Antti Rönkä: Toivo

Antti Rönkä: Toivo

Mikkelin taidemuseon näyttelytilan seinään on maalattu mustalla akryylimaalilla sana TOIVO. Teoksen viesti tuntuu yksinkertaiselta, mutta siitä huolimatta se pysäyttää. Onko tämä sittenkään ihan niin yksioikoista kuin miltä näyttää?

Toivo on sekä substantiivi että verbin käskymuoto. Kerrotaanko minulle, että toivoa on, vai käsketäänkö minua toivomaan? Musta teksti alkaa tuntua vähän uhkaavalta. ”Sinun on paras toivoa, tai muuten…”

Seinään maalattu sana on krouvi ja kestävä teos. Se ei hajoa, vaikka sitä koskettaisi. Vaan kun näyttely päättyy, toivo maalataan piiloon. Se jää jonnekin maalikerrosten alle niin kuin se usein ihmismielessäkin piileskelee, kaikesta huolimatta.

M_ITÄ? Nykytaiteen biennaali. Mikkelin taidemuseossa 12.6.-10.10.2021.

Tämä ei ole noppa (Näyttely: Rönkä)

Antti Rönkä: Maalauksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 30.1.2013 saakka.

–

Olen varmaan ennenkin sanonut, että pidän symmetriasta ja toistosta jollakin hyvin perimmäisellä tavalla. Nautin täydellisyydestä myös Antti Röngän näyttelyssä, jossa maalaukset ovat kuin numeroita opettavan lastenkirjan sivuilta: tuossa on kaksi noppaa, tuolla kuusi mutteria suorissa riveissä.

Täydellisyys on kuitenkin pintaa. Rönkä on maalannut mahdottomia noppia – toisessa näkyy yhtä aikaa vitonen ja kakkonen ja toisessa kolmonen ja nelonen. Noppia ei siis ole maalattu mallista, vaikka juuri niin voisi kuvitella! Mitäs tämä on?

Valheellisuus piinaa tämän havainnon jälkeen jokaisen maalauksen kohdalla. Nämähän ovat kuin se Magritten kuuluisa piippu. Mutterit eivät ole muttereita, eivätkä kengät kenkiä.

Kuten aina, poikkeus toistosta virkistää kaiken kliinisen geometrisyyden keskellä. Pienten maalausten pillerit ovat saaneet taustakseen pohjamaalaukselta näyttävän, suditun sinisen. Ja kuinka kaunis se onkaan!

Jonkin sortin kapinaa tällä taiteilijalla on mielessään. Hän kirjoittaa galleriassa esillä olleessa tiedotteessa, valitsevansa teostensa aiheiksi asioita, joiden ei yleensä ajatella olevan taideteosten aiheina. Mutta eikös kaikki tämä, arkinen, ole tunkeutunut taiteeseen jo sata vuotta sitten? Ehkä jollekin yleisölle jossakin taide on edelleen romanttisia maisemia ja komeita muotokuvia, mutta aika monelle kai Magritten piippuja ja sen sellaista. Tavallista.

Siististä linjasta poikkeaa vain mustavalkoinen Kyrvät, jossa toiston kohteeksi on valikoitunut yksinkertainen piirros siitä, minkä voi nimen perusteella kuvitellakin. Näen ääriviivapiirroksen pupetin kanteen kaiverrettuna kuvana, kliseisenä kapinan merkkinä (kliseen toistaminen on sekin kai ollut taiteen aiheena jo pitkään).

Tämä näyttely miellyttää minua! Nimenomaan näyttely; yksinään mikä tahansa teoksista tuntuisi jäävän kellumaan jonkinlaiseksi poptaiteen kommentiksi, mutta kokonaisuutena tästä tulee mieleen (kuten alussakin mainitsin) häiriintynyt lasten numerokirja. Yksi museovieras. Kaksi noppaa. Kolme valokuvaa digikameralla. Neljä askelta. Viisi hengitystä. Kuusi mutteria. 16 (vai kuinka monta niitä oli?) kyrpää.