Archive for huhtikuu 2014

OnDisplay: Järnström – Vain hetki

Kirjoitin OnDisplayhin Jari Järnströmin maalauksesta Vain hetki. Maalaus löytyi ihan vahingossa, kun olin menossa katsomaan jotain ihan muuta, mistä ajattelin kirjoittaa. Tämä vei mukanaan, joskus ne vievät, läpikuultavat.

Koko näyttely on Galleria Brondassa (Annankatu 16, Helsinki) 2.4–27.4.2014.

 

Mainokset

Just horrible

Jaakko Tarkka: Kitchenworld. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 5.4.-22.4.2014.

TarkkaSain couchsurfing-vieraita, ja koska en koskaan tee mitään muuta kuin juon teetä ja katselen taidetta, heidän kohtalokseen tuli käydä kanssani parissa galleriassa (no, täytyy sanoa, että he olivat ihan vapaaehtoisia seuralaisia). Vein heidät Rajatilaan katsomatta etukäteen, mitä siellä on esillä. Ihan mahtavaa!

Me nauroimme katketaksemme, toistelimme ”oh, this is just horrible”, ja jossain niillä main tutustuimme toisiimme.

Jaakko Tarkan kummallinen maailma on makaaberi, kuvottava, naurettava ja kauhea (sillä tavalla, että kauhu = pelko + inho). Ihan ensimmäiseksi eteemme vyörytettiin joutsenia, jotka näyttivät käyneen läpi Kärpänen-elokuvan kuvottavuusmuodonmuutoksen. Räpylöiden tilalla vispilöitä! Kaulan sijasta jatkojohtoa! Uuh, ihan hirveää (ja ihan hirveän koomista. tiedättehän sellaiset tyypit, joilla on (metaforisella tasolla) jalkojen sijasta vispilät?).

Maalausten (tai siis valkoiselle alustalle kirjoitettujen viestien) epämääräisyys tuo mieleen lapsena autossa kirjoitetun tekstin. Rivit valuvat, kirjaimet väkäröityvät joka suuntaan.

Alakerran pimeydessä oli sellaista ihanaa kuin kahvikuppiin kuollut hiiri ja todella kauniita, mustia vedoksia, joissa jostain kulmasta näkyi valkoisia kukkia.

Niin, kukat: kaikkialla. Miten taiteilija on säästänyt voikukkien hahtuvapalloja loppukesältä? Niitä näytti kasvavan gallerian lattialistojen välistäkin.

Jostain syystä tuntuu, että näyttely jäi vieraiden mieleen.

Urheiluhullu (Näyttely: Lund Bø, Freuchen, Pedersen)

Ole Martin Lund Bø, Jan Freuchen & Linn Pedersen: Elastic Measures. SINNE
(Iso Roobertinkatu 16, Helsinki) 4.-27.4.2014.

ElasticMeasuresSinne on mahtava galleria. Jo sen sisääntulo: ovi talon pyöreässä kulmauksessa! Ja valo, joka galleriaan tulvii (jopa sinä pilvisenä sadepäivänä, jonka Helsingin gallerioissa pyörähtelin).

Esillä on joko teoksia tai teos, miten sen haluaakin tulkita. Ole Martin Lund Bøn, Jan Freuchenin ja Linn Pedersenin Elastic Measures koostuu kaikenlaisesta urheiluun liittyvästä. Itse näyttelykin on jonkinlainen temppurata: on puikahdeltava köysien alta ja välistä, jotta pääsee salin päästä päähän.

Kirkkaat värit ja kuvat kinesioteipatusta jalasta saavat miettimään, miksi niiden urheiluvammojen paranteluun käytettävien teippien on oltava sellaisia räikyviä. Ehkä ne ovat jonkinlainen voitonmerkki? Katsokaa, olen käyttänyt itseäni niin paljon, että minut on pitänyt teipata!

Olen itse saanut ilon parannella käsiäni kinesioteipeillä, ja jo nähdessäni teippikuvan tulvahdan täyteen sitä onnellisuutta, jonka teippaus tuottaa. En tiedä, onko kyse niinkään teipistä itsestään (tai no, onhan se näkyvä merkki siitä, että kipua hoidetaan) kuin siitä teippaamistilanteesta. Helpotuksesta, kun joku ottaa minun kipuni hoitaakseen. Se on mahtavaa, se tekee nöyräksi.

Koko näyttely on vähän sellainen hulluksi tullut kuntosali. En ihan keksi, mihin urheilussa tarvitaan tiilimurskaa, mutta sillä luodut urheilun jäljen ovat vaikuttavia.

Toisen kanssa hengitetty ilma (Näyttely: Nykopp)

LAURI NYKOPP: Suuri Illusiooni. G12 HELSINKI (Annankatu 16, Helsinki) 5.4 –1.5.2014.

Jokin Lauri Nykoppin Suuressa Illusioonissa veti minua puoleensa jo näyttelytiedotteen tipahtaessa sähköpostiini. Ajattelin oitis, että tuon näyttelyn haluan nähdä, joten menen Helsinkiin katsomaan sen. Ja menin.

Galleriassa tunnelma on samanlainen: teokset vetävät puoleensa, kutsuvat lähelle. Niissä on tunnistettavia osia, ne on rakennettu koivuista ja oliiveista. Lopputulos on kaleidoskooppi, hyönteisen katse tuttuun maailmaan.

Teokset ovat tarinoita: samassa kuvassa (Ekpyrotics 050712) on kirkon kupoleja ja laidoilta lyöviä helvetin lieskoja. Tai ehkä kaikki onkin vain aivosähköä: synapsien aktiviista kihinää, jota on kuvattu tietokoneella. Sähköisessä kihinässä on pääkallo, jonka saattaa huomata tai olla huomaamatta teoksen yläreunassa.

Kuvat ovat suuria, elementit niissä pieniä. Teosten valmistustekniikka ei ihan selviä katsomalla. Ne ovat kuin valokuvia, mutta myös jotain muuta. (Ne muistuttavat sellaisia kolmiulotteisia kuvia, joita saa katsella silmät kierossa, kunnes yhtäkkiä paperista pomppaa esiin jotakin.)

Teosten nimessä ja hahmottuvissa osissa on jotakin, mikä tuo mieleen uskontojen maailmanlaajuisuuden. Tästä suunnasta näen myös al-Nurin, saviruukkuun istutetun chilintaimen. Sen saatteena on kirje: ”Taimi / tarvitsee kosteutta: / kahvikupillisen / päivässä // ajatuksella”.

Tässä ympäristössä, suurien kineettisten kuvien herkistämänä, yksinäinen, hento taimi liikuttaa minua. Se tuo mieleen erään ystäväni, jonka ikkunalaudalla kasvaa rivi tuoksuvia mandariineja. Ajattelen ystävyyttä/kasvia: miten monta ihmissuhdetta olisin halunnut pitää hengissä, mutta olen yrittänyt väärin. Ajattelen tätä ystävää, mandariineja, keskusteltuja tunteja. Miten se puhe, toiselle hengitetty ilma, pitää meidät koossa. Koko ihmiskunnan.

(En saanut galleriasta lupaa käyttää ottamiani kuvia, joten kuvia nähdäksenne menkää katsomaan gallerian sivuilta.)

 

Pohjalle asti (Näyttelyt: Kallinen, Pitkänen, Selonen)

Ulla-Maija Kallinen: Vehreyden vimma, Merja Pitkänen: Veistoksia, Silja Selonen: Siirto, Galleria Katko: Me/A Myth. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 2 –27.4.2014.

KallinenUlla-Maija Kallisen maalaukset näyttävät jostain syystä grafiikalta. Piti oikein tuijotella niitä sillä silmällä.

Taiteilija on nimennyt näyttelynsä Vehreyden vimmaksi, mikä on niin osuva nimi, että tarvitaanko tässä enää kriitikkoakaan, kysyn mielessäni, ja katselen gallerian ikkunan ulkopuolella leijuvaa katupölyä. Maalauksissa on tosiaan vimmaa, ne ovat ekspressionistisia näkyjä maisemasta.

Vuoret ovat kuin runoja, puro tempoilee dramaattisesti kivien välissä. Värit ovat ylimaallisia, puunoksien oranssi ja runkojen tumma sininen (ja kuitenkin niin totta; miltä muulta kuin ylimaalliselta tuntuu aina keväisin, kun valo lisääntyy ja kaikkialla on värejä mustavalkoisen talven jälkeen!).Selonen

Silja Selosen Siirto pamauttaa verkkokalvoille taidehistorian hiekanruskeita sävyjä ja lippalakkipäisiä maalaispoikia. Hattupäisiä herrasmiehiä sätkä huulessaan, tiedättehän maailman, jossa liikutaan? Olettehan kartalla?

Maalaukset ovat hurjan hienoja. Niiden minimalistiset taustat ja tiukasti rajattu värimaailma toimivat; tuntuu kuin aika olisi hionut merkittävät yksityiskohdat pois, ja olisi jäänyt vain tämä pinta, visuaalinen tieto: nämä ihmiset olivat jonakin hetkenä tällaisina olemassa.

Muutama rautalankaveistos (ihmisiä, jotka näyttävät puun oksistoilta) istuu joukkoon hyvin. Tarinat ovat jossakin sisällä, rautalangan silmukoissa.

Entäpä Merja Pitkäsen veistokset? Mitä sanoa niistä? Miten kuvailla pelonsekaista yllätystä, kun tajuan, ettei tuolilla ole kaikkia jalkoja? Kun ymmärrän vihannesten hiipivän pöydän alapinnalla kuin hyönteiset?Pitkanen

Vaihtelevista materiaalista tehdyt teokset kokoontuvat saman teeman ympärille: ruoan ja nälän. Joukossa on riemastuttavia oivalluksia, kuten valurautapannuun rikotut kultaiset kupit (kuin kananmunat) ja pronssiin valetut aterian jäljet: pino erilaisia juomalaseja, dalímaisen valuvat haarukat ja veitset.

Pitkäsen teokset putoilevat kuin pikkukivet minuun, pohjalle asti.

Alakerran Galleria Katkossa on joukko videoteoksia otsikolla Minä/Myytti. Ne ovat lyhyitä tutkielmia asettumisesta erilaisten myyttisten olentojen rooliin (tai näiden olentojen etsimisestä omasta itsestä).

Seela Jousi muuttuu sotkanmunaksi, kun hänen päälleen kaadetaan kaksi ämpärillistä valkoista maalia (tai jotain maalinkaltaista). Ilai Elias Lehto meikataan Louheksi (video alkaa kuvalla valkoisesta seinästä, mikä on hienoa, koska siten Louhesta tulee konkreettisestikin teos, joka ripustetaan valkoiselle seinälle). Sellaisia kotimaisia myyttejä (minun oli vaikea asettua näiden ihmisten asemaan tai myytteihin itse, joten vähän ulkopuolisena jäin katselemaan toisten intoa sukeltaa rooleihin). Jousi

 

Runoja ja havaintoja Andy Warholista

Houkuttelin (runon)kirjoittajia mukaan Andy Warhol -näyttelyyn, ja kirjoitimme sieltä puolilehti.fi:hin. Lopputuloksena Andy Warhol -variaatioita.

Andy Warhol: An American Story. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 8.3.-28.5.2014.

Ja äkkiä (Näyttely: Mononen)

Katri Mononen: Hybrids. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 04.04.-23.04.2014.

Inner Mountains

Taiteilija maalaa kuvan. Taiteilija kaataa kuvan päälle maalia. Taiteilija luo maalilla kiemuraisia kuvioita. Alkuperäinen kuva on uusi kuva.

Katri Monosen maalaukset ovat yhdistelmä tunnistettavaa maailmaa ja sen päälle viskattua arvaamattomuutta. Tuttu näyttää äkkiä omituiselta.

Tiedättehän: joskus taivaalla on arvaamatta verenpunainen, jättiläismäinen täysikuu. Siltä näiden maalausten edessä tuntuu. Yhtäkkiseltä.

Maalaukset ovat yllättävän geometrisia, kuin niissä olisi rakennustelineitä, joiden päälle kaikki (jopa metsät) on koottu. Ei niinkään kaiken alta paljastu jotakin vaan kaiken päältä; kun menee lähelle, tajuaa, ettei mikään pinta ole puhdas. Kaiken päällä on jotain muuta, kokonaisia ekosysteemejä. Mononen2

Enimmäkseen metodi toimii. Arvaamattomuus tuottaa kuvia. Toisinaan maalimassat lipuvat (minulle) liikaa massaksi, enkä saa otetta mistään esittävyydestä (ja näiden maalausten teho on nimenomaan siinä, että ne ehkä esittävät jotakin, jatkuvasti sillä rajalla, tunnistanko).

Värit ovat loistavia.