Archive for huhtikuu 2012

Sarjakuvan kuvailutulkkausta

Mainos, mainos! Kuvailutulkkaan sarjakuvia ensi viikolla Tampereella. Olen Tampere Kupliissa sekä torstain että sunnuntain ohjelmassa. Tulkaahan kuuntelemaan sarjakuvia!

 

Taidesuunnistus (eli läntisen Tampereen haltuunotto)

Eilen ja tänään oli taidesuunnistus, joka oli näköjään levinnyt Tampereelta jo kaikkialle maakuntaan. Koska kohteita oli sen sata, piti tehdä kriittinen rajaus. Sain seuralaisen mukaan harppomaan Pyynikinharjua edestakaisin, joten päädyin tutkimaan, mitä pitää sisällään mm. Hirvitalo, jossa en ollut koskaan käynyt.

Tosin Hirvitalon kohdalla merkittävintä lienee se, mitä se pitää ulkonaan: ihana piha täynnä tutkailtavaa! Minulle ei oikein vierailulla selvinnyt, ketkä Hirvitalolla majailevat, mutta siellä oli mahdollisuus osallistua esimerkiksi vaatekaappia koskeviin seinäkirjoituksiin. Vastapäätä taloa on Pispalan kirjastotalon galleria, jossa oli para-aiheinen näyttely (para-paroista en olekaan koskaan nähnyt taidetta tehtävän) ja aika viihtyisä tunnelma.

Seuraavaksi talsimme PauHouseen, Pispalan taidetyönyhteisöön. Hurmaava talo, josta poistuin pikaisesti sen jälkeen, kun huomasin, että vieraita kuvataan kahdellakin eri videokameralla. Jossakin talon arkistoissa on nyt siis liikkuvaa kuvaa minusta peittämässä kasvot käsilläni ja kirmaamassa ulos ovesta. Hienoa!

Ja koska reittimme oli määrä kulkea harjun yli niin monta kertaa kuin mahdollista (kevään ensimmäinen lämmin päivä – sekoittaahan se jo suuntavaistonkin) kävelimme taas portaita ja päädyimme Pyynikin Trikoon tiloihin. Tuollaiset taiteilijatyöhuone-esiintymät saavat minut aina haaveilemaan tilasta, jossa voisin kirjoittaa taiteilijoiden keskuudessa (siitä seuraisi varmasti jotain mahtavaa, annan itseni ajatella niin kauan kuin sellaista tilaa ei ole). Työtiloja Trikoolla riittää, ja niihin kurkisteleminen oli kuin joulukalenterin luukkuja olisi availlut.

Poistuessamme vastaantulija suositteli Juha Merran ateljeeta Mariankadulla, ja sitä kautta sitten. Taiteilija jaksoi kertoa työtavoistaan ja teoksistaan, vaikka tässä vaiheessa lienin unenomaisessa taideähkyssä, enkä tainnut vastailla hänelle mitään järkeenkäypää. (Kannattaisi ehkä suunnistaa polkupyörällä, jotta saisi käydyksi lyhemmässä ajassa vähän enemmän kohteita. Tosin suunnittelemisestakin voisi olla apua. Nyt päivä meni uusien paikkojen tutkailuun enemmän kuin taiteilijoiden kanssa juttelemiseen, mikä hiukan harmittaa.)

Päivän hankinta oli Aglaia Designin pähkinöistä tehty koru (ennen kuin järkeistän seinätilani, en hanki yhtään ripustettavaa teosta; en pidä järkevänä hankkia taidetta varastoon, kotona sen on näyttävä).

Sen pituinen se.

Kirja: Annie Leibovitz – A Photographer’s Life 1990-2005

Kirja: Annie Leibovitz – A Photographer’s Life 1990-2005 (kansikuvan näkee esim. täällä)

Olen miettinyt, mikä siinä on, että pelkkiä kuvia sisältävät kirjat tuntuvat aina ylelliseltä tuhlaamiselta, eikä niitä siksi tule koskaan ostetuksi. Olen tuijotellut mitä ihanampia taidekirjoja kaupoissa, himoinnut kuvakirjoja, mutta ostanut aina teorioita ja paksuja tekstiopuksia. Ikään kuin teksti voisi antaa enemmän tietoa kuin kuva. Ikään kuin tekstistä olisi ymmärrettävämpää maksaa kuin kuvista.

Vuoden alussa satuin saamaan kirjakaupan lahjakortin, ja tiesin heti, mitä sillä hankin: kuvia. Jonkin juuri sellaisen kirjan, jollaista olen vuosia halunnut, mutten ole raaskinut ostaa.

Hankin Annie Leibovitzin valokuvakirjan A Photographer’s Life 1990-2005. Kirjassa on tekstiä sen verran, että Leibovitz kertaa valokuvien valintaa teokseen ja vähän elämänsä tapahtumia. Esipuhe on niin kiinnostava, että vähän aikaa kaipaan kirjaan enemmänkin tekstiä – mitä kuvaaja on nähnyt kuvatessaan, mitä hän näkee nyt, vuosien kuluttua, kun katsoo samaa kuvaa – mutta sitten ymmärrän, että on kyse nimenomaan valokuvaajan elämästä. Hän elää kuvina, toisin kuin kirjoittaja, joka helposti elää sanoina.

Päästäkseni kurkistamaan hänen elämäänsä, minun täytyy opettaa itseni istumaan kuva kuvan jälkeen aloillani.

Kirja vie konkreettisesti matkoille uskomattoman kauniisiin paikkoihin. Kirja vie matkalle myös toisella tavalla. Ihoni menee kananlihalle, kun ymmärrän, miten nopeasti Susan Sontagin kuolema seurasi Leibovitzin ensimmäisen lapsen syntymää. Lempikuvassani Sontag katsoo vauvaa sylissään.

Leibovitz ei ole erotellut yksityiselämänsä kuvia työkuvistaan. Niinhän se on; elämä ei erottele. Olen itsekin sitä ihmistyyppiä, etten oikein koskaan tiedä olenko töissä vai en.

Katselin kirjan kuvia, kun 5-vuotias kummityttöni tuli huoneeseen. Tulin miettineeksi, kuinka rankkoja kuvia lapselle voi näyttää. Suljin kirjan, koska en voinut olla varma siitä, tulisiko seuraavalta sivulta vastaan jotain ahdistavaa. En tosin tiedä, ahdistuisiko lapsi sellaisesta mistä kuvittelen hänen ahdistuvan. Minua lapsena ahdisti esimerkiksi tarina kuolemanjälkeisestä taivaasta, ikuisuudesta yhdessä paikassa, josta ei koskaan pääse pois.

Suuri kirja on raskas kantaa, eikä sitä voi selailla kuin pöydän ääressä. Samalla koko vihjaa kirjan vastaanottamisen vaativan aikaa ja pysähtymistä. Olen lukenut Susan Sontagin loistavia esseitä usein bussissa ja junassa; teksti on liikkuvaa, mutta kuvat vaativat kotia.

Seksiä! Väkivaltaa! Pöyristyttävyyttä! (Näyttely: Le Dernier Cri)

Le Dernier Cri – Mania. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 30.4.2012 saakka.

On syntynyt sellainen hauska perinne, että joka kerta kun astun sisään Rajatilaan, sanon jotain typerää. Olen varma, että Tampereessa on aika-avaruus-jatkumon aukko juuri Rajatilan kohdalla; vaikka olisin juuri Hämeenpuistossa ollut tilanteen tasalla, olen Rajatilan ovella täysin disorientoituneessa tilassa. Arvuuttelen, mikä päivä on ja mitä minä täällä teen ja sanon ääneen kaiken mitä mieleen tulee.

Rajatilan on nyt vallannut Le Dernier Cri. Sarjakuvia, miten kivaa! ajattelin kun astuin sisään, mutta sittenpä osoittautuikin, että teokset ovat yksittäisvedoksia. Sarjakuvamaisia kyllä, mikä se sekin määre sitten on olevinaan.

Le Dernier Cri on taiteilijakollektiivi ja kustantamo. Pöytäkaupalla galleriassa onkin kirjoja, joita voi ostaa. Myös itse grafiikka on jotenkin epäilyttävän edullista. Sinä aikana kun olin galleriassa, teoksia ostettiin ihan jonoksi asti. Tämä on siis ilmiö! Ilmiöt ovat kivoja, varsinkin silloin kun ne ovat vasta syntymässä (kollektiivi on ollut olemassa sentään jo vuodesta 1990, mutta Tampereella töitä ei ennen ole ollut esillä).

Seinille valikoituneet teokset ovat värikkäitä, graffitimaisen itsekritiikittömiä (tämäkin voi olla väärä sanavalinta, ehkä etsin jotain vapauden kaltaista sanaa) ja alitajunnasta ponnistavia. Punk tulee mieleen. Sellainen me vastaan muut -todellisuus, jollaisen sisällä on kivaa, ja jonka ulkopuolellekin joskus onnistuu kivuutta tihkumaan.

Näyttelyssä tekee mieli viettää aikaa ja hiplailla kirjoja. Toisaalta kirjat ovat sitä lajia, että niistä ei aina oikein selviä, mitä ne ovat. Taidekirjoja? Sarjakuvaa? Punkaatteen iloista räiskimistä?

Itse ostin pinosta mieltäni jäytämään jääneen teoksen 1348, joka on Marcel Ruijters -nimisen taiteilijan näkemys mustan surman ajoista. Kirjan uskonnollinen ja pirullisen orgaaninen todellisuus on jotenkin samankaltainen kuin Hieronymus Boschilla, eikä minua siksi hämmästyttänyt taiteilijan hollantilaisuus, kun sen takasivulta luin. Kirjassa nunnat muuttuvat luurangoiksi ja pyhät riitit repivät ruumiita palasiksi. Kaunista.

 

Louhikärmesten maa (Näyttely: Särkijärvi & Vaahtera)

Sirpa Särkijärvi: Beijing Mood & Tiina Vaahtera. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 30.4.2012 saakka.

Kuinka ollakaan, sukulaisiani kävi juuri Kiinassa. Heidän kuviensa ja tuliaistensa kautta heijastui kuva maasta, jossa vanhasta on jalostettu hienosti kitschiä. Eipä sillä, toki sitä vanhaakin on (mutta eihän mikään yhteiskunta voi elää vanhassa maailmassa, uutta syntyy sen päälle joka päivä).

Sirpa Särkijärven maalaukset ovat väreiltään kauniita (tekee taas mieli käyttää sanaa herkullinen). Kuvissa miltei kasvottomat ihmiset elävät maailmassa, jossa on lohikäärmeveneitä ja iPodeja. Sellainen maailma oikeasti on olemassa, mikä on hassua, vaikka mekin elämme siellä.

Myönnän, etten pysty kirjoittamaan Kiinasta mitään olematta kliseinen. Oolong-tee! Pienet punaiset posliinikupit! Kultaiset katot! Terrakottasotilaat! (Huomaatteko? Vain kliseitä.) Mutta Särkijärven näyttely ei ole kliseinen. Inspiroiduin siellä ihan aidosti.

Mältinrannan alakerrassa on Tiina Vaahteran veistoksia, jotka ovat ikään kuin koneen osia ja ikään kuin hyönteisiä. Ajatus niissä jäi minulle vähän keskeneräiseksi (ne eivät ole riittävästi kumpaakaan, jotta olisin saanut niistä kiinni), mutta muodot & varjot niissä ovat kiinnostavia.

Museomuistoja, Saksa, osa 2

Nämä eivät varsinaisesti ole museoita, mutta menköön.

Das Hermannsdenkmal

Kun katselin Terry Jonesin Barbarians-tv-sarjaa (ja luin kirjankin, mitä suosittelen kaikille, jotka kuvittelevat, että barbaarit olivat alkeellisia kulttuureja, jotka saivat suurimmat keksintönsä imitoimalla roomalaisia), ihastelin Herman the Germanin valtavaa patsasta, jonka juurella Jones jutteli. No, pitihän sitä mennä itsekin katsomaan, Teutoburgin metsän germaanista sankaria. Oikeasti hän oli Aurealianus.

Patsas on siten vähän huijausta, että siinä on saumoja. Ylevä Aurelianus katselee kuitenkin vihulaisen suuntaan valmiina voittamaan Rooman vaikka toistekin. (Aurelianus oli ovela mies; hän eteni Rooman armeijassa ja lähti sitten kaikkine tietoineen takaisin germaanien pariin voittamaan Roomaa. Ja niin hän myös teki. Tai siis hänen johdollaan germaanit kukistivat vastustajansa.)

Patsaan juurella on näköalatasanne, josta voi ihailla aika suurta metsää, ihmettä kaupunkien keskellä.

Die Externsteine

Samalla lipulla pääsee Exsternsteineen ja Hermannsdenkmaliin. Ne ovat kuitenkin jonkinmoisen päässä toisistaan, joten autollahan täällä on liikuttava.

Exsternsteine on kivimuodostelma, joka on ollut temppelikäytössä. Kristityt tulivat hakkaamaan temppelin seinään omat kuvansa, joissa Kristus seisoo vääräuskoisten symbolin, irminsul-puun päällä. Ja sitten tulivat taas toiset hakkaamaan Jeesuksen kuvasta osia pois. Alueen symbolinen arvo on suuri, ja sen omistuksesta on taisteltu.

Paikka on mieletön. Kiveen hakatut portaat vievät suoraan taivaisiin. Kolot seinissä antavat olettaa, että rakennelmat ovat olleet aika massiivisia.

Bonuksena Exsternsteinessa näkee paljon hippejä, jotka kokoontuvat soittamaan ja istuskelemaan kallioiden juurelle.

(… jatkuu…)

Museomuistoja, Saksa, osa 1

Saksa on jättimäinen maa, joten tarkennetaan: sohvasurffailin viime kesänä läntisen Saksan kaupungeissa ja tutustuin moneen roomalais-germaaniseen museoon (Saksassa on arkeologisia museoita kuin hiekanjyviä rannalla). Jos joku muukin suunnittelee moista täsmäiskua paikallisiin museoihin, tässä vähän suuntaviittoja.

Mainz: Römisch-Germanisches Zentralmuseum

Roomalais-germaaninen museo majailee sympaattisessa, punaisessa talossa. Sen ovea on hankala löytää, koska se, mikä ehdottomasti näyttää pääovelta, ei sitä ole. Museo on maksuton. Siis hei, oikeasti! Mutta museossa ei saa kuvata. Eikä mitään informaatiota löydy englanniksi.

Museon monessa kerroksessa on paljon arkeologisia löytöjä ja taidetta. Täällä koen hämmästyttävällä tavalla, että reliefit ovat valojen ja varjojen leikkiä; liikkuvan kuvan esiaste.

Rakennus sinälläänkin on mukava, vaikka ainoa vessa onkin alhaalla sisääntulokerroksessa. Rakennuksessa on ravintola, joka lopettaa ruoan tarjoilemisen tosi aikaisin, mutta harhailemalla muutaman kilometrin nälkään nääntyneenä sinne tänne löytää kyllä Lidlin.

Frankfurt: Arghäologisches Museum

Täälläkään ei saa valokuvata, joten joudutte luottamaan sanoihini! Jokin sisäänpääsymaksu museoon on, mutta koska Suomen Arvostelijain liiton kortti vaikuttaa olevan riittävän kansainvälinen, sillä pääsee kaikkialle maksutta ja mukinoitta.

Museo on Reinin rannassa, rakennus on matala ja laaja ja ilmeisesti museoksi rakennettukin (tunnelmaltaan siis päinvastainen kuin Mainzin korkea, vanha rakennus). Näyttely on kiinnostava, muttei yhtä laaja kuin Mainzissa. Lievää sekavuuttakin esillepanossa on; teemat lipuvat toisikseen huomaamatta.

Museokahvila on taloudellinen innovaatio: huone, jossa on kahviautomaatti ja muutama viihtyisähkö pöytä. Kelpaa museon tutkimisen ohessa mainiosti.

Köln: Römisch-Germanisches Museum

Heti Kölnin tuomiokirkon takana on roomalais-germaaninen museo. Täälläkin hämmästyttää roomalaislöytöjen painottaminen germaanisten esineiden kustannuksella. Vai onko roomalaista tavaraa vain olemassa niin paljon enemmän?

Museon kellarissa on kaunis, kokonainen mosaiikkilattia ja mm. lasiset varvastossut (en tiedä, missä yhteydessä niitä on käytetty).

Kiinnostavana siipenä esillä on valtavasti koruja monelta vaeltaneelta kansalta (skyyteiltä, hunneilta, gooteilta…) Alimmassa kerroksessa on vaihtuvia näyttelyitä (kun kävin, siellä oli egyptiläisten puutarhojen pienoismalleja,valtavan mielenkiintoisia).

(Ai niin ja: jos ei halua tuntea itseään jatkuvasti idiootiksi, kannattaa muistaa, että vessojen ovet aukeavat Saksassa yleensä eri suuntaan kuin Suomessa. Näin voi välttää museoissakin suuria häpeän hetkiä.)

Herne: Museum für Archäologie

Hernen museo on uusi ja alusta asti kiinnostavaksi suunniteltu. Taivaan tähden, että kaikki voi olla niin uteliaisuutta herättävää! Ensimmäisen tunnin valokuvasinkin vain esineiden varjoja ja erilaisia telineitä, vasta sitten aloin keskittyä sisältöön.

Museo on rakennettu tieksi halki historian. Tien molemmin puolin on vitriinejä, infotauluja (osa jopa englanniksi) ja esineistöä. Tiehen on upotettu vitriinejä (esimerkiksi muinaiset nelipiikit jalan alla aiheuttavat asiaankuuluvaa kauhua).

Lisäksi tien varrella tulee vastaan videohuoneita, joissa simuloidaan taiteellisin keinoin esimerkiksi ruumiiden polttamista tai keisarin puhetta (hyvä esimerkki siitä, että taiteilijoilla voi olla hyviä ideoita myös historiallisen museon sisältöihin). Yhdessä vaiheessa on käveltävä kymmenten pystyyn nostettujen keihäiden välistä. Liukuhihna kuljettaa uusia ja uusia esineitä ylös maan alta.

Mahtava museo, jossa viivyin seuralaisteni kanssa tuntikausia, vaikka meillä oli liput vain perusnäyttelyyn (museossa on siis myös vaihtuvia näyttelyitä). Lopulta museovahti ajoi meidät ulos, vaikka anelimme lupaa piiloutua museoon yöksi.

Museon loistavuus yllätti myös saksalaisen matkaseurani, koska Hernellä on ankean kaupungin maine. (Itse asiassa Hernen kävelykatu on täysin Jyväskylän kävelykadun näköinen, vain aika paljon suurempi.)

(Jatkuu…)