Hillitty hehku (Näyttely: Virve Lilja)

Virve Lilja: Lost in life – grafiikkaa ja maalauksia. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 22.9.-29.10.2017.

–

Kosminen kudos I.

Galleria Himmelblau on muuttanut katutasosta eksoottiselta kuulostavaan kerrokseen 2B. Sinne pääsee entisen gallerian kohdalta hissillä tai sitten voi käyttää loistavia portaita, joista osa ei ole lainkaan portaita vaan kaltevia pintoja. Suosittelen.

Galleriassa on esillä Virve Liljan maalauksia ja grafiikkaa. Niissä pieni sekoittuu suureen ja ihminen halkeaa luonnon voimasta.

Lilja kuvaa ihmisen persoonallisuuden ja muistin suhdetta esimerkiksi suuressa Muisti jälkiä -maalauksessaan, jossa vanhuksen kasvot ovat huuhtoutumassa pois. Kasvot ovat kadonneet myös Kosminen kudos -teoksen ihmiseltä – kasvojen tilalla on sinistä juurakkoa tai tiivistä kasvustoa. Ihmistä suuremmat asiat ovat tulleet ja asettuneet häneen. Hän ei enää ole pelkästään persoonansa ja muistonsa.

Toiset teokset saavat maailman näyttämään hyönteisten nakertamalta puulta. Niissä ihmiset katoavat, kuten nimi Lost in Life kertoo. Korumaisissa koukeroissa voi myös pysytellä piilossa. Jos eksyminen ei pelota, itsensä voi punoa maailman jouhien sekaan.

Näyttely hehkuu hillitysti luonnon väreissä. Totiselta näyttävän kuvapinnan ääriltä löytyy myös lempeää huumoria. Eksyminen ei ole harvinaista ja vakavaa. Se on jokapäiväistä, arkista, ja tarjoaa mahdollisuuden seikkailemiseen.

 

 

Ovia ja käytäviä, eli Finlayson Art Area, osa 2

Finlayson Art Area. Finlaysonin alue (Tampere) 9.6.-27.8.2017.

–

Miina Äkkijyrkkä: Riemu.

Koska viimeviikkoinen nälkäisenä töiden jälkeen eksyilyni Finlayson Art Areassa (FAA) ei mennyt ihan putkeen, lähdin tutustumaan alueeseen uudestaan. Varasin enemmän aikaa ja energiaa. Päivä oli sopiva: kun katsoi pohjoiseen, näki helteisen poutapilvitaivaan, kun katsoi etelään, näki myrskypilviä. Siinä rajalla kohtasin sitten taidetta.

Sattuman oikusta tapasin heti ensimmäiseksi FAA:n henkilökuntaan kuuluvan henkilön. Hän selitti minulle, missä mitäkin on (putosin kyydistä puolivälissä ”sitten menet portaat alas, käännyt oikealle, ja kun kävelet muutaman metrin, näet oven, josta…”-selitystä, mutta jatkoin hymyilemistä ja nyökyttelyä). Sain kuitenkin käsityksen siitä, että on etsittävä ovia, kuljettava pajan läpi (vaikka siellä on taiteilijoita työssään) ja uskallettava tunkeutua tiloihin.

–

Näillä eväin lähdin matkaan. Ensimmäisenä vastaan tulivat Miina Äkkijyrkän veistokset Himmelblaussa. Äkkijyrkkä on erityisen taitava kuvaamaan eläinlapsen tunteita. Vasikoissa on tunnetta niin paljon, että niiden koko olemus on heijastusta niiden sisäisestä maailmasta. Ne reagoivat ja toimivat.

Äkkijyrkän vasikat lähtevät myös kansainvaellukselle. Matkalla-teoksen pienet eläimet kulkevat ryhmässä kohti jotakin uutta. Niitä vastassa on toinen, tiivis vasikkalauma. Ottavatko he tulokkaat vastaan ilolla?

–

Outi Heiskanen & Janne Laine: Metsänhengetär.

Grafiikanpajan läpi ja portaat ylös parvelle: sieltä löytyvät Outi Heiskasen ja Janne Laineen yhteisteokset. Ainakin osa teoksista on ollut esillä taiteilijoiden viimevuotisessa näyttelyssä Mältinrannassa.

Näyttelyn hienoimpia hetkiä ovat ne, joissa kahden taiteilijan työnjälki erottuu selvästi samasta kuvasta, mutta kuva on silti kokonaan yksi ja ehjä. Tällainen on esimerkiksi Metsänhengetär, jossa Laineen teoksista tuttu havumetsän siluetti kohtaa Heiskasen ruosteenpunaisen, taivaalta kasvavan juurakon.

Heiskasen ja Laineen maailma on muutenkin metsäinen. Laine kuvaa tilaa ja paikkaa, Heiskanen täyttää sen myyttisillä olennoilla.

–

Fanni Niemi-Junkola: Henki.

Kun kiipeää (tai hisseytyy) ylempiin kerroksiin, saapuu Fanni Niemi-Junkolan videoteoksen luo. Henki-videon kolmessa kuvassa nainen ratsastaa hevosella vesisateessa (tai ehkä se on räntää). Taustalla soi musiikki, joka on hieman hilpeää, muttei liian. Laukka on hidastettua. Hevonen kuolaa.

Teos jatkuu samanlaisena minuutista toiseen. Sen katseleminen on ihanaa. Hevosen jalat iskeytyvät maahan rytmikkäästi.

En löydä videosta mitään kommenttia hevosen ja ihmisen yhteiselosta enkä eettisiä kysymyksiä eläimen käyttämisestä harrastusvälineenä. Katselen sitä pelkkänä liikkeenä. Faktana, joka tapahtuu silmieni edessä.

–

HC Berg (yksityiskohta).

Seuraava sali on sitten täynnä HC Bergin maalauksia, joissa silmät sumenevat. Kirkkaat värit ja epäselvät rajat tekevät osasta maalauksia mahdottomia katsoa.

Kuvat terävöityvät, kun niitä katsoo kauempaa. Maalaus ikään kuin työntää ihmisen luotaan ja pakottaa menemään pois.

–

Kiinnostavana kuriositeettina yksi suuri sali on omistettu Collection Kakkosen lasikokoelmalle. Kotimaista design-lasia eri vuosikymmeniltä on aseteltu vitriineihin ja valaistu niin kauniisti, että lasi näyttää paikoin suorastaan taianomaiselta.

Lasiesineissä läpinäkyvyys ja hauraus kohtaa niiden painon ja kovuuden. Pidän tästäkin osasta FAA:a. Pidän siitä ajatuksesta, että tällainenkin maksuton näyttely on olemassa (mutta ehkä sitä voisi vähän kuuluttaa ilmoille enemmän; voi olla, että ainakin osaa turisteista kiinnostaisi erityisesti katsaus suomalaiseen lasidesigniin).

–

ROP (yleiskuva näyttelytilasta).

Tällä kertaa löysin Mediatunnelista sen ROP:n näyttelyn, jota viimeksi jäin kaipaamaan. Sinne menee ovi, eli yksi ainoa mutka pitää käytävässä osata tehdä oikeassa kohdassa.

Näyttelytila on kuin luola. Se on täynnä pylväitä ja niiden betonisia jalustoja. Voisin asua siellä. En saa tarpeekseni tilan mahtavuudesta.

ROP:n pienoismaailmat istuvat tilaan kuin ne olisi tehty sinne. Kerrostalokaupungit ja pienten ihmisten tarinat sopivat apokalyptiseen luolaan täydellisesti.

Teosten huimaavissa mittasuhteissa tapahtuu pieniä asioita pienille ihmisille. Hengähdetään keskellä kiduttavan korkeaa portaikkoa. Istutaan ja mökötetään eri puolilla rotkoa. Sinnikäs omakotitalo puksuttaa savua piipustaan ja yrittää olla putoamatta rotkoon.

Teosten mitat pyörryttävät. Niihin asetellut ihmishahmot ovat niin pieniä ja niiden talot ja rotkot niin korkeita, että katsominen muuttuu kokonaan fyysiseksi kokemukseksi.

–

Kierroksella löytyy myös seinä- ja katumaalauksia sekä suuria Pasi Karjulan veistoksia, jotka uppoavat todella hämmentävästi Siperian arkitehtuuriin.

 

Luonto tuhlaa ja rönsyilee (Näyttely: Teija-Tuulia Ahola)

Teija-Tuulia Ahola: Matkalla jonnekin. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 3.12.2016-29.1.2017.

–

Kehrä.

Mietin, mitä sellaista Teija-Tuulia Aholan teoksissa on, että ne suorastaan imaisevat luokseen. Lehtimetalleja sisältävien teosten edessä spontaani reaktio on harakkamainen ihastelu: tuollaista ihanaa, kimaltelevaa! Ja kun kimaltelun alta ja seasta löytyy muutakin runsautta, kuvallisia rönsyjä ja kasvun tematiikkaa, teoksiin jää kiinni.

Aholan luomissa maailmoissa kaikki kasvaa. On puita ja köynnöksiä. Jopa sammakon luuranko on niin täynnä elämää, että jatkaa kiipeilemistään kultaisten saniaisten seassa. Sekä tekniikassa että kuvien sisällössä on jotakin ikuista. Luonto on tuhlaavainen ja täyttää kaiken tilan, jonka saa.

Kauneusähkyä tasoittavat sopivasti luurangot – sammakoiden lisäksi ihminen, joka makaa kukkaispedillä. Tällaisissa kuvissa on sopivasti dekadenssia. Sen lisäksi, että luonto tuhlaa kasvattamisvaiheessa lehtiä ja rönsyjä ja rikkaruohoja, se tuhlailee elämää myös toisessa päässä elinkaarta. Kaikki lakastuu, kuolee ja katoaa pois uuden tieltä.

 

 

Rinnakkaistodellisuus (Näyttely: Charles Sandison)

Charles Sandison – now / here. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) -> Puuvillasali, 3. krs. 16.12.2016 – 29.1.201.

–

Olen aina niitä tavatessani pitänyt Charles Sandisonin teoksista. Ne liikkuvat ja valaisevat pikseli (tai joskus esimerkiksi sana) kerrallaan ympäröivää todellisuutta. Ne muuttavat tilan liikkeeksi.

Galleria Himmelblaussa on esillä Sandisonin teos now / here. Siinä on yhtä monta valo-otusta kuin Suomessa on asukkaita. Tai siis oli, kun teos alkoi elää. Sittemmin otukset ovat kulkeneet evoluution tiellä, yhdistyneet ryhmiksi, synnyttäneet uutta elämää ja kuolleet pois. Teos on kuin Game of Life valtavassa koossa.

Teoksen löytäminen: Opasteet Puuvillasaliin alkavat jo hienosti gallerian ulkopuolelta. On vain seurattava niitä hissiin, painettava oikeaa nappulaa (siinäkin on nuoli) ja käveltävä saliin. Siellä on ovi, jonka takaa teos löytyy.

Oven takana tosin on pimeää. Seisoin aika kauan pienessä odotustilassa, ja odotin, että silmät tottuvat pimeyteen. En ollut varma, ovatko näkemäni valot jossakin kolmiulotteisessa tilassa vai katselenko seinää, jolle teosta heijastetaan. Kävelin lopulta tätä kuvittelemaani seinää päin ja suoraan siitä läpi: teos on todellakin valtava sali, jossa pikselit elävät omaa elämäänsä. Siellä niiden kanssa voi istua tai käveleskellä.

Valokuviot muistuttavat monessa kohdassa DNA-ketjua. Kun yhden sellaisen bongaa, alkaa nähdä ketjuja kaikkialla. Toisaalta jokaisessa salin laidassa näyttää tapahtuvan jotain ihan omanlaistaan.

Taiteilija itse kirjoittaa näyttelytiedotteessa, että valot elävät rinnakkaistodellisuudessa meistä nähden. Ne eivät voi havaita meitä. Meitä ei ole niille olemassa.

Kun valo-otusten kuhinaa katselee tästä näkökulmasta, tulee jättiläismäinen olo. Olen jotain niin suurta, etteivät nuo pienet olennot voi edes havaita minua! Ja kun jokainen pikseli vastaa yhtä suomalaista, mitä me ihmiset sitten vastaamme tässä kuviossa? Mikä on niin suurta, ettemme me havaitse sitä, kun se katselee meidän kuhinaamme?

 

 

Yhteyksiä (Näyttely: Eeva Mela)

Eeva Mela: Kulkijan päiväkirja, kännykän näkemää. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 15.-29.5.2016.

–

 

Himmelblaussa on esillä Eeva Melan iPhone-kuvia vuosilta 2013-2016. Näyttely on pystyssä vain kaksi viikkoa, joten kiire meinasi tulla (varsinkin, kun kävin välillä gallerian ovella aikoihin, jolloin se oli kiinni)!

Kiireen tunne sopii jotenkin ajatuksena kännykkäkuviin, mutta Melan kuvissa ei enimmäkseen ole kiirettä yhtään. Niissä on havaintoja: pintoja, värejä, varjoja, esineitä, kasveja. Sellaisia yksityiskohtia, joita tulee huomioineeksi, jos pysähtyy niitä katselemaan.

Neliönmuotoiset kuvat rajaavat kohteensa aika tiukasti. Ollaan lähellä, katsotaan yksityiskohtia. Ei jää epäselväksi, mitä kuvaaja haluaa näyttää. Värit ovat herkullisia, ja jotkin visuaaliset oivallukset ihan riemastuttavia. Kännykkäkameran mahdollisuuksia on käytetty miellyttävän säästeliäästi ja tyylikkäästi, eikä tule tunne, että kuvaaja on hullaantunut laitteeseensa.

Se, että melkein kuka tahansa meistä voi ottaa kännykällä kuvia puunlehdistä ja juomalasin varjosta pöydän pinnalla, tekee kuvista heti tuttuja. Ne ovat tapa jakaa maailma: minä näin tällaista tänään, entä sinä?

Kuvia katsellessa tärkeimmäksi nouseekin se, miten kuvat on ryhmitelty seinille. Mikä on minkäkin vieressä, miten valo ja pinta kuuluvat yhteen.

Näyttely on runsas, mutta helposti lähestyttävä ja rento.

 

Jokainen teko on musiikkia (Näyttely: Sándor Vály)

Sándor Vály: Young Dionysos, 2015: maalauksia, filmejä, pianoja ja valokuvia Young Dionysos -sarjoista. Grafiikanpaja Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 13.–30.4.2016.

–

Mystinen, ei silti vieraannuttava. Ei tahallisen vaikea vaan teoksen ehdoilla etenevä. Kaunis, brutaali, rehellinen. Tällaisia adjektiiveja pulpahteli mieleeni, kun kävelin Sándor Vályn näyttelyssä grafiikanpaja Himmelblaussa.

Teoksissa pianoa lähestytään kuin vastustajaa kamppailulajissa: kunnioittaen, mutta armottomasti. Lopulta piano tosin hakataan pirstaleiksi.

Tanssija tanssii rikkomisen teosta syntyvän musiikin tahdissa. Hänen liikkeissään ei vaikuta olevan mitään opeteltua, vaikka ne toki ovat pitkällisen hiomisen tulos, koko tanssijan ruumis on.

Valokuvissa projektin etenemistä voi seurata pysähtyneinä hetkinä. Videolla vääjäämättömyys korostuu: se, mikä hajoaa, ei enää voi tulla ehjäksi, ja se osa tanssijan sielua, joka videolle tallentuu, ei enää koskaan voi tulla ei-nähdyksi.

 

Supernormaali (Näyttely: Gottberg)

Susanne Gottberg. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 6.9.-6.10.2013.

–

Susanne Gottbergin näyttelyä mainostava juliste osui silmiini (no, ei osunut silmiini vaan kiinnitti huomioni) Siperian läpi kävellessäni, ja tein lenkin Himmelblaun suuntaan. Kannatti!

Gottberg maalaa ja värittää puulle. Hän kuvaa mitä tavallisimpia ja arkisimpia näkymiä. Kun näkymät eristää maalauksiksi, niihin tulee kummallinen tunnelma. Unenomainen. Miksi pöytä leijuu tässä tyhjyydessä? Mitä näen, kun katson pöytää?

Luin juuri jostain sanan ’supernormaali’, joka tarkoittaa esinettä, jonka näkee niin usein, ettei sitä oikeastaan enää näe. Esine on yhtä kuin käyttötarkoituksensa.

Gottberg ottaa tällaisen supernormaalin, kuten kylpyhuoneen valkoiset kaakelit, ja esittelee sen meille. Katsokaa, tältä oikeasti näyttää. Tämän te näkisitte, jos astuisitte kotiinne ensimmäistä kertaa.

Ehkä koko ihmisen halu koristaa kotinsa johtuu siitä, että kaikki normalisoituu. Kun seinällä on sama maalaus 25 vuotta, näkeekö sitä enää maalauksena? Se on vain tuttu elementti, sen huomaa vasta, kun se jostain syystä puuttuu paikaltaan.

Käykö samoin ihmisille, jotka me tunnemme 20, 30, 60 vuotta?

Kotinsa supernormaalit huomaa vasta, kun joku harvoin kyläilevä vieras tulee käymään. Niin joo, tuosta keittiöntuolista lähtee maalihilsettä istujan housuihin. Ai niin, eteisen pöydällä on enkelikynttilän enkeli.

Gottbergin kädenjälki on niin kevyt, että kuvien voi kuvitella syntyneen itsestään. Taikatemppuja.

 

Clank! Clank! (Näyttely: Rosenlund)

Tuomo Rosenlund: Travelling west. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 10.6.2012 saakka.

–

Olen viimeksi käynyt näyttelyn avajaisissa vuonna 2006 (ne olivat myös ensimmäiset avajaiset joissa kävin), joten uudenvuodenlupaukseni oli mennä tänä vuonna avajaisiin. Tälle päivälle osuivat sitten kolmet, joten katkaisin rohkeasti tämän välttelyputken ja piipahdin niissä kaikissa.

Aloitin galleria Himmelblausta, jossa Tuomo Rosenlund seisoskeli maalaustensa keskellä. Näistähän tulee mieleen sarjakuva, ajattelin, Tommi Musturi nyt ainakin etäisesti ja… ja mietin, olenko lukenut Tampere Kupliita varten niin paljon sarjakuvaa, etten enää näekään mitään muuta. Kun sitten osuin sen maalauksen kohdalle, jossa on kirjoitettuja ääniefektejä (CLANK CLANK), huokaisin helpotuksesta. Jotain sarjakuvamaista kuvakieltä tässä on haettukin!

Maalaukset ovat esittäviä ja esineet niissä piirrettyjä, siis selkeitä ja rajattuja. Maisemat ovat ihmisen rakentamasta ympäristöstä, paikoin jopa niin, että maalauksista on kasvanut valtavia kerrostaloja. Yhtä aikaa on tuhoutunutta (tai rakenteilla olevaa?) kaupunkia ja kauniita, kukkivia puita.

Luonto näyttää saaneen feminiinisen muodon. Puunrungot ovat käsiään kurottavia vartaloita. Osassa maalauksista on selittäviä tekstejä. Pidän toistosta: The Cathedral is being built. The Cathedral is being built. The Cathedral is being built. It is being built. (Työ muuttuu sanoiksi. Rakentajan työ on toistuvaa ja aikaa vievää, eikä sitä voi ohittaa yhdellä lauseella.)

Kuvan ja tekstin yhteys toimii. Paikoin karkkimaisen kirkkaiksi yltyvät värit toimivat porttina jonkinlaiseen fiktiiviseen todellisuuteen, hyperrealistiseen maailmaan, jossa näköaisti saa yhden ulottuvuuden lisää. Rakennuksissa on sisällä sanoja, joiden syvällisyyttä jään pohtimaan. Onko jumalan mainitseminen ironiaa vai kurottelua ulos inhimillisen rajoista?