas matkaan.

Sanat ovat hyönteisten kaltaisia siinäkin, että ne syövät eteensä tulevia materiaaleja. Ihmismieli on erilainen ennen kieltä ja kielen jälkeen. On mahdotonta palata aikaan, jolloin ei osannut lukea (muistan vielä, miltä tuntui katsella tunnistamattomia mustia merkkirivejä paperilla, mutten voi palata katsomaan kieltä enää niin kaukaa). Vielä mahdottomampaa on palata aikaan, jolloin ei vielä osannut puhua. Sen kokemistavan kieli on syönyt, sanat ovat pyrähtäneet paikalle ja napostelleet sen pois. Sanojen kaiken muuttavaan voimaan on uskottava myös silloin, kun sanat purkavat vuosia kestäneen ihmissuhteen rihmoiksi, josta ei enää saa kiinteää kappaletta millään liimalla.

Olen ollut yllättynyt siitä, miten kauniiksi sähköisen lukemisen voi taiteen keinoin saada. Sandisonin teoset eivät muistuta ruudulta lukemista, tietokoneeseen imeytymistä. Ne eivät tuo mieleen sähköistä kirjaa, oksymoronia jo itsessään. Sandison asettaa kielen petrimaljaan ja antaa sen kasvaa siellä omia aikojaan. Ja se kasvaa; sillä on vieläkin tiloja, joihin se ei ole levinnyt, mieliä ja maailmoja, joihin se ei vielä ole taipunut. Kun kieli on kerran lähetetty aivojen sähköiseen avaruuteen, se elää ja syö siellä, kunnes koko sen avaruus tuhoutuu pois. Sen kielen kuvan minä Sandisonin teoksissa näen.

Vihjeitä ihmisestä (Näyttely: Wallensköld & Riskula)

Espanjan kulttuuritapahtuman teemanäyttely: Viggo Wallensköldin ja Helge Riskulan Espanja-aiheisia teoksia. Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, Tampere) 21.11.2010 saakka.

Helge RiskulaOlen kauhean viehättynyt ornamenteista ja geometrisuudesta taiteessa. Rakastan toistoa, toiston rikkomista. Pidän koko pinnan peittävistä kuvioista, jotka näyttävät mosaiikilta tai kudotulta kankaalta. Jokin siinä muodon rajaamisessa ja pelkistämisessä tekee minut onnelliseksi. Sellaisten teosten katsominen on joskus kuin meditaatiota, muttei niiden teho siihen perustu läheskään aina. Joskus väreistä ja viivoista saa hurjan vahvoja tunteita.

Niinpä aloin oitis hymyillä, kun astuin galleria Emiliin ja näin Helge Riskulan teokset: kuin mosaiikkeja jokaikinen! Teosten nimissäkin oli toistoa ja toiston rikkomista, Alhambraa ja Al ambra da jotakin. Teosten pintaefektit vaihtelivat kiiltävästä metallista kohokuvioihin paperilla – suurieleisestä herkkään – ja kuviot pääsivät näyttHelge Riskulaelyn jatkuessa täyttymään pienemmistä kuvioista ja valumaan pois. Vasta viimeisessä teoksessa kuvaan tuli itse kaupunkikin, siluettina, jonka taivaalla kuviot elivät kuin revontulet (julmat, punaiset revontulet, mutta kuitenkin).

Ah.

Ornamenttimaisuus tuo hassuja mielleyhtymiä. Sitä tuijottaa vaaleansinistä teosta ja tajuaa, että vanhoissa Arabian kahvikupeissa on tuota samaa sinistä (vanhat kahvikupit ovat hienoja ikkunoita ornamentiikkaan!) tai tulee mieleen jokin vaate tai sitten tulee jokin etäinen mielikuva lapsuudesta, josta ei saa kiinni.

Ehkä se onkin yksi ornamenttien vaikuttavuuden syy: me elämme keskellä ornamentteja. Kulttuurista riippumatta me tunnistamme tämän tarpeen peittää asuinympäristöä kuvioilla. Piirtää kaikkialle rinkejä ja rajoja, jotta kotona olisi tuvallista?

Viggo WallensköldNäyttelyn toinen taiteilija, Viggo Wallensköld, tarjoili 20 kpl Espanjalaisia sukutaloja. Pienet, hauskat, etäältä nähdyt talot olivat jotain ihan muuta kuin tältä taiteilijalta odotin. Taulut saivat hurjaa lisäpotkua kehyksistään. Miksi toisen talon kehykset ovat rikkunutta, vanhaa puuta ja toisen suurieleisen kullatut? Aavistelen juonia ja skandaaleja!

En tiedä sitten, tuliko minulle mitenkään espanjalainen tunne siellä galleriassa (vaikeaahan talvivaatteissa ja räntää kengissä on sellainen tunne saada), mutta hienosti näyttelyssä sai katsoa rakennuksia kaukaa ja läheltä. Ihmisille ei tässä Espanjassa ollut sijaa, mutta ihmisen jälkiähän nämä kaikki olivat – ihmisen tuottamia kuvia ihmisen jäljistä, jos tarkkoja ollaan. Ja pidin siitä, ettei kulttuurieroja tai mitään ihmeellisiä asenteita tuotu esiin mitenkään vaan ihan lakonisesti esitettiin näitä… rakennuksia. Niin, yhteensopivat taiteilijat ja minulle sopivat teokset, mikäs sen mukavampaa.

Välkkyvää vettä (Näyttely: Vähäsarja)

Ella Vähäsarja Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tre) 18.11.2010 saakka.

Ella Vähäsarja: Metsän tummuus mulle tuokaaEn ole koko syksynä käynyt juuri missään Tampereen gallerioissa, joten asetin tämänpäiväisen kävelyretkeni tavoitteet aika korkealle. En sitten kuitenkaan jaksanut rännässä raahustaa kuin kahteen galleriaan, mutta alku sekin!

Ella Vähäsarjan maalaukset Galleria Rongassa toimivat hyvänä siirtymänä kirjoitustyöstä katsomisen pariin. Kirjoittamisen kuvattomuuteen tottunut mieli sai hienoja virikkeitä Vähäsarjan teoksista.

Hienointa maalauksissa on niiden liike. Erityisesti ihastelin maalauksia Vire ja Metsän tummuus mulle tuokaa (joka on tuossa kuvassa, vaikka eihän tuo kuva yhtään toimi alkuperäisen tavoin). Juuri tuo välke, liike, vedenpinta – siihen katse jää kiinni ja minun monta päivää sanoja tuijottaneet silmäni ahmivat näitä värejä.

Hienoimmat maalaukset tekivät minut sitten kuitenkin kauhean vaativaksi katsojaksi, ja ohitin heti ne maalaukset, joista liike ja vedenpintamaisuus ei heti paljastunut. Gallerian kellaritilakaan ei ole tällaisille maalauksille ihan paras, näiden soisi saavan ympärilleen tilaa ja luonnonvaloa. Kun illuusio menee rikki ja huomaa katsovansa väriläikkiä kankaalla, on vaikea päästä takaisin siihen tunnelmaan, josta hetki sitten nautti. Hieman monotoninen näyttely oli, vaikka hienot värit kyllä iskivät päälle heti, kun galleriaan astuin.

Suosittelen näyttelyä niille, joilla on ikävä kesää ja varpaiden uittamista vedessä.

Ihmisvimma (Näyttely: Hallivuo)

Tuomas Hallivuo: Metalligrafiikkaa, olkaa hyvä! Galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 24.11.2010 saakka.

Olin galleria Beckerillä muissa merkeissä ja aloin harhailla näyttelytiloissa. Tuomas Hallivuon grafiikka näytti sarjakuvilta. Kuitenkin: kun astui lähelle teosta (kuin teosta), huomasi, että nämähän ovat riittäviä ihan yksinään, ei tässä mitään sarjakuvaa tarvita. Näissä on mietitty kaikki!

Pidän siitä, että teoksissa on jotain yllättävän arkista jostain ihan toisesta formaatista, kuten puhekuplia. Tai Ihmissuhdepelin nuolet ja pallot; eräänlainen flipperi, jossa punainen pallo pomppii ihmisestä toiseen, koskettaa jonkun ajatuksia, jonkun äänihuulia, poistuu toisesta laidasta teosta. Pidän siitä, että sotkuisen viivan takaa paljastuu jotain kaunista ja siroa (en oikein ole sotkuisen viivan tai mustien väriläiskien ystävä, joten nautin nämä teokset mieluiten lähietäisyydeltä, tasolta, josta näki lukea teokseen kirjoitetut sanat).

Koristeet virkisti ajatteluani. Teoksen sisällä on toinen teos, johon on kirjoitettu kaikki nämä Tpla:t ja muut taiteilijan merkinnät! Siinä se on, kuva kodista, ja kodin seinällä on teos, joka on teos tässä teoksessakin, ei vain teoksen kuva.Teos teoksessa tuntuu kiinnostavan Hallivuota – esimerkiksi Kiinnostus eroottisiin kuviin ja Taiteilija ja hänen omakuvansa sisältävät kumpikin teoksen sisään piirrettyjä teosten kuvia. Teoksia, joita ei ole olemassa missään muualla, peli, leikki. Itseään ruokkiva huumorin kehä, asenne, jolla katsottuna maailma näyttää mukavalta paikalta elää.

Niin, en ole sotkuisen viivan ystävä. Mustat viivat kuin kaikkialle levinnyt seitti tai lankakerä, minua alkaa ahdistaa semmoinen. Yritän katsoa kuvaa ja näen kaikkialle viuhuvia viivoja! Mutta Hallivuon teokset onneksi paljastavat itsensä, kun niitä tutkii. Enkä tiedä, onko sotkuinen oikea sana tähän. Se tuntuu julmalta. Oikeastaan, mitä enemmän ajattelen, sitä vähemmän sana sotkuinen teoksiin sopii. Hallivuon tyyli vain on sellainen, kerrostava. Että viivan takaa löytyy aina uusi viiva, kuvan takaa aina uusi kuva. Ja kirjaimia.

On vaikea kuvitella, miten kuvat syntyvät. Niissä yhdistyy tiukka harkinta (Sitruunat-teoksen ihanat väritäplät vain seinälle piirretyssä maalauksessa) ja jokin vimma laittaa kuvaan kaikki, ihan kaikki.

Ihmisen kuvaamiseen tällainen vimma sopii. Ihminen ei ole koskaan kiinteä kappale lihaa, ihminen on karkaavia ajatuksia, levottomuutta. Keskittyneimmilläänkin mikä tahansa kova ääni tai kutittava hyönteinen saa ajatukset singahtamaan pois keskittymisen kohteesta.

Katson Hallivuon ihmishahmoja ja ajattelen: kunpa näkisimme toisemme noin. Emme odottaisi täydellisyyttä. Emme katsoisi pitkään, kun rooli murtuu. Hallivuon ihmishahmot ovat jossakin, mutta yhtä aikaa he ovat aikomassa jotain muuta tai heidän edellisen askeleensa ajatukset näkyvät kuvassa yhä. Teokset todistavat, ettei ihmistä voi valokuvata yhteen tilanteeseen – hän on jo jossain muualla, hänen päänsä sisällä (valokuvassa niin terävärajaisena piirtyvän pään) on jotain ihan muuta kuin pelkkä koneen tunne ”olen tässä”.

Niin, olin galleriassa ihan muista syistä, mutta jäin ajattelemaan näyttelyä. Sen yhtä aikaa tiukan mustavalkoinen ja tumma värimaailma ja jokaisesta kuvasta väkisin esiin tunkeva huumori tekivät jotenkin tutun ja turvallisen olon. Näinhän me elämme, keskellä marraskuuta, pimeitä iltoja – odotamme pahinta, ja vaikka huumorimme olisi sarkastista, se kuitenkin on. Ja me naurahdamme. Melkein joka päivä, pimeimpinäkin vuodenaikoina, mustissa toppatakeissamme ja mustissa pipoissamme ja mustissa talvisaappaissamme ja ilman heijastimia.

Sellainen olo siitä tuli.

Leikkikenttä ja karkkikauppa (Näyttely: Damien Hirst ja aikalaiset & Ars Fennica)

Cream. Damien Hirst & aikalaiset 07.11.2010 saakka ja Ars Fennica 12.12.2010 saakka Kiasmassa.

Kuva: Tuomo JänttiArs Fennica

Olen niin innokasta taideyleisöä, että ilahduin saadessani Kiasman tiskiltä äänestyslipukkeen, jolla voi äänestää Ars Fennica -ehdokkaita. Lipuke poltti vastuuna taskussa. Teokset tuli katseltua läpi ihan eri meiningillä kuin yleensä. Tuli vallan tunne!

Ars Fennica -näyttely alkaa Anne Koskisen hienoilla valokuvaa ja maalausta yhdistävillä teoksilla. Huoneessa on myös kiveenhakattuja optikon näöntarkastustauluja (joita tuijottaessa tuli vanha olo, oikein kiveenhakatun likinäköinen). Koskisen huone oli ehdottomasti hämmentävin kaikista (hämmentävä on siten huono sana, että se helposti kuvaa asioita, joita ei ymmärrä. Tämä hämmennys johtui kuitenkin siitä, että näki jotain, mitä ei ollut tottunut näkemään, ja sellainen on taiteen kentälläkin yllättävän harvinaista). Tuli työnnettyä nenä vaarallisen lähelle teoksia. Toisella puolella huonetta katselin taiteen jatkumoa – kaikki lainaavat jostakin – ja toisella puolella näkemiseen liittyviä kryptisiä hieroglyfejä kivitauluissa. Hieno kulttuurillinen karuselli!

Jorma Purasen valokuvista tuli jäätynyt olo. Negatiivina kaikki näyttävät vuosisatoja lumen alla maanneilta muumioilta. Koko huone on hyvin pohjoinen ja kylmä. Markus Konttisen maalaukset vaatisivat hiljaisemman olotilan. Minulle niiden näkeminen keskellä näin monimuotoista taiteilijakokoonpanoa oli vähän liian pysähtynyttä. Niitä jäi katselemaan, mutta aivot eivät ehtineet mukaan, sanat ja kuvat pyörivät päässä edelleen. Olisi pitänyt istua alas ja pysähtyä. (Mutta tämä onkin tällainen kokemuskirjoitus eikä kritiikki, enkä ollut varannut aikaa siihen, että istun ja odotan, kunnes teokset alkavat puhua. Kritiikin kirjoittamisessa sellainen on tietysti itsestään selvää.)

Charles Sandisonin liikkuvat sanat ovat miellyttäneet minua niin pitkään kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Nyt sanoihin yhdistyy peilistä tehty lattia – koko huone on pelkkää sanojen liikkuvaa hyönteismassaa. Keskellä tuntuu kuin näkisi kanssaihmisten ajatukset heidän kasvoillaan ja päidensä päällä. Peililattia ja seinille heijastuvat valot pakottivat mukaan leikkiin. Oli ihan pakko tehdä varjokuvia sanojen keskelle ja katsella itseään tästä harvemmin nähdystä kulmasta. Alaspäin katsoessani näin toisen maailman – peilin ihme tuli näkyväksi myös tällaiselle peiliin tottuneelle ihmiselle, jolle ei tavallisesti ole mikään ihme nähdä itseään. Hieno elämys. Vaikka huoneessa tuli vähän pyörryttävä olo, se oli vain kivaa – taide saa tuntua fyysisestikin.

Toista oli Jaakko Niemelän huoneessa, jonne menijöitä varoitettiinkin siitä, että teos voi laukaista migreenin tai epileptisen kohtauksen. Teki kyllä pahaa; punaiset valot kieppuivat pimeydessä niin että maa katosi jalkojen alta ja oksetti. Rynnättyäni kolmen sekunnin kuluttua ulos huoneesta mietin, miten lähestyä taidetta, josta tulee näin paha olo. Riittääkö, että teosta on kokenut kolme sekuntia? Voinko nyt sanoa nähneeni teoksen ja tietäväni, mistä siinä on kyse? Rakenteiden ja huteruuden tunteen tutkiminen kyllä kiinnostaisi minua enemmänkin, mutta tuota teosta en kyennyt kokemaan tämän syvällisemmin.

Kaiken lisäksi Niemelän teos on sijoitettu siten, että äänestyslaatikot ovat jo ennen teosta! Tuli vähän tunne, että näin vahingossa ohjaillaan äänestyskäyttäytymistä.

Cream

Yläkerrassa sitten on tämä Cream, Damien Hirstin ja kumppaneiden taidetta esittelevä näyttely (olihan se mentävä katsomaan, vaikka näinkin viime tippaan se taas jäi).

Päällimäiseksi näyttelyssä nousee tunne väreistä. Kaikki on kaunista. Kaikki on kiiltävää ja katsottavan herkullista (jos silmistä voisi valua kuolaa, täällä sitä valuisi). Ja kai siksi tämä pitäisi nyt arvostella aika populaariksi ja ärsyttävästi yleisöä kosiskelevaksi ja helpoksi. Katsotaanpa, miten käy!

Hirstin teokset kiehtoivat minua eniten. Perhosensiivistä rakennetut pyöreät teokset näyttivät kirkon lasimaalauksilta, mutta kun niiden lähelle käveli, silmille iski oksettavan makaaberi kuolema. Pidin myös hänen pillereistään. Ah, mikä ihana karkkikauppa; tuskaton elämä! (Olisi vähän vanhanaikaista tietysti olettaa, että vielä saisi elämyksiä siitä, että taidetta on tehty näistä kyseisistä materiaaleista. Taideyleisöä on vaikea hätkähdyttää muutenkaan, saati sitten vanhemmilla kuin eilen tai tänään tehdyillä teoksilla.)

Mutta se minua aina ärsyttää, kun minulle kerrotaan, mitä teoksista pitäisi ajatella. Kun teoslapussa lukee, että muodot tuovat mieleen elohopean tai että tässä kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa, minua alkaa häiritä. Eivätkö juuri nämä asiat ole niitä, jotka teoksen itsensä pitäisi pystyä sanomaan? Ja nehän pystyvät, jos niiden antaa, sanomaan niin paljon muutakin. Teoksen näkemisen kiteyttäminen pariksi lauseeksi typistää taidekokemusta enemmän kuin avaa sitä. Ei katselemisen pidä olla kevytviihdettä, jossa aivojen ei tarvitse edes itse assosioida, että kas, tästähän tulee mieleen elohopea. Tällainen taiteen esittäminen tuskastuttaa aina, vaikka sitä kuinka selitettäisiin sillä, että taidetta on tuotava kaikenlaisten ihmisten kokemusmaailmaan.

Vaikka onkin niin, että Cream on 1990-lukuisuudessaan kai jotenkin ajastaan jäljessä, tällaisen suomalaisen ”en koskaan ole nähnyt Hirstin teoksia livenä”-tyyppisen ihmisen silmin näyttely oli ihan perusteltu. Viimeistään nyt, jos ei aiemmin! Pidin myös siitä sekalaisuudesta, jolla näyttely on rakennettu (veistoksia vinottain keskellä lattiaa, rinnakkain ihan eri maailmasta repäisty maalaus ja perhostyö). Tuli sellainen vanhanaikainen olo, että niin, näyttelyissä oli ennen tällaista. Ei ollut teemoja, ei yritystä saada teokset ”keskustelemaan keskenään”. Tuli olo, että selailee kolmiulotteista taidekirjaa, ja olo sopi teoksiin.

Onhan tuollaisessa näyttelyssä nekin puolensa, joita en tule ymmärtäneeksi ja ihmettelen, miksi tämä teos on koettu näin merkittäväksi jne. Videoteos, jossa pariskunta riitelee, oli minulle ihan liian näytelty, että olisin osannut ottaa sen minään muuna kuin… niin, näyteltynä riitana. Ja se tupakalla päällystetty puutarhatonttu jäi jotenkin surullisen yksinäiseksi siinä olomuodossaan. Olisin mieluusti nähnyt variaatioita teemasta (kuten Hirstin teokset antoivat; monipuolisemman kuvan taiteilijasta). Mutta otin näyttelyn jotenkin sellaisena karkkipussina, jossa on sekaisin kaikenlaista ja sitä tarjotaan suomalaisille, että ottakaa nyt, kokeilkaa kaikenlaisia makuja. Ja sellaisena se toimi, ei tullut ällö olo ollenkaan (kannatti mennä ilman etukäteisodotuksia. Kaikki mitä sai, oli plussaa).

(kuva Charles Sandisonin teoksen ytimestä: Tuomo Jäntti)