Wilma Hurskainen: Ei nimeä ja Timo Wright: Muistomme ovat huominen. Galleria Rajatila (Tampere) 20.9.2009 saakka.
—
Taiteilija Wilma Hurskainen katsoo lapsuuskuviaan ja hämmentyy. Kuvat eivät tuo mieleen muistoja. Valokuvaaja tutkii muistamista ja väärinmuistamista kuvasarjallaan Ei nimeä, jossa hän asettuu lapsuuden rooleihin ja paikkoihin tavoittelemaan välillä hyvinkin häilyviä muistojaan. Kuvien rinnalle asetetut tekstit avaavat henkilökohtaisia muistipolkuja katsojallekin, joka samalla pääsee matkalle omaan lapsuuteensa (tai siihen kertomukseen, jonka lapsuudestaan on muodostanut).
Kuvat vaikuttavat aluksi naiiviudessaan hellyttäviltä. Aikuinen nainen esittää lasta, joka leikkii aikuista pukeutumalla äitinsä korkokenkiin ja röyhelöpaitoihin; koululaisten kevätjuhlaan tehty paperimassapää keikkuu naisen hartioilla selvästi vähän liian raskaana kantaa. Kuvista huokuu kuitenkin myös murhe. Lapsuus on ikuisiksi ajoiksi menetetty paikka, josta tällaiset roolileikit voivat tarjota vain naurettavan, laihan kopion.
Lapsuus näyttää myös hyvin pelottavalta. Tekstit kertovat niistä lapsuuden hetkistä, jotka yleensä halutaan sivuuttaa: lapsi pelkää, että murtovaras tulee yöllä ja ampuu hänen vanhempansa, hän pelkää luurankoja ja muumioita ja tuntee syyllisyyttä odottaessaan mummoltaan perinnöksi kiehtovana kiiltelevää kolikkopurkkia. Kun aikuinen asettuu kokemaan kaikkea tätä, pelot, yksinäisyys ja vaikeus ilmaista itseään näyttävät yhtäkkiä kovin vakavilta.
Pitkähköt tekstit valokuvien rinnalla auttavat keskittymään kuviin huolellisesti yksitellen. Ratkaisu on Hurskaiselta hyvä. Oma lapsuus ja varsinkin sellaiset hetket, joita harvemmin tulee aktiivisesti muistelleeksi, tulevat jostain syystä todella lähelle, kun saa tutustua jonkun toisen sirpaleisiin kuviin omasta lapsuudestaan. Lukeminen ei kuitenkaan tunnu galleriassa luonnolliselta. Hiljaisuus on piinaava, ja tekee mieli selittää tiskin takana istuville ihmisille, miksen lähde galleriasta säädyllisessä ajassa pois.
Myös Timo Wright yrittää tehdä muistoista ja unohtamisesta näkyvää. Hänen teoksensa Muistomme ovat huominen koostuu tuhansista digikuvista, joita tietokoneet tuhoavat. Näyttelyn lopussa kuvia ei enää ole. Taiteilija haluaa osoittaa miten hauraita muistomme ovat – kaikki digitaalinen katoaa meiltä hyvin helposti viimeistään siinä vaiheessa, kun uudet laitteet eivät enää sovi yhteen tallenteidemme kanssa.
Ensin en ymmärrä teoksen ideaa. Huoneen kuudesta tietokoneen näytöstä viidellä näkyy vain raitoja ja yhdellä kuva kahdesta nuoresta miehestä. Pimeässä, koneiden hiljaisesta hurinasta täyttyvässä huoneessa odotan, mitä ruuduilla tapahtuu. Sitten ymmärrän: raidat ovat jo tuhottuja kuvia. Kun niistä ei enää saa mitään selvää (vaikka ne kauniita värimaailmoja ovatkin), niiden tilalle tulee uusia valokuvia, jotka taas hitaasti alkavat tuhoutua.
Jos teoksen on tarkoitus pelästyttää, sitä se ei tee. Tuhansien valokuvien tuhoaminen tuntuu lähinnä todella helpottavalta. Sinä aikana, kun kuvien muuttumista seuraan, ruuduille ilmestyy vain hassusti ilmeileviä nuoria, huonossa valossa otettu baarikuva ja kengät valkoisella kaakelilattialla, paikassa, joka saattaa olla yleinen vessa. Mikään kuvista ei ulkopuoliselle vaikuta säilyttämisen arvoiselta.
Jatkuva valokuvaaminen on digiajan kauheimpia piirteitä. Olen usein seurannut, kuinka ihmiset pilaavat hyvin aitoja ja herkkiä hetkiä pakkomielteellään tallentaa ne valokuviksi. Juhannuksena ystävien häissä katselin lapsia, jotka alkoivat spontaanisti tanssia juhlatilan sivukäytävällä. Sitten heidän vanhempansa huomasivat tanssin ja rynnistivät paikalle valokuvaamaan; lapset häkeltyivät, alkoivat poseerata ja lopettivat tanssimisen.
Jotenkin tuntuu siltä, että kukaan ei enää luota muistiinsa. Kovalevyt täyttyvät kuvilla, joita on niin paljon, että niitä on mahdotonta hallita tai katsella. Verrattuna 1970-luvun valokuva-albumiin kuvia on tietysti paljon, mutta muistamisen sijasta ne levittävätkin ympärilleen vain unohdusta. Tuhansia kuvia ei katsella jouluisin sukulaisten kanssa sohvalla istuen, eikä niihin ole jäänyt teippiliimaa tai sormenjälkiä ihmisiltä, joita ei enää ole. Määrä ei korvaa laatua.
On valtava taakka tietää, ettei meistä ehkä jää lainkaan sellaista arvoituksellista perintöä kuin meitä ennen eläneistä. Meidän kuviamme ei löydy piironginlaatikoista, eikä meidän käsinkirjoitettuja tarinoitamme löydy hieman kostuneista ruutuvihoista vinttien pimeydestä. Vaikka digitaaliset muistomme kestäisivät oman elämämme loppuun asti, ne kieltävät jälkeemme tulleilta mahdollisuuden löytää kappaleita ja paperinpaloja, jotka ovat olleet joskus jonkun nyt jo maaksi muuttuneissa käsissä.
Nokkonen 