Taide- ja tiedehistoriaan (Emil Aaltosen museo)

Rakkaudesta tieteeseen. Emil Aaltosen museo (Pyynikinlinna, Mariankatu 40, Tampere) 16.9.2017 – 21.1.2018.

IMG_20170923_175840Minulla on ollut vähän huonoa lukutaitoa viime päivinä. Olen nimittäin käynyt gallerioissa vain huomatakseni, että uudet näyttelyt eivät olekaan vielä avautuneet. Emil Aaltosen museon ovella kävin ensin torstaina (se ei ole auki torstaisin) ja uudestaan tänään, ja näyttelyohjelmasta moneen kertaan lukemani näyttelynnimi ”Rakkaudesta taiteeseen” olikin sitten oikeasti ”Rakkaudesta tieteeseen”. Eli Pyynikinlinnan uusi näyttely kertoo teollisuudesta, ei taiteesta.

Mutta kun siellä nyt kävin, ja jopa ihan sellaisena päivänä, että museo oli aukikin, kerron teille samalla museon perusnäyttelystä. Pyynikinlinnan alakerta kun on aina täynnä taidetta. Museo on viehättävä pieni pistäytyminen taidehistoriaan. Sieltä löytyy uskonnollisia maalauksia, varhaisia Ekmanin Kalevala-kuvituksia, upeita maisemia ja useita kultakauden maalareita.

Erityisen tiivis suhde minulla on Albert Edelfeltin Kirsikkatyttöön (1878). Siinä on paitsi upeaa ihmiskuvausta ja hienoja tekstuureja, myös korillinen kirsikoita! (Maalaus on mahdoton kuvattava, koska aina se jostakin kulmasta kiiltää. Kuva siitä kuitenkin ohessa.)

Myös se yläkerran tiedenäyttely on kiertämisen arvoinen. Vaikka ensin tuntuu uuvuttavalta, kun näkee salillisen verran suuria, seiniin kiinnitettyjä, teskstiä täynnä olevia plakaateja, näyttelyssä on paljon muutakin. Erityisen hienoja ovat pienoismallit sekä videot, joilla kerrotaan Emil Aaltosen elämästä ja urasta. Yhdessä vaiheessa hän omisti lähes koko suomalaisen kenkätuotannon, Sarviksen muovituotannon sekä paljon muuta.

 

Mainokset

Ääneen, yhdessä (Näyttelyt: Silja Selonen; Jouni Toni)

Silja Selonen: Spin. Jouni Toni. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 9.9.-26.9.2017.

SAM_6013Silja Selonen on tehnyt äänen näkyväksi. Hän on tallentanut maalauksiinsa ääniaaltojen resonointia. Esillä on myös äänirauta, jolla voi soittaa äänen, joka on osaan kuvista tallennettu visuaalisessa muodossa.

Maalausten syntyprosessista ei sinänsä tarvitse tietää mitään. Niitä voi katsella myös sellaisenaan.

Kuvissa yhdistyy perinteinen, realistinen, esittävä ihmiskuva ja abstraktius (mutta nythän me tiedämme, että abstrakti on niitä ääniaaltoja). Perinteisestä ihmiskuvauksesta tulee mieleen Suomen taiteen kultakausi pellavapäisine lapsineen.

Esittävyyden rajaaminen vain osaan kuvasta on tehokasta. Pojan kaatama vesi on täydellistä, kirkasta ja virtaavaa. Poika itse uppoaa puoliksi mustaan maaliin, pelkäksi ääriviivahahmoksi.

Teoksissa on mystiikkaa ja tuttua sopivassa suhteessa. Niitä on helppo lähestyä, ne herättävät uteliaisuuden.

Jouni Tonin näyttely alkaa suurilla, värikkäillä teoksilla, joita luulen paperista leikatuiksi. Ne ovat kuitenkin maalauksia. Niissä hahmot ja muodot toistuvat ja kutoutuvat yhteen. Lopputulos on upottava, moniulotteinen kuva, josta nousee esiin tunnistettavia hahmoja: metsää, ihmisiä. SAM_6018

Näyttelyssä on käytetty monta eri tekniikka. On videoita, akryylimaalauksia, vesiväriä ja veistoksia. Koko ajan kuitenkin liikutaan yhtenäisessä maailmassa. Täällä ihminen on osa joukkoa, tunsi hän yhteenkuuluvuutta tai ei. Aina välillä vastaan tulee tyhjiä tai abstrakteja mielenosoituskylttejä.

Tunnelma on jotenkin yhtä aikaa tieteellinen (kaikenlaisia viivadiagrammeja kulkee taivaalla kuin revontulia) ja historiallinen. Värit ovat sellaisia retrovärejä: myrkynvihreää, kirkkaanpunaista. Sellaisia kuin 1960-luvun verhoissa. Kaiken keskellä ihmisjonot kävelevät horisontissa – niin kaukana, ettei kenenkään kasvoja erota (tai edes sitä, millä asialla he ovat liikkeellä).

Maailma on mielenkiintoinen. Tunnistan siinä ulkopuolisuutta, enemmän katselemista kuin osallistumista. Ja kuitenkin ihmiset sulautuvat yhteen.

Julkisia ja puolijulkisia

20170913_115107103Onko meillä kaikilla jokin taideteos, jonka näemme koko ajan? Sellainen julkisen tilan teos, joka osuu koko ajan reitille, minne tahansa menemmekin? Minulla ainakin on sellainen. Se on Unto Hietasen Naula (pystytetty 1969).

Veistos ei ole mikään kaunein näkemäni. Ennen se jäi vähän omituiseen väliin ei-kenenkään-maalle, jolle nyt on rakennettu Toasin uusi kerrostalo. Vuodeksi Naula kaadettiin ja sen päälle oli kasattuna milloin mitäkin rakennustyömaan tavaraa. Seurasin tuskaisena, kun sitä kolhittiin ja siihen porattiin reikiä (kun se pystytettiin uudelleen, se tuettiin aluksi metallitangoilla, joille porattiin reiät suoraan veistokseen).

Nyt veistos seisoo Kissanmaankadun reunalla, pienellä nurmilämpäreellä, muistuttamassa ajasta, jolloin tämä nyt minimaaliseksi kutistunut nurmikko oli suuri piha kerrostalojen asukkaille.

Samalla Naula koki silmissäni arvonnousun. Se on pystytetty kulmaan, jossa auringonvalo leikkii sen geometrisilla leikkauksilla. Sateella se on erityisen kaunis, kun jotkin osat kastuvat ja jotkin pysyvät kuivina. (Ennen sen vieressä oli vielä lipputanko, mutta rakennustyömaan koneet hajottivat tangon, eikä tilalle ole ilmaanunut uutta.)

Tampereen julkisia veistoksia on muuten helppo tarkistella kaupungin sivuilta, jonne ne on listattu.

SAM_5997

Paljon uudempi julkinen teos, Kalle Päätalo -aiheinen Maaltamuutto-veistos (tekijänä Arja Renell) Vapriikin nurkilla (Paikan nimi on Alexandra Siltasen puisto, mutten tiedä tietääkö kukaan sellaisen olemassaolosta). Kolme vuotta sitten julkistettu veistos osuu tielleni hyvin harvoin. Yleensä olen kävellyt sen ohi kesällä, kun sen edessä nurmella makoilee puolialastomia auringonottajia, enkä täten ole kehdannut kuvata veistosta.

Ruosteenväriset ihmishahmot sopivat kauniisti alkusyksyisen luonnon väreihin. Pidän myös siitä, miten hahmojen välissä on pystyraitoja, jotka jatkuvat puunrunkoina puistossa teoksen yläpuolella.

En tunne Päätaloa niin hyvin, että tunnistaisin teoksen ihmishahmoja. Teoksen nimi antaa kuitenkin tilaa ajatella heitä keinä tahansa kaupunkiin muuttaneina; kaupunkilaisena ensimmäistä kertaa asuvana sukupolvena.

IMG_20170913_132808Olen vuosia ajatellut, että pitäisi nostaa esiin Kerttu Horilan veistoksia Taysin tiloissa. Nyt, kun sairaala on rakennustyömaana, teokset eivät enää ole kaikki samassa tilassa. Ennen ne olivat kaikki siinä aulassa, joka on tällä hetkellä sairaalan pääsisäänkäyntinä. Nyt siitä tilasta löytyy vain yksi veistos.

Kiersin tänään Horilan teoksia sairaalalla. Ne sijoittuvat sirkusmaailmaan, mikä on jotenkin mukavan kevyttä mutta samalla dramaattista. Sirkuksessahan uhmataan hauskanpidon sivussa myös kuolemaa.

Lepotauko-veistoksissa sirkuslaiset istuvat tauolla. He hoivaavat pieniä eläimiä sylissään.

Veistosten salaperäisyys asuu niiden sirkusvaatteissa. Nämä tyypit kuuluvat todellisuuteen, joka on omamme rinnalla, arjen ulkopuolella. He voivat milloin tahansa tehdä päätähuimaavia temppuja. Lepotauolla he ovat kuitenkin kuin ketkä tahansa: ihmisiä sukat jalassa, jalkaterät roikkuvat alustan reunan yli. IMG_20170913_132756

 

 

Mennyttä kuvaa etsimässä

SAM_5992Backlight-valokuvafestivaalin ajaksi Tampereen sähkökaappeja on kaapattu festivaalin retrospektiiville. Näyttely levittäytyy kaupungin koko keskustaan. Teoksia voi etsiä kartan kanssa (ainakin festivaalin näyttelypaikoissa jaetaan paperista karttaa (digiversiota en löydä, mikä on tavallaan ihan hauskaa)).

Kuvan teos (Tatiana Barcero: New World – Interior) on ollut Baclightissa esillä vuonna 2005. Retrospektiivisten kuvien katseleminen on yhtä aikaa kävelemistä tilassa ja ajassa.

Samalla pohdin, mistä asti Backlight on ollut jossain määrin omassa tietoisuudessani. Ei ainakaan vielä vuonna 2005, jolloin olen elänyt taidehistorian opiskelijan elämää ja tehnyt gradua.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten vähän taidehistorian opintojen aikana kävin näyttelyissä. Luulen, että se tuntui silloin tarpeettomalta – opiskelinhan taidehistoriaa, en sitä taidetta, jota parhaillaan tehdään. Toisaalta minulta puuttuivat silloin näyttelyissä käymisen rutiinit kokonaan. Galleria ei ollut paikka, jossa poiketa kauppareissulla.

Sähkökaappien taideprojektit tulevat varmaankin vähän tähän saumaan. Kaikkihan eivät ympärilleen katsele koskaan, mutta ne, jotka huomaavat taidetta sähkökaapeissa, saattavat saada niistä rutiinin (katsella aina sähkökaappien teoksia kaupungilla liikkuessaan). Meluisassa, liikkuvien mainosten kaupunkitilassa vaatimattomasti paikkansa ottava taide on myös hengähdystauko.

EDIT Nyt se kartta löytyy verkostakin!

Backlight-valokuvafestivaali Tampereella seuraavissa kohteissa:

Tampereen taidemuseo 9.9.-29.10.2017
(Puutarhakatu 34, Tampere)

Nykyaika 9.9.-2.10.2017
(Kauppakatu 14, Tampere)

Galleria Koppelo 9.9.-30.9.2017
(Kauppakatu 14, Tampere)

Galleria Ronga 9.9.-28.9.2017
(Rongankatu 1C 9, Tampere)

Vapriikki 9.9.-29.10.2017
(Alaverstaanraitti 5, Tampere)

 

Bloggaajan läpinäkyvyydestä

20170411_124547236Kirjoitan tämän blogin lisäksi teeblogia, jonka yhteydessä olen törmännyt ilmaisen teen ilmiöön. Pyrin kertomaan joka kerta tarkasti, olenko saanut kirjoituksen aiheena olevan teen maksutta vai maksanut siitä. Läpinäkyvyys on tärkeää sekä lukijalle että kirjoittajan uskottavuudelle. Alan blogeja lukiessani syynään suurennuslasilla tällaisia asioita. Onko kirjoittaja maksanut tuotteesta vai ei?

Tulin sitten ajatelleeksi, pitäisikö minun tehdä sidonnaisuusilmoituksia myös Nokkoseen. Lienee yleistä tietoa, että kirjoittajat pääsevät lähes kaikkiin museoihin ilmaiseksi pressikortilla? Voisin siitä huolimatta kertoa tämän jokaisen päivityksen lopussa:

Sidonnaisuus: Museo ei ottanut minulta pääsymaksua.

Toiseksi. Saan toistuvasti (vaikken niin usein kuin toivoisin) taidekirjojakin maksutta. Museot antavat toisinaan näyttelykirjat ilmaiseksi, jos näyttelystä tekee jutun. Tämäkin pitäisi ehkä alkaa ilmoittaa:

Sidonnaisuus: Sain näyttelykirjan (hinta 42 €) maksutta.

Onhan se kuitenkin kallis lahja.

Toisaalta ajatus siitä, että työnteosta pitäisi maksaa, on älytön. Jos kriitikon pitäisi maksaa siitä, että pääsee työpaikalleen (näyttelyt ovat osa työpaikkaani), jäisi osa näyttelyistä kyllä kritisoimatta.

Osa näyttelykirjoista jääkin. Kävin taannoin Helsingin Taidehallin mahtavassa Manifesto-näyttelyssä (Julian Rosefeldt). Näyttelykirja maksoi reilut 40 €, ja totesin sen turhan kalliiksi. Olin jo suunnitellut mielessäni, mitä siitä kirjoittaisin blogissa, mutta kirjoittamatta jäi.

Pitäisikö tämäkin ilmoittaa:

Juttu jäi kirjoittamatta kriitikon tämänhetkisen rahatilanteen vuoksi.

Kritiikkiin liittyy ajatus lahjomattomuudesta, rehellisyydestä ja kriitikon omanarvontunnosta. En usko, että laajasti ajatellaan kriitikoiden kirjoittavan kauniisti, jos heidät päästää ilmaiseksi näyttelyihin. En ainakaan itse ajattele näin.

Pitäisköhän tätäkin testata? Maksaa pääsylippu näyttelyyn, josta kirjoitan kritiikin. Ja jos tulee tarve nähdä näyttely kritiikkiä varten uudestaan, maksaa uudestaan. Miten taidekokemus muuttuu, kun se luo loven lompakkoon?

Sehän on suuren osan yleisöstä taidekokemus joka kerta. Lovi lompakossa. Sen punnitsemista, onko näyttely siihen kuluvan rahan arvoinen.

Vastapainoksi on sanottava, että matkustan paljon näyttelyihin, eikä matkakulujani korvaa kukaan. Vaikka rahani eivät mene kulttuurille, maksan näyttelyistä siis yleensä kuitenkin jossain muodossa.

Viimeksi tänään kävin Tampereen taidemuseon lehdistötilaisuudessa. Näyttelyn näin ilmaiseksi, mutta kahvia ja piirakkaa en ehtinyt nauttia (näyttely oli sen verran laaja, että koko aika meni sen katselemiseen, vaikka livahdin saleihin jo esittelypuheen aikana).

En tiedä, miten positiivinen olisin omenapiirakan jälkeen ollut. Astelin sateeseen ja palasin kotiin hauduttamaan teetä.

Taideblogilista

taideblogilOlen viime päivinä päivittänyt kaikki Taideblogilistan rikkoutuneet linkit toimiviksi ja muutenkin pohtinut listan ilmettä. Tarvitsisiko se kuvia? Vai riittääkö tuollainen virallisen oloinen listaus?

Nostan joka perjantai Twitterissä esiin jonkin listan blogeista. Kannattaa ilmoitella puuttuvia blogeja!

 

20 Rajatilan vuotta

Rajataiteen juhlavuoden näyttely. Rajatilassa vuonna 1997 näyttelyn pitäneitä taiteilijoita: Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 2.9. -19.9.2017.

IMG_20170906_161509Galleria Rajatila täyttää 20 vuotta. En ole koskaan kertonut tätä kenellekään, mutta galleria vaikutti osaltaan siihen, että aikoinaan muutin Tampereelle.

Olin käymässä kaupungissa vuonna 2004, ja koska olen kasvanut tässä lähellä, Tampere on ollut minulle aina tuttu ja vähän tylsäkin paikka. Olin aina ajatellut, ettei täällä voi asua; muutto tänne olisi kuin kotiinpaluu maitojunalla, tylsyyden ja periksiantamisen teko.

Tuolloin kuitenkin kävin kaupungissa sellaisessa seurassa, jossa kaikki näyttäytyi uudessa valossa. Kävimme mm. Rajatilassa. Yhtäkkiä näin Tampereen paikkana, jossa voisin asua. Muutin tänne 2005.

Rajatila on kuitenkin paljon vanhempi kuin minun kokemukseni siitä. Nyt, 20. juhlavuotensa kunniaksi, galleria on pyytänyt näyttelyyn taiteilijoita, jotka pitivät siellä näyttelynsä myös vuonna 1997. Taiteilijat ovat Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins.

Yleensä juhlanäyttelyltä odottaa runsautta ja suurta tekijäjoukkoa. Nyt valinta on kuitenkin tehty toisin, ja se kyllä tavallaan toimii. Teoksia on niukahkosti ja näin ne saavat kukin ansaitsemaansa painoarvoa.

Tästäkin joukosta keskityn lähinnä Janne Laineen ja Marko Lampisuon teoksiin. Ne kertovat jotakin luonnottomuudesta. Taide käyttää usein mallinaan luontoa ja maisemia, mutta koskaan taide ei voi tavoittaa luonnon luonnollisuutta. Luonto liikkuu – maisema ei koskaan ole joka kohdasta aloillaan.

Ja kun katselen Laineen valokuvia sähkölangoista taivasta vasten, ihastun niiden kykyyn peittämällä näyttää se, mitä haluaisin nähdä: taivaan. Kaupugissahan käy aina näin. Tajuan vasta silloin, että tahdon taivaan, kun liian tiheään rakennetut korkeat talot estävät minua näkemästä sitä.

(Myös teosten esittäminen vitrinissä kuin luonnontieteellisen museon kivet ja eläinten luurangot konsanaan vahvistaa tunnetta niiden epäluonnollisuudesta. Ne eivät näytä luontoa vaan ne näyttävät luonnolta olematta sitä itse.)

Marko Lampisuon videoteoksessa (kuvassa) liike muuttuu uhaksi. Puut eivät koskaan rauhoitu, tuuli ei koskaan lakkaa puhaltamasta. Kaikki taidehistorian maalauksista ja valokuvista puuttuva maiseman liike on nyt tässä, pakattuna tähän yhteen videoon.

Näyttelystä jää raju ja vähän ontto olo. Se on kummallinen ollakseen juhlanäyttely. Otan sen kuitenkin vastaan ja kiitän. Pitkää ikää Rajatilalle.