Merkitysten purkamista (Näyttely: Jani Leinonen)

Jani Leinonen: Mannerheim-muistomerkin uusi suunnittelukilpailu. Mikkelin taidemuseo (Maaherrankatu 18-20 (kauppakeskus Akseli, 2 krs.), Mikkeli) 8.6. – 8.9.2019.

–

Jani Leinonen.

Mikkelin taidemuseo on siirtynyt hienoista tiloistaan pienehköihin väistötiloihin kauppakeskus Akseliin. Museo kauppakeskuksessa on todella kiva ajatus – jokin saavutettavuuden illuusio siitä tulee, kun museo astuu keskelle kaupankäynnin tilaa.

Väistötilojen ensimmäinen näyttely on Jani Leinosen Mannerheim-muistomerkin uusi suunnittelukilpailu. Kiersin samana päivänä Mikkelissä myös viestikeskus Lokin, Päämajamuseon ja Jalkaväkimuseon, joten sain varsin kattavan kuvan siitä, mitä Mannerheim Mikkelissä on merkinnyt/merkitsee. Leinonen on luonut kuvitteelisen veistoskilpailun, jolla hän määrittelee uudelleen Mannerheimin persoonaa, historiankirjoitusta sekä merkityksiä, joita me menneisyydelle annamme.

Leinosen fiktiivisen kilpailun ehdokkaat ovat esillä museossa pienoismalleina. Yleisö saa samalla myös äänestää teoksista suosikkiaan, joka – jälleen kuvitteellisesti – toteutettaisiin kaupungissa.

Pienoismalleja on kolme, ja kaikissa niissä puretaan Mannerheimiin liitettyjä mielikuvia. Yhdessä hän kapuaa ruumiskasan päälle, toisessa kansalaiset saavat lyödä Mannerheim-patsaan päätä kuin kumisevaa kelloa. Teoksista on luettavissa myös selittävät tekstit.

Näiden kolmen pienoismallin lisäksi esillä on Leinosen McJeesus-veistos sekä siihen liittyvä videoteos, jossa on uutiskatkelmia veistoksen nostamista mielenilmaiuksista.

Ja siinä se sitten onkin. Esillä on neljä teosta.

Näyttely on mielenkiintoinen ja ideologisesti Mikkeliin räätälöity. Mutta kun astuin salista ulos museon aulaan, etsin silmilläni ovea, jonka takana näyttely jatkuu. Ei se jatku.

Ja, vaikka tämä on nyt todella rahvaanomaista, tulin ajatelleeksi museolipun hintaa. Mikkelin taidemuseossa se ei ole kovin suuri – käynti maksaa 6 €. Mutta kun museo on kauppakeskuksessa ja ehkä sitä kautta saa houkutelluksi uudenlaista yleisöä, eikö ole vähän harmi, että heidän museokokemuksensa on se, että he maksavat 6 € neljän teoksen näkemisestä?

Tokikaan teosten määrä ei ole mikään taiteen arvioinnin mittari. Mutta se, ettei museossa saa edes kaikki seinätekstit lukemalla kulutetuksi aikaa paljon yli kymmenen minuutin, on hiukan… antikliimaksi. Kaipasin enemmän taideaikaa.

Taidemuseon väistötila on siis yhtä aikaa innostava (kauppakeskus!) ja lannistava (niin pienet tilat!) tosiasia. Toivon, että museo saa tiloistaan kaiken irti (ja pääsee pian takaisin kotiinsa).

 

Julman romanttista (Näyttely: Emma Ainala)

Emma Ainala, Dear Ambiguity. Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 24.5.–8.9.2019.

–

Emma Ainala: Moult.

Emma Ainalan maalauksille pitää vähän lämmetä. Kun astuu kadulta taidemuseoon, mieli on niin täynnä, että menee hetki ennen kuin on tilaa tälle kaikelle. Sillä tilaa Ainalan teokset tarvitsevat, niissä on niin paljon katsottavaa.

Mutta vähitellen se tapahtuu: alan lämmetä. Kun ensin olen nähnyt maalauksissa hauskoja anekdootteja ja viitteitä populaarikulttuuriin, leluihin ja muuhun tuttuun kuvastoon, alan nähdä pintaa syvemmälle. Ensin näen ihmissuhteita, jotka ovat suoraan muinaisista jumaltaruista. Sitten näen nykyhetken.

Ainalan maalausten nuoret naiset pelaavat seksuaalisuudellaan. He eivät välttämättä tiedä pelaavansa tai edes halua pelata, mutta he ovat joutuneet rooliin, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Jokainen teko voidaan tulkita vihjailuksi, jokainen asento voi olla houkutteleva.

Toisaalta peli voi olla tietoista ja kovaa. Toisten naisten päitä syödään lautaselta, ja päädytään kierimään hirviöitä suudellen niitylle.

Ainalan maailma on julma ja väkivaltainen mutta sellaisena myös romanttinen. Kuvastossa on enkeleitä ja jumalhahmoja, vaaleanpunaista ja -sinistä. Hän on maalannut hengellistä kuvastoa aikamme ihmisille, joille pelikoneen tuijottaminen saattaa olla hiljainen pyhyyden kokemus.

Näyttely on levoton ja villi, mutta siinä on myös paljon iloa. Ihmiselämän kaikki kauheus ja mielenrauhan täydellinen katoaminen on kuvattu herkästi ja huumorilla.

Iättömiä (Näyttely: Yuichiro Sato)

Yuichiro Sato: Metsä – todellisuuden ja kuvitelman rajamailla. Jyväskylän taidemuseossa (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 15.6.–8.9.2019.

–

Yuichiro Sato: Vanha koivu.

Pidän hyvin spontaanisti Yuichiro Saton teoksista. Ne näyttävät iättömiltä valokuvilta iättömistä puista. Vaikka katsoisin kuinka läheltä, en osaa sanoa, onko teokset piirretty vai onko niiden pohjalla valokuva. Museon sivuilla taiteilija kuitenkin toteaa: ”Uppouduin piirtämään puita ja niitä syleileviä maisemia, sellaisena kuin ne ovat, sellaisena kuin ne tunsin.”

Ne on siis piirretty! Kaikki nämä usvan takaa kauniisti erottuvat, myyttisten hahmojen hiljaista energiaa huokuvat, valtavat puut.

Olen ihmeissäni teosten edessä.

Rakastan puita syvästi, ja uskon, että se on hyvin yleisinhimillinen tunne. Kun kaupungeista kaadetaan vanhoja puita, ihmiset tuovat kannoille hautakynttilöitä. Puut ovat suuria, näkyviä hahmoja, joilla on oma ikänsä ja vuodenkiertonsa. Niihin on vaikea olla kiintymättä.

Saton piirrokset muistuttavat, että puut ovat yksilöitä ja elollisia olentoja siinä missä ihmisetkin. Jokaisella on oma luonteensa, jokaiseen on menneisyys jättänyt jälkiä.