Archive for joulukuu 2009

Pelkoa, naurua ja inhonväristyksiä (Näyttely: Pirkanmaan triennaali)

Pirkanmaan 4. triennaali Tampereen taidemuseossa 3.1.2010 saakka.

Pirkanmaan 4. triennaali on ympäri kaupunkia ajallisesti limittäin sommiteltu taidekokonaisuus. josta taidemuseon näyttely on avoinna pisimpään. Kaikkiin museon kolmeen kerrokseen levitetty näyttely on hajanainen, paikoin haltioitumista, paikoin turhautumista aiheuttava kokoelma monen taiteilijan teoksia. Ryhtymättä purkamaan koko näyttelyä sanoiksi haluan kertoa muutamasta normaalia jykevämmästä kokemuksesta.

Pelko

Jarno Vesalan videot ja installaatio on sijoitettu omaan huoneeseensa. Lähestyessäni oviaukkoa naureskelen sille, että taiteilijat osaavat niin usein valita teostensa ääniraidaksi museokelpoista örinää ja pörinää. Huoneen ovella ei enää naurata.

Huoneessa seisoo ihmisiä. Heidän kasvoillaan on lakanat (kuva taiteilijan nettisivuilla). Huutelen ovelta, että jos jonkun lakanan alla on elävä ihminen, minua ei sovi säikytellä. Kukaan ei liikahda. Lakanat tuntuvat silti värisevän hengityksen tahdissa.

En suostu astumaan huoneeseen (klassinen kauhuelokuvan kohtaus: sivuhenkilö kävelee yksin hämärään tilaan ja voi syyttää vain itseään, kun kirvesmurhaaja hyökkää nurkasta). Yritän tirkistellä videoteoksia, jotka eivät helpota tilannetta: tuolla hidastettu vauva örisee, katossa kävelevät lapsen jalkapohjat.

Kuristavaan pelkoon liittyy kaikki mahdollinen ahdistus, mikä voi perheisiin liittyä; kaikki väkivalta, kaikki pinnan alla sykkivä, kaikki nimetön, kaikki auki revitty ja huudettu.

En lopultakaan astu huoneeseen. En pysty astumaan tuon tunteen sisään.

Ruumiin puheenvuoro

Mikä ero mainosten muokatuilla naiskuvilla ja naisen kokemuksella omasta vartalostaan onkaan! Mutta kuinka sen voisi esittää? Kuinka antaa ilmaisu tälle kokemusten erolle?

Minna Suoniemi on ratkaissut asian oivaltavasti. Miss Kong -videossa hoikka nainen hyppii hyppynarulla. Hidastetussa, tuskallisen läheltä kuvatussa videossa jalat, maha ja rinnat hölskyvät löysinä, hyppyjen tumahdukset kaikuvat kuin hirviömäiset sydämenlyönnit. Normaalikokoisesta naisesta tuntuu usein tältä: hän tärisee ja hölskyy, hikoilee ja punottaa, eikä koskaan saavuta kliinisen eteeristä täydellisyyttä, joka kaikkialta hänen silmilleen hyppii.

Toinen ruumiillinen lähikuva, Sami Sänpäkkilän 21st Century Portrait, vetää myös tiukan rajan todellisuuden ja muotokuvien ehjän kauneuden väliin. Todellisuus on karvoja, hampaita ja ihohuokosia. Todellisuus on nopeasti ohi vilisevää faktaa, sormenjäljen kuoppia, huulella kiiltelevää sylkeä.

Kolmella ruudulla vilisevä video on kiehtova ja kuvottava vuoristorata, intiimiydessään kuin kokemus rakastelusta, joka sekään ei todellisuudessa ole silkkaa silkkiä.

Katharttinen nauru?

Kierrokseni päättyy Samppa Törmälehdon teosten luo (maalauksia taiteilijan nettisivuilla). En tiedä, johtuuko reaktioni aiemmin tiivistyneiden tunteiden vapautumisesta vai maalausten ominaislaadusta, mutta en pysty lopettamaan nauramista. Nauran niin kauan, että museovahti viereisessä huoneessa tulee uteliaaksi. Välillä siirryn toisen maalauksen eteen ja nauran lisää. Voi taivas.

Erityisesti Terrorhouse tekee vaikutuksen. Vinksahtanut talo vinksahtaneen aggressiivisessa maisemassa on jotenkin niin täydellinen kuva omakotitaloon lukitusta, vimmaisen ahdistuneesta perheidyllistä, että kuva riisuu aseista.

En usko, että taiteilijakaan pahastuisi jos tietäisi minun nauravan – terävät kuvat ajastamme onnistuvat ihanassa anarkismissaan ohittamaan kaiken analyyttisen minussa ja iskemään suoraan tunteisiin. Lopputuloksena epäuskoinen, vapauttava nauru ei varmasti ole huonoin mahdollinen saavutus.

Mainokset

Vieras planeetta (Näyttely: Palosaari)

Sari Palosaari: Momo City galleria Huoltamolla (Suvantokatu 4, Tampere) 13.12.2009 saakka.

Huoltamon näyteikkunassa näkyy valkoisia rakenteita, kuin pikkuisia kirjahyllyjä. Teos osoittautuu Sari Palosaaren installaatioksi Momo City (momo=modest modernism), joka on pieni, kalusteiden osista rakennettu kaupunki. Kaikki on valkoista, siistiä ja nelikulmaista, ja jostain kaupungin kujilta loistaa sinisiä ja oransseja valoja.

Päivälläkin teos on kiehtova, mutta kuvittelen sen yöllä: valot luovat elementteihin varjoja, kolmiulotteinen teos kasvaa yhden ulottuvuuden lisää. Jostain syystä ajattelen Gotham Cityä – vitivalkoisenakin kaupungissa on jotain häiritsevää synkkyyttä. Ehkä se johtuu tästä kliinisestä autiudesta, jossa ei näytä olevan tilaa millekään niin normaalille kuin elämälle.

Huoltamo sijaitsee vanhassa jugend-talossa Tampereen linja-autoaseman vieressä. Sijainti saa ajattelemaan arkkitehtuuria ylipäätään, miten vanhaa poistetaan uuden tieltä, miten vanhassa tuntuu olevan aina enemmän sielua (vaikka siinä, kuten uudessakin, on kyse vain oman aikansa estetiikasta). Vanhaa kyllä arvostetaan ja säilytetään, mutta harvoin enempää kuin yksittäisiä taloja. Huoltamon korttelissa olisi vielä jäljellä jugendia kunnostettavaksi. Korttelin säilyttäminen tuntuisi jo paljon paremmalta kuin vain yhden maamerkkitalon siistiminen kaupungin kunniaksi. (Ei kai tämänkin talon paikalle joskus nouse jotain tällaista, valkoista, sileää, sielutonta?)

Jotain hyvin 1960-lukuistakin installaatiokaupungissa on: suoriin linjoihin perustuvat variaatiot, kulmikkuus. Kun teosta saa katsella vain ikkunan läpi, se elää kummallisesti omaa elämäänsä, ameebana, vieraana planeettana, jonka talojen yllä silloin tällöin aivan varmasti vilahtaa pieni lentävä lautanen (juuri kun katson muualle).