Posts Tagged ‘pohdintaa’

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 1

Elisabetta Siranin maalaus luentodiassa.

Elisabetta Siranin maalaus luentodiassa.

 

En tiedä miten, mutta olen onnistunut välttämään tiedon siitä, että Tampereen taiteilijaseura järjestää luentosarjoja taiteesta. Nyt bongasin tällaisen luentosarjan naistaiteilijoista juuri ennen sen alkamista, ja koska mikään ei ole parempaa tekemistä kuin tuijotella diakuvia hämärässä huoneessa, ilmoittauduin mukaan.

Ajattelin tarjota teille ajatuksia luennoilta (en toki ala referoida luentoja mitenkään sen kummemmin, mutta kirjoitan jotakin itselleni muistiin). Tämä toimii samalla kiitoksena Taiken kahden kuukauden apurahasta, jonka turvin kirjoitin keväällä teille kritiikkejä ja haastatteluja (Erno Peltonen, Samuli Laurinolli, Sanni Seppä) – olen odotellut jotakin bonustapahtumaa, josta kirjoittaa vielä tämän onnellisten apurahatähtien alla alkaneen vuoden aikana. Naistaiteilijat tulivat vastaan kuin tilattuna.

Ensimmäisen luennon aiheena oli Nainen taiteilijana renessanssin ja barokin ajan Italiassa. Tässä muutama kiinnostava teema luennolta (ja yrittäkääpä olla puhkeamatta feministiseen raivoon tätä lukiessanne):

  • Kun nainen osasi maalata, häntä ei pidetty ihan naisena vaan eräänlaisen kolmannen sukupuolen edustajana. Nainenhan ei voi osata tehdä taidetta.
  • Naisen tekemän taideteoksen kehuminen tarkoitti käytännössä, että ”tää on sulta jo tosi hyvä, ei sun tarvi yrittää tehdä tän parempaa, kun sä oot nainen”.
  • Renessanssin ajan naisten tekemästä taiteesta on tuhoutunut paljon, koska naiset usein saivat käyttöönsä huonompia materiaaleja kuin aikansa miehet.

Erityisen kiinnostava henkilö kaikista eilen kohtaamistani oli Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625). Wikipediakin tuntee hänet, mutta taidehistorian opinnoissani en koskaan ole kuullut tätä nimeä.

Anguissolan elämäntarina poikkeaa joka kohdassa muiden aikakauden naistaiteilijoiden tarinasta. Hänen isänsä ei ollut taiteilija; hän sai kouluttautua; Roomassa hän tutustui Michelangeloon ja sai tältä neuvoja työskentelyynsä; hän pääsi hovimaalariksi; hän työskenteli niin aktiivisesti, että ehti naimisiin vasta yli 40-vuotiaana; avioliittokaan ei keskeyttänyt hänen uraansa; hän ei kuollut lapsivuoteeseen tai muutenkaan nuorena vaan eli 93-vuotiaaksi; ensimmäisen miehensä kuoltua hän rakastui merikapteeniin ja meni uudelleen naimisiin.

Pohdin Anguissolan tarinaa kuunnellessani, miten moderni hänen elämänsä oli. Samalla siihen sisältyi ajan ennakkoluulojen vuoksi esteitä: naiset eivät saaneet opiskella anatomiaa tai matematiikkaa (siis käytännössä perspektiiviä), joten ne oli vain opittava jotenkin itse. Tätä koulutuksen onttoa kohtaa ei Anguissolan maalauksista kuitenkaan huomaa. Hän on ollut lahjakas, kunnianhimoinen, sinnikäs, tavoitteellinen.

On toki sattumaakin, että elää vanhaksi ja ehtii luoda pitkän uran. Silti jokin Anguissolan pitkässä elämässä tuntuu tarkoituksenmukaiselta: hän ei antanut periksi missään vaiheessa.

 

Mitä kuuluu, Erno Peltonen?

Erno_PeltonenSuuri punainen ovi. Sellainen johtaa Pyynikin Trikoon rakennukseen, jossa sijaitsee Erno Peltosen työhuone. Työhuoneella on suuri merkitys taiteilijalle, joka sanoo, ettei ole koskaan maalannut missään muualla (hänen edellinenkin työhuoneensa oli Pyynikin Trikoolla). Työhuoneesta on muodostunut hänelle toinen olohuone, jossa hän saattaa myös lukea tai korjata polkupyörää.

Olen tullut tapaamaan Peltosta kysyäkseni häneltä muutaman perustavanlaatuisen kysymyksen. Taiteilijan edellisestä näyttelystä on kuukauden verran aikaa, eikä häneltä ole tänä vuonna tulossa muita yksityisnäyttelyitä – tarkoitus on keskittyä uusiin maalauksiin. Mitä taiteen tekemiseen kuuluu?

– Ei minulla koskaan ole sellaista, etten tietäisi, mitä maalaisin. Enemmänkin haasteena on valita mielessä pyörivistä ideoista ne, jotka kannattaa toteuttaa, Peltonen kertoo.

"Searching for tomorrow II" 2015, öljy kankaalle, 50 x 50cm. (Kuva: Erno Peltonen.)

”Searching for tomorrow II”
2015, öljy kankaalle, 50 x 50cm. (Kuva: Erno Peltonen.)

Okei, ei siis tyhjän kankaan kammoa ainakaan. Yritän pelotella Peltosta itsekritiikillä. Että onko sitä, ja missä vaiheessa sille sopii antaa tilaa?

– Enää en mieti tekemistä niin tarkkaan, ettei käy niin, etten pystyisi tekemään mitään. Kriittisyys on kyllä silti läsnä jokaisessa työvaiheessa. Enemmän se kriittisyys minulla liittyy kuvan tyyliseikkoihin ja maalausteknisiin juttuihin kuin sellaiseen, että alkaisin rajoittaa ideoitani, hän sanoo.

– Kun kuvan saa jollakin tavalla itsestään ulos, näkee, onko se käyttökelpoista materiaalia vai ei. Usein sitten katselen niitä maalauksia ja lajittelen ihan kylmästi, että tuo on hyvä, tuo on huono.

Ajatus huonoista teoksista kiinnostaa. Mitä niille tapahtuu?

– On paljon töitä, joita en itse koe vahvasti oman tyylisiksi, mutta sitten joku toinen näkee ne, ja saa niistä paljon irti. Niin että ei oikeastaan kannata liikaa miettiä sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Sen saa kyllä sitten kuulla muilta.

Entä toisin päin? Unohdetaan kriittisyys ja pohditaan saavutuksia. Mitä sellaista olet saavuttanut, mitä olet halunnut?

– Pidän kyllä saavutuksena, tai ehkä ainakin siunauksena sitä, että saan tehdä sitä, mikä on minulle tärkeää. Että minulla on työhuone ja mahdollisuus maalata. Se on kyllä suurin ilonaihe.

Toisaalta, Peltonen toteaa, deadlinet motivoivat tekemään teoksia valmiiksi ja selkeät tavoitteet pitävät liikkeellä. Mutta sitten kuitenkin taiteilijan työhön liittyy niin paljon toisenlaisiakin kokemuksia: apurahahakemuksiin vastataan hylkäyksillä ja näyttelyaikoja voi hakea, muttei niitä aina saa. Sellaisina hetkinä on pakko miettiä, mikä tässä kaikessa on parasta. Ja se on maalaaminen, se yksinkertainen (vaikkei millään tavalla itsestään selvä) asia, että saa tehdä taidetta.

Inspiraatioon Peltonen ei kuitenkaan omalla kohdallaan usko.

– Inspiraatio voi olla liikkeellepaneva voima, mutta maalaaminen muuttuu sitten työksi. Teos valmistuu, kun sitä vain jaksaa tehdä. Jotkin teokset kyllä syntyvät siinä paljonpuhutussa flow-tilassa, mutta toiset vaativat enemmän puurtamista, hän kertoo.

– Se on kyllä hienoa, miten maalaus kuljettaa itse itseään, kun sille antaa aikaa. Mitä enemmän maalaa, sen helpommaksi se muuttuu.

Maalatessaan taiteilija pyrkii olemaan ajattelematta tulevaa katsojaa, vaikka hän toteaakin, että jos näkee sen vaivan, että vie teoksensa näytille ja odottaa jonkun tulevan katsomaan niitä, on tietysti tärkeää ajatella myös sitä, mitä annettavaa niillä teoksilla on. Päällimmäisenä hän toivoisi katsojan saavan näyttelystä irti uutta näkökulmaa. Varsinkin, jos aiheet ovat samaistuttavia, ne voivat antaa katsojalle uudenlaisia tapoja ajatella ja nähdä asioita.

– Maalatessani ajattelen enemmän kuitenkin sitä, miten maalaus toimii maalauksena. Se on vähän kylmä ja tekninen tapa pureskella maalausta, ajatella sitä maalauksen oman kielen kautta.

"Muistoksesi" (In memoriam) 2015, öljy kankaalle, 50 x 60cm. (Kuva: Erno Peltonen)

”Muistoksesi” (In memoriam)
2015, öljy kankaalle, 50 x 60cm. (Kuva: Erno Peltonen)

Koska haastattelu tulee kritiikkiblogiin, kysyn lopuksi vielä Peltosen omasta suhteesta taidekritiikkiin. Onko kritiikillä merkitystä taiteilijalle itselleen (jos jätetään nyt taidekritiikin yhteiskunnalliset merkitykset keskustelun ulkopuolelle kokonaan)?

– Taidekritiikkiin liittyy jokin ajatus vakavuudesta: että sanotaan, onko taide hyvää vai ei. Itse luen kritiikkejä enemmänkin kertomuksena siitä, mitä taiteilija tekee. En niinkään lue niitä selvittääkseni, onko kriitikko tyytyväinen näkemäänsä taiteeseen, Peltonen aloittaa.

Kritiikki toimii hänelle myös tutustumisena uusiin tekijöihin.

– Luen kritiikkejä sellaisten taiteilijoiden näyttelyistä, joita en tunne. Kritiikki toimii ensikosketuksena heidän taiteeseensa. Mutta kyllähän se lisää mielenkiintoa, jos kriitikko suitsuttaa jotain näyttelyä tosi paljon. Sitä kautta kritiikit vaikuttavat myös mielipiteen muodostumiseen.

Omista näyttelyistään tai teoksistaan kirjoitettua kritiikkiä Peltonen kuvaa usein yllättäväksi:

– Se yllättää, millaisilla sanoilla kirjoittaja kuvailee teoksiani. Lukeminen auttaa käsittämään omaakin tekemistä uudella tavalla.

Otteita kriitikkopäiväkirjasta + kolumni tarinoiden merkityksestä

Tammikuun lähestyessä loppuaan jaan kanssanne tämän kuun kirjoitukseni puolilehti.fi:ssä:2015-12-08-2300

Uskosta tarinoihin (kolumni)

Istun tässä ja yritän kirjoittaa taiteesta (otteita kriitikkopäiväkirjasta)

 

PS: Tänään (ke 20.1.) luen runojani uusien Pirkkalaiskirjailijoiden klubilla Hotelli Tammerissa klo 20 alkaen. Tervetuloa!

Tampereen taidemessut 4.-6.10.2013

4TKävin Taidemessuilla heti tänään, messuille ehtii vielä huomenna ja ylihuomenna. Messujen ohjelma ynnä muuta löytyy Taidemessujen sivuilta.

En tiedä, ehkä se johtui suuremmasta hallista tai kovaäänisistä pursuvista myyntipuheista, mutta jotenkin nämä messut tuntuivat kolkommilta kuin ne ensimmäiset messut (2011). Siellä oli kotoisaa.

Tai ehkä vika oli siinä, etä menin messuille yksin. Yksin on aina kolkkoa kaikkialla (paitsi museoissa, joissa yksin on oikeinkin mukavaa).

Messuilla oli kuitenkin kivaa. Kuuntelin keskustelua Sara Hildénin elämästä ja Mesenaatti-dokumentista (tuli taas palava vimma päästä Sara Hildénin taidemuseon kahvilaan! rakastan sitä museota; se on oleellinen osa sitä, mitä kutsun kotikaupungikseni, tunnetta, että täällä on juuri minun paikkojani). Tsekkailin gallerioiden ja taiteilijoiden lokeroita. Messuthan käyvät taidenäyttelystä, jos niitä lähestyy ihan itsekkäistä tarkoitusperistä katsojana, ei ostajana. Ei sillä, ettenkö mielelläni olisi ostanutkin kaikenlaista, mutta, tiedättehän.

Sieluani sykähdyttivät eniten Paula Puikkosen kirjoihin maalaamat teokset (kuvassa). Jonkin sellaisen voisin joskus liittää suunnattomaan taidekokoelmaani. Myös Petri Nuutisen omituisenmuotoisissa, peilin näköisissä teoksissa oli salaperäistä hohtoa (minut saa aina puolelleen salaperäisyydellä!). Hannu Palosuon maalauksetkin miellyttivät minua, viherkasvit varjoineen saavat maalaukset näyttämään veistoksilta (se peikonlehtimaalaus sopisi hyvin kotiini, joka on täynnä peikonlehtiä).Puikkonen

(Kuten huomaatte, messuilla tulee omituinen ostamisen tarve. Että tämähän sopisi kotiin, ja tuo. Se johtuu niistä kovaääniskuulutuksista, joissa hoetaan sitä, miten taide tekee kodin ja niistä osastoista, joissa taidetta on asetettu sohvien ja tapettien kanssa vilkkaaseen vuoropuheluun (’vuoropuhelu’ on taidekieltä, toim. huom.).)

Eräältä taiteilijalta ostin yhden grafiikantyön, mutten voi mainostaa sitä tässä, koska ostin sen lahjaksi. Yritän säilyttää salaisuuden jouluun (olen todella huono tässä; meinasin heti lähettää lahjan saajalle viestin, että ostin sinulle joululahjan, ja yritän pitää sen salassa).

Messuilla meni yksinkin vaellellessa pari tuntia, joten oikein hyvä viikonlopunviettopaikka se on, suosittelen. Vaikka taide tällaisissa paikoissa aika perinteisenä kuva seinällä -tyyppisenä formaattina esittäytyykin, niin eiköhän meistä useimmat haluakin kotiinsa nimenomaan kuvia seinille. Tamkin lakkautettavat kuvataideopinnot ovat esillä videoteosseinän muodossa, ja oli siellä myös videoituja performansseja MUU-gallerian osastolla. Ja tietysti hyväksi havaittu veistoskatu.

Huomenna & sunnuntaina ohjelmassa olisi näköjään taidekaraoke, joka voisi olla mielenkiintoista seurattavaa.

 

TAMK lakkauttaa kuvataiteilijakoulutuksen

leikkausNäin näyttää ansiokkaasta vastarinnasta huolimatta käyvän: ”Kulttuurialalla TAMK profiloituu media-alan toimijana, ja koulutus keskittyy musiikkia lukuun ottamatta Mediapolis-kampukselle. Kuvataitelijan tutkinnosta luovutaan, ja taiteen opetusta sisällytetään media-alan koulutukseen. Musiikin koulutuksessa painotus on klassisessa sekä draama- ja teatterimusiikissa.” (Lähde: TAMK hakee toimilupaa profiiliaan vahvistaen.)

On jännittävää/kuvottavaa seurata, miten rahalla perustellaan nykyään kaikki. Mikä tahansa väite voidaan kumota rahalla. Se tuottaisi hyvinvointia ja elämänhalua tuhansille ihmislle! Mutta se maksaa, joten emme tee sitä.

On jännittävää/kuvottavaa, että yhtä aikaa vannotaan nuorten koulutuksen nimeen ja lakkautetaan opiskelupaikkoja. Ja sanottakoon nyt sekin itsestäänselvyys, että ihmiset maksavat veroja saadakseen terveyspalveluja ja koulutuksen, ja kuitenkin aina ensimmäiseksi leikataan nimenomaan näistä.

Olen kirjoittanut kamppailusta TAMK:n kuvataiteilijakoulutuksen puolesta sekä taiteesta ja rahasta viime kuukausina mm. seuraavat jutut (ja olen edelleen ihan samaa mieltä kaikesta, mitä kirjoitin):

Ilman taidetta en voisi (8.5.2013)

Mitä hyötyä taiteesta on? (Keskisuomalainen, 16.5.2013)

Jos puolisosi ei rakasta sinua, taide rakastaa sinua (4.6.2013)

Kolumni: Mitä hyötyä taiteesta on?

Taannoin yritin sanoa jotain oleellista Tamkin kuvataidekoulutuksen puolesta, mutten onnistunut. Mietin sitten, miksi on vaikeaa sanoa, mitä hyötyä taiteesta on. Tiivistin ajatukseni kolumniin, joka julkaistiin Keskisuomalaisessa tänään: Mitä hyötyä taiteesta on?

Kirja: Sophie Calle – Blind (2011)

Kuva_otettu_17.01.2013_klo_13.41Sophie Calle: Blind (2011) Actes Sud.

Sophie Calle on ranskalainen taiteilija/kirjoittaja, josta voi lukea lisää vaikkapa Wikipediasta. En tiennyt hänestä mitään, kun näin Blind-kirjan Akateemisessa kirjakaupassa. Kirjan näkemisestä seurasi monen tunnin tuskanhiki, kun mietin, miten järkevää on ostaa 90 € maksava kirja.

Järkevää? Ei kirjojen ostaminen yleensäkään ole järkevää. Kirjoja ostetaan, koska ollaan uteliaita, innostutaan, halutaan katsella kuvia (taidekirjojen ostamiseen sopiva perustelu), joku on kehunut kirjaa jne. Koskaan, koskaan ei ole järkevää ostaa kirjaa!

(Okei, vielä on liian tuoreessa muistissa jouluinen muutto ja 400 kirjaani, joista en pysty luopumaan (nyt voitte haukkoa henkeänne vaihtoehtoisesti siksi, että minulla on niin paljon kirjoja tai siksi, että minulla on niin vähän kirjoja)).

No mutta. Olen lukenut Callen teosta nyt viitisen kuukautta, ja olen puolivälissä. Tekstiä kirjassa on kuitenkin varsin vähän. Olisin voinut lukea sen päivässä. Selitys verkkaiseen tahtiini tulee kohta, sitä ennen kerron että:

– Kirjaan on koottu kolme Callen taideprojektia.

– Vuoden 1986 The Blind -teoksessa Calle tapasi syntymäsokeita ja kysyi heiltä, mikä on heidän mielestään kaunista. Kirjassa on kuva jokaisesta haastatellusta, lyhyt teksti ja kuvat niistä asioista, joita haastattelut pitävät kauniina. Vuoden 1991 Blind Color -projektissa taiteilija kysyi näkövammaisilta, mitä he näkevät ja vertasi heidän kokemuksiaan taiteilijoiden kirjoituksiin monokromaattisuudesta. Vuonna 2010 Calle tapasi ihmisiä, jotka ovat menettäneet näkönsä äkillisesti ja pyysi heitä kertomaan, mikä oli viimeinen asia, jonka he näkivät (The Last Image).

– Kirjan kaikki tekstit on painettu sekä kirjaimin että pistekirjoituksella.

Sokeuteen ja näkövammaisuuteen liittyvä taide kiinnostaa minua tietysti kuvailutulkkina erityisesti. Tai ei, sanotaan niin, että koska näkövammaisuus kiinnostaa minua, olen opiskellut kuvailutulkiksi. Tämä kirja kiinnostaisi minua, vaikken olisi kuvailutulkki.

Kirja on myös kaunis ja ihanan pelkistetty. Mitään ei selitetä, asiat on ikään kuin vain kirjattu muistiin.

Alusta asti tuntui, että tämä kirja pitäisi vastaanottaa rauhassa. Niinpä opettelin lukemaan pistekirjoitusta (alatte ymmärtää, miksi olen vasta puolivälissä kirjaa) ja aloin lukea kirjan sivuja kirjain kerrallaan tunnustellen. Luulin tietysti, etten koskaan voi oppia mitään sellaista oikeasti, mutta vähitellen lukuvauhti on kasvanut. En väitä lukevani sujuvasti tai nopeasti (luen yhä yksi kirjain kerrallaan), mutta olen selvittänyt tähän mennessä puoli kirjaa silmät kiinni.

On nimittäin ihan eri asia lukea paperilta sanat ”My mother stopped me from touching things. She would say: ’Don’t touch, it makes you look like a blind person.'” kuin selvittää teksti tunnustelemalla se kirjain kerrallaan paperilta.

Minulla on tietysti mahdollisuus kokea kirja kahteen kertaan. Voin avata silmät ja katsoa kirjaan painetut kuvat (kuvia ei ole kirjaan kuvailutulkattu braille-pistekirjaimille).

Kirjaan kootut projektit ovat mielenkiintoisia ja jotenkin yleisinhimillisiä (jos näin kamalaa kliseesanaa voi käyttää). En tiedä, miksi kerron tästä kirjasta; jos kiinnostutte siitä, sitä voi olla aika vaikea löytää mistään (metmuseum.org tarjoaa yhden haastattelun kirjasta sivuillaan). Kokemukseni kirjan parissa ovat nekin niin yksityisiä, etten tiedä voinko avata niitä mitenkään. Miltä tuntuu opetella lukemaan sormenpäillä? Mahdottomalta. Ja kuitenkin, jos paniikki iskee, paikka hukkuu ja kirjaimesta ei saa mitään tolkkua, pitää rentoutua ja ajatella: kyllä minun aivoni tunnistavat tämän, jos vain annan niiden tunnistaa. Pitää odottaa, kokeilla uudelleen, ja tajuta äkkiä: se on T!

En muista, miltä tuntui opetella lukemaan lapsena. Voisin kuvitella, että vähän samanlaiselta; turhauttavalta, mahtavalta, kuin avaisi oven toiseen maailmaan. Ja samaa turhautumista joutuvat kokemaan ne, jotka menettävät näkönsä. Ei heille kehity yön yli mahtavia superkykyjä, joilla luetaan braillea. Asiat pitää opetella. (Mutta, toistan, minä voin aina avata silmät ja katsoa, mitä olen lukemassa, jos en saa siitä selvää. Minun ei ole pakko sietää turhautumistani.)

Jos tätä lukee joku näkövammainen, joka haluaa lukea pistekirjoituksella kootun taidekirjan sokeudesta, lainaan sitä mielelläni. En tosin edes tiedä, miten Nokkosen selaaminen VoiceOver-ohjelmalla onnistuu (en osaa käyttää ohjelmaa niin hyvin, että voisin itse kokeilla).