Marita Liulia: Choosing My Religion
Tampereen taidemuseossa 30.8.2009 saakka.
–
”Kaikki taide liittyy tavalla tai toisella uskontoon”, sanoo Marita Liulia dokumentissa, joka kertoo Choosing My Religion -näyttelyn taustoista (ja on myös osa näyttelyä). Näyttely on monimediainen yritys sukeltaa maailman yhdeksään valtauskontoon. Esillä on valokuvia ja maalauksia, esineitä ja vaatteita, videoita.
Valokuvat, joissa Liulia on pukeutunut johonkin uskonnolliseen rituaaliin tai rooliin, ovat kuin oppikirjan kuvia. Ne eivät kosketa niin kuin taide vaan tuntuvat esittelevät eri uskontojen värimaailmaa ja asuja. Monivuotisen tutkimuksen ja maapallon kiertämisen jälkeen valokuvat tuntuvat kovin kevyeltä lopputulokselta. Ovatko uskonnot tosiaan vain pintaa ja symboleja? Voiko uskontoihin syventymisen jälkeen tosiaan tehdä näin yksinkertaista taidetta?
Roolikuvien keskellä kohtaan kaipaamani yllätyksen Taiteilijan kädet -valokuvassa. Kuvassa on – nimensä mukaisesti – taiteilijan maaliin tahriintuneet kädet. Niissä on punaista ja kultaa muistutuksena näyttelyn alussa katsomastani dokumentista, jossa Liulia kertoi alkaneensa maalata käsin suoraan kankaalle. Uskontokuvien keskellä maalaaminen saa nyt uuden merkityksen. Se on meditaatiota, rituaalia, jolla ihminen pääsee fyysisyytensä yläpuolelle. Valokuva on ensimmäinen, joka todella tuntuu siltä, että teosta tehdessä on sukellettu syvälle uskontoon, koettu sitä itse ja saatu siitä irti jotain tuoretta.
Valokuvan vieressä on suuri puna-kultainen maalaus, joka ilmeisesti on näillä käsillä syntynyt. Suuret maalaukset ovat ehdottomasti näyttelyn parhaimmistoa. Ne hiljentävät paitsi koollaan myös kerroksellisella pinnallaan ja poluilla, joita niissä kaikissa on. Ne kuuluvat sarjaan taolaisuudesta, ja niiden nimet ovat sellaisia kuin Tao, syksy ja Tao, nuoruus. Onneksi ne on sijoitettu siten, että niiden edessä voi istua penkillä pitkään. Museovahdin uteliaisuudesta huolimatta istun. Pitkään.
Museoympäristö on epätila, jonka pitäisi sopia kaikenlaiselle taiteelle. Uskontoaihe vaatii kuitenkin sensuuruista keskittymistä ja jopa hiljentymistä, ettei museo tunnu sopivan sille ympäristöksi lainkaan. Valvontakamerat ja pistorasiat hyppäävät silmiin joka nurkalta. Ne muuttuvat kommenteiksi aiheeseen: missään ei saa olla rauhassa jumalansa kanssa, koska yhteiskunta haluaa tirkistellä ja valvoa jäsentensä jokaista liikettä.
Kuten maalauksista käy ilmi, Liulian vahvuus on uusien synteesien luomisessa. Alakertaan rakennettu mykistävän pyhä alttaritila riittäisi näyttelyksi melkein yksinään. Joka kerroksessa soinut taustamusiikki saa selityksensä täällä: se virtaa tältä alttarilta kaikkialle, se on kaikista uskonnoista nouseva uusi pyhyys. Alttarilla tanssii Virpi Pahkinen uskomattomana ihmis-liekkinä, aikamme uskonnolisena olentona, holografisena projektiona paikalleen pakotettujen alttaritaulujen sijasta. Jumalattaren paluu, todella. Kukaan ihminen ei pystyisi vangitsemaan yleisöään penkkiin näin, olematta itse edes paikalla. Jumalatar tekee sen jopa kankailla hämärrettynä heijastuksena, pienenä liikkuvana kuvana.
Olen valmis antautumaan.
Seinille kirjoitetuista sitaateista viimeinen osuu silmiini, kun kävelen pois. Japanilainen sananlasku ottaa minusta kiinni: ”Liian harras usko vie paratiisin ohi.” Lähden kahvilaan ja ostan sydämenmuotoisen suklaakeksin. Ystäväni on mennyt naimisiin, vaihdan hänen sukunimensä puhelimeni muistiin.
Nokkonen 