Toinen kuppi kahvia eli Hyvästi, meditatiivinen taide-elämys

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä 2014

arvostelut_14_osa2

 

Teemu Saukkonen: Maallisia iloja. TR1 (Väinö Linnan aukio 13, Tampere) 26.4.-8.6.2014.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 7.5.-1.6.2014.

Taru Leinonen: Heijastus minusta. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 3.-22.5.2014.


Tätä kritiikkiä inspiroivat:
”Kofeiini on maailman laajimmin käytetty keskushermostoa ja aineenvaihduntaa kiihottava piriste.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kofeiini
Tutkimus: Virtsan pidättely johtaa parempiin päätöksiin (HS.fi) http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkimus+Virtsan+pidättely+johtaa+parempiin+päätöksiin/1135264212020

Bryan Lewis Saundersin Drugs-projekti, jossa taiteilija piirtää omakuvaansa eri huumeiden vaikutuksen alaisena. http://bryanlewissaunders.org/drugs/

Olen teenjuoja. Olen viimeisten 9 vuoden aikana juonut yhteensä alle 10 kupillista kahvia. Kun juon kahvia, kaadan sitä kuppiin sormenleveyden verran, ja täytän kupin maidolla. Jo siitä tulen hyperaktiiviseksi.

Tänään oen päättänyt juoda kolme kupillista kahvia ja käydä kolmessa näyttelyssä. Vessassakäynti on kielletty. Haluan testata kahta asiaa: miten lisääntyvä kofeiinin määrä vaikuttaa kritiikkiin ja onko totta, että ihminen tekee tavallista parempia päätöksiä, kun hänellä on pissahätä.

Sataa, mietin mistä saisin kahvia. Lähestyn toiveikkaana vaalikojuja, mutten sitten kuitenkaan halua sitoutua mihinkään. En koskaan tilaa kahvia mistään. Miten se tehdään? Ohitettuani monta kahvilaa uskaltaudun Pala Cafén tiskille. Sydän hakkaa jo nyt. Mitä kahveja edes on olemassa? Tilaan latten.

Pieni latte, klo 11.29

Poltan kieleni ensimmäisellä hörppäyksellä. Vihreä tee ei koskaan ole yli 80-asteista.

Kahvi on karvasta, hyvää ja sopii sadepäivään. Kuulen monen ravintolan musiikit yhtä aikaa. Ajattelen teehuoneita, niiden rauhallista zeniläisyyttä.

Teemu Saukkonen

TR1:n tiskillä alan kysellä lehdistökuvia näyttelystä. Niiden selvittelyyn menee aikaa. Päästä minut jo näyttelyyn, hoen mielessäni. Hermostuttaa.

TR1:ssä on Teemu Saukkosen maalauksia. Ensimmäiseksi pysähdyn Fair Day -maalauksen eteen. Van Gogh kohtaa ulkoavaruuden olennot! (Ei, nyt minä ajattelen Doctor Whota.) Esillä on monta variaatiota rantateemasta, jossa ihmiset ovat varjoja vastavalossa.

Esillä on teoksia, jotka yhdistävät maalausta ja ristipistotyötä. Esimerkiksi teoksessa Waiting for Light ristipistottu poromies lapinpuvussa jää taustalle, kun etualalla aurinkolasipäinen mies pitkässä (yö?)paidassa kohottaa kasvojaan aurinkoon. Mistä tahansa pääsee tosiaan mihin tahansa; kliseisestä Lappi-maisemasta turismin ihmeelliseen surrealismiin.

Takerrun Waiting for Meaning -maalauksen hunajamaiseen pintaan. Katseeni on kärpänen. Alakulmassa Punahilkka-pyhimys siveettömänpunaisessa kaavussaan. Tämä on jotenkin eroottinen! Kaikki nuo mustat linnut ja tuo taivaan hunaja… eteenpäin!

Trained Monkey (After Hokusai) kuvaa mieltäni. Tiedättehän mielen apinaluonteen: se ei pysy paikallaan vaan vilkuilee kelloa, miettii mitä söisi lounaaksi, mitähän kulman takana on ja ai että ahdistaa se eilinen… Niin hellä on tämän maalauksen tekijän katse, niin posliininen pinta.

Rantojen ihmiskuvat alkavat vaikuttaa aavemaisilta. Ihmiset nousevat merestä ja tuijottavat minua. Varjot.

Mascarassa on teiniangstia, miten tässä voi olla teiniangstia? Ja missä se maskara on, eihän tuolla tytöllä ole edes kunnon silmäripsiä.

Just Married. Puu. Huhtikuussa olin Tallinnassa, ja siellä, Kadriorgin palatsissa, oli esillä Eveline von Maydellin siluettitaidetta. Se tulee mieleen tästä aurinkovarjoa kantavasta naisesta ja puusta (puu!) jonka on marmoroitu kankaalle. Maalin aallot lyövät kankaan pinnalla, täydellisen kaunis puu (puu!) kohoaa vaaleanpunaista taivasta vasten.

Ja koko seinällinen luurankoja, Simberg goes symppis.

Parvella ajattelen taidehistoriaa, sitä mitä tulee mieleen sanasta ”taidehistoria”. Juuri tuollaisia seiniä täynnä maalauksia, niin täynnä. Ja luurangot/pääkallot hokevat sitä memento moria, viikatemiehet leikkivät meillä ja me (hups, vahingossa) kuolemme siihen leikkiin.

Taidehistoria. Aivojen neuroplastisuus. Rutiinien viekoitteleva kutsu. His Choice -maalauksen mies on hankkinut kotinsa täyteen samanlaisia taideteoksia. Elämän kuva! Nytkin tahtoisin juoda toisen samanlaisen latten siellä samassa kahvilassa, josta olen juuri tulossa. Miten raskasta on tehdä uusia valintoja! Miten turvallista on syödä samaa ruokaa joka päivä, kunnes saa keripukin!

Kahvi, klo 12.13

Seison sateessa liikennevaloissa ja kirjoitan muistikirjaan, kunnes kynä lakkaa toimimasta (paperi on märkä). Tämä kärsimättömyys punaisissa valoissa on uutta. Yleensä tervehdin ilolla mahdollisuutta vain seistä ja katsella ympärilleni. Enkö voisi törmätä johonkuhun, jonka kanssa mennä kahville? En voisi. Tuolla variksella on nokka ihan liian täynnä kuivia lehtiä, se ei pysty enää edes kävelemään kunnolla (se olen minä).

Menen Kahvila Ståhlbergiin (lähinnä koska se näyttää väljältä) ja sekoitan myyjän vaihtamalla maksutapaani kesken ostotoimenpiteen. Voisin ryhtyä huijariksi, joka saa kaupasta enemmän vaihtorahoja kuin alunperin edes maksoi.
”Onks tää se pieni kuppi?” kysyn nostaessani telineestä valtavan sammion. (Joo, se on se pieni kuppi.)

Kamalaa, tämän takia en juo kahvia. Tunnen kulaus kulaukselta lähestyvän vatsahaavan. Hikoilen ja mietin, päädynkö Acutaan ennen kuin ehdin seuraavaan galleriaan. Lähettelen avunpyyntötekstiviestejä.

Tiputtelen kahvia muistikirjan sivuille ja piirtelen pisaroilla. Askartelen, reppuni täyttyy revityllä paperilla.

Miten kukaan voi käydä kahvilla rentoutumismielessä? Jii Karjalainen laulaa menevänsä sekaisin minusta. NYT ULOS!

Kuvittelen haisevani kuin kahviholisti. Hävettää. Tahdon kenkäkauppaan ostamaan sadan euron maiharit. Älkää enää myykö minulle kahvia.

Piia Lehti, Teemu Sorila, Stina Engvall, Juha Viirilä ja Galleria Katko/Heta Kuchka.

Galleria Kapriisissa kehtaan kerrankin sujauttaa teoslistan reppuuni. Beatles soi.

Piia Lehden herkkyyteen en osannut varautua. Puita. Miksei noilla ihmisillä ole edes otsa hiessä, kun heidän päästään puskee puunrunkoa?

Teosten värimaailma on jotenkin puhdas ja huuhdottu. Ne näyttävät muotokuvilta ihmisten ajattelusta, omasta sisimmästä (alan käyttää kliseitä kuten ”oma sisin”). Iho on kuin puiden syyt.

Onko puun halaaminen tungettelua? Mistä sen tietää, haluaako puu tulla halatuksi? Ja siksikö tuon oikeanpuoleisen naisen kasvoilla on vähän pelokas ilme? (Kertomuksia rakkaudesta.)

Oi, se on ihan kauhea vankila, kun ihmisellä on juuret jossakin! (Vapauden kaipuu.)

Kierrän näyttelyn monta kertaa vauhdilla. Huomaan vasta kierroksella numero x, millainen pinta Rakastan-teoksessa on. Ajattelen monen teoksen kohdalla: ”ehkä pystyn kertomaan tästä jotakin kotona”. Pidän Luottamuksen epämääräisestä katseesta (mieleen tulee Magritten vuori/lintu) ja Ajatuksen vapauden krusifiksimaisuudesta (lintu siivet auki). Yhtäkkiä pienen Meri minussa -teoksen renessanssikasvot liikuttavat minua.

Satumaailmat Stina Engvallin näyttelyssä ovat liian värikkäitä stimuloiduille hermoilleni. En pysty pysähtymään. Laitan kuitenkin nimen vieraskirjaan.
Teemu Sorilan abstrakti pelkistys sen sijaan rauhoittaa. Alan tosin tuomita ajatuksiani jo ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä muistiin. Keskityn itseeni, en teoksiin, joita katselen. Kun kirjoitan sanan ”hirttoköysi”, kirjoitan sen perään ”kliseinen sanavalinta”.

Katselen Nimetön (koi) -teosta: kahvitahroja seinällä sodan jälkeen. Taiteilija on raaputtanut teosta, ikään kuin vihaisi sitä vähän. Vankilapako on jotenkin todella liikuttava (ja tästä eteenpäin kaikki liikuttaa minua), se tuo mieleen jonkun, jonka olen unohtanut. Mietin lyijykynäsuttua kotirapussa hissin vieressä, ja miten voin mennä kotiin tässä mielentilassa, ja ilmankos opiskeluvuosinani (kun join koko ajan kahvia) olin koko ajan menossa jonnekin.
Nimetön (sulkamaalaus) -teoksen sulka on kuin isku vasten kasvoja (kliseinen sanavalinta). Pienet kuvat sulan alla ovat kuin matkoja: kun muut turistit kuvaavat kirkkoja, minä kuvaan jotakin varjon osumista katukiveen. Tunnistan itseni. Onko tunnistaa itsensä = rakastua?

Liikutun lisää seuraavan maalauksen edessä (Nimetön (musta laatikko I)). Tunteellani ei ole mitään tekemistä maalauksen kanssa, vain tuo keltainen saa mieleeni vanhan, raskaan teltan lapsuudesta, sen tuoksun ja radiossa alkaa soida (kliseinen) You are always on my mind.

En luota muistiini, valokuvaan jokaisen teoksen.

Alakerrassa on Juha Viirilän näyttely, jonka olen nähnyt ennenkin ja skippaan. Galleria Katkossa näen Heta Kuchkan videoteoksia. Vuonna 2006 Kuchka oli Vuoden nuori taiteilija ja minä olin työharjoittelussa Tampereen taidemuseossa. Opastin näyttelyn niin monta kertaa, että olen edelleen täysin kyllästetty Kuchkalla. Miten jokaisella opaskierroksella päädyin sanomaan samat asiat samoista teoksista, keskityin siihen etten sanonut ”niinku”.

Ai, mutta tästähän luin juuri yhdestä kirjasta, voin luntata kotona. Kuchka opettelee soittamaan banjolla isänsä säveltämän kappaleen. Hän kuuntelee isänsä laulua levyltä (itke jo, ajattelen, niin pääsen jatkamaan kierrosta). (Hän ei itke.)

Omien edesmenneiden tunteminen: jäljittämistä. Yritys kokea sama, mitä joku on kokenut aiemmin, ei koskaan onnistu, koska sitä yrittää.

Vihaan metronomeja.

Juon vettä, olen pettynyt siihen, ettei tule lainkaan pissahätä, jota pidätellä ja tehdä elämässäni parempia päätöksiä.

Olen nyt kirjoittanut 13 sivua. Käsikramppini tuntuu Kuchkan krampilta (kai häntäkin kramppaa, kun hän soittaa joka päivä banjoa?) Taide on sitä, että tekee niitä asioita, joista haaveilee, ja näyttää sitten sen muille.

Banjon ääni ärsyttää, mutten halua lähteä (joudun taas kahvilaan).

Ei kahvia klo 13.06

Ohittelen itsepäisesti kahviloita. Ohitan Valon ja Vohvelikahvilan ja toisen Vohvelikahvilan ja menen Runon ovelle, mutten pysty astumaan sisään. Pelkään sitä, mitä suustani pääsee, jos yritän tilata kahvin.

Vihaan kahvia (ja nyt on se pissahätäkin, teen tosi hyvän päätöksen enkä juo kahvia). Kirjoitan kuitenkin muistikirjaan: ”Ei elämystä, vaan äkkiä kahvit sisään.”

Miksi aina pitäisi antaa kaikkensa? Pilaako itsesuojeluvaistoni kaiken vai mahdollistaako se sen, että pystyn edes johonkin? (Kolmannen kahvin jälkeen en pystyisi.)

Taru Leinonen

Onko läpikuultava kauneus klisee, mietin, olen jäänyt jumiin tähän kliseiden metsästykseen. Taru Leinosen kuvissa on vanhanaikaisia värejä ja paikkoja, tiloja. Hän tarjoillee nostalgiaa.

Ripustus on tosi kaunis. Hiirikin on ripustettu hännästään pyykkipojalla.
Kuvissa on tarttumista ja kiinni pitämistä (toisistamme, edes jostakin). Peilejä: he katsovat itseään kaikissa elämäntilanteissa.

Lupaus – halauksen valheellisuus. Tyttö katsoo halaamansa naisen (äidin?) olan yli jonnekin. Voikukkapelto, miten kauniit kehykset. Naisvartalon hinta (150 €).
Mikä meitä vetää mummoloihin? Jos vertaan näitä jotenkin kieroutuneesti voimauttavaan valokuvaan, onko se loukkaus taiteilijaa kohtaan (mutta kieroutuneesti, korostan)?

On hiki ja huimaa. Tunnen itseni voimakkaammin kuin nämä teokset. Tämä on epäreilua taiteilijaa kohtaan. En pidä epämukavuudesta, siitä miten se tihkuu läpi teoksiin. Räpsin huonoja kuvia, haluaisin juosta kotiin. Bussipysäkki pelottaa, ei-ehtimisen mahdollisuus, joka pysäkkeihin sisältyy.

Banjo

Kaikki häiritsee, minä rispaannun. Suutun itselleni, minkä helvetin takia en voisi mennä vessaan? Mikä loistava päätös se muka on?

Kirjoitan bussissa, eikä kukaan istu viereeni. Ajattelen mukulakiviä taideteoksina, miten usein olen nauttinut lounaaksi vain taidetta.

Olen kirjoittanut 17 sivua. Loppua kohti taide kosketti minua vähemmän ja vähemmän. Kädet tärisevät ja puren kynsiäni (en koskaan pure kynsiä).
Kuuntelen sydäntäni stetoskoopilla. Se kuulostaa Heta Kuchkan banjolta.

Tämän kritiikin kirjoittamisen aikana kirjoittaja pesi pyykkiä, sulatti jääkaapin, kaatoi vesilasin työpöytänsä papereiden päälle ja pelästyi jokaista ääntä, joka kuului naapurista.

Mainokset

Toinen (Näyttely: Koen Vanmechelen)

Koen Vanmechelen: Kyse on ajasta. Serlachius-museo Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 19.5.–16.9.2018.

Trex-KoenVanmechelen

T-Rex, 2018, bronze, 400 x 160 x 160 cm. © Koen Vanmechelen. Photo by Magali Merzougui.

Serlachius-museo Gösta on ihana. Rakastan sitä tasannetta, josta voi luoda yleiskatsauksen alla aukeavaan, suureen näyttelytilaan. Minua tällainen yleishahmotelma rauhoittaa. Kun teokset ja näyttelyn rakenteen näkee kerralla etukäteen, voi taiteen luona keskittyä olennaiseen, eli teoksiin.

Tällä hetkellä museossa on Koen Vanmechelenin näyttely, jossa on paljon kanoja ja riikinkukkoja. Kanojen kuoleminen taiteen vuoksi ei taida hetkauttaa montakaan katsojaa (kanat ovat ruokaa, joten ne nähdään jo valmiiksi korvattavissa olevina tuotantoeläiminä). Joissakin teoksissa on kuitenkin haju, joka muistuttaa siitä, että tässä on tapettu jotakin elävää. Yritän olla ajattelematta.

Vanmechelen muuttelee asioiden mittasuhteita ja tekee surrealistia yhdistelmiä. Hän on valmistanut turkiksen kanoista, niin että kanojen silmät tuijottavat takin pinnasta. Hän on tehnyt kananjalasta senkokoisen suurennoksen, että se voisi olla Tyrannosaurus Rexin jalka.

Linnut ovat minusta aina vähän uhkaavia. Kilteimmilläkin tiaisilla on potentiaalia muuttua tappaviksi pedoiksi. Nokka on käytännöllinen ase.

Näyttelyn linnut ovat saaneet posliinipääkalloja. Kehässä riikinkukkojen luurangot tuntuvat kuiskivan toisilleen salaista mystiikkaa.

Teokset ovat näyttäviä ja yleisö valokuvaa paljon. Taiteen katsominen kännykän ruudun kautta on nykyään aika tärkeä tapa katsoa. Mietin, tarvitaanko enää muuta kuin fotogeeninen pinta, kun yleisö kuvaa teokset yksi toisensa jälkeen kameran muistikortille.

Vaikken ole suuri luettavien näyttelyiden ystävä, Vanmechelenin teoksista saa enemmän irti, jos jaksaa lukea niihin liitettyjä infotekstejä. Monessa niistä kerrotaan geeneistä ja evoluutiosta. Kauniin pinnan alla tosiaankin kuplii.

Näyttely jatkuu museon ulkopuolella kanatarhoilla. Kanankoppien tekstit kutsuvat miettimään kanan toiseutta. Miten me katsomme toista lajia ja toista elävää olentoa: tuotteena vai yksilönä?

Näyttely on selkeä, helposti kierrettävä kokonaisuus. Silti siinä on jotakin sellaista, että tiedän sen jäävän vähän vaivaamaan. Jonakin hetkenä, ehkä pitkänkin ajan kuluttua, teokset tuovat mieleeni jotakin, mitä en vielä osaa sanallistaa.

 

Eläin ja ihminen valaisevat toisiaan (Näyttely: Apina ja vesiputous)

Apina ja vesiputous – Tämän ilmaston kuvia. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 9.6.–2.9.2018.

20180706_130848691

Kim Simonsson: Voodoo Moss Girl. Taustalla Leena Nio: Transformation III.

Sara Hildénin taidemuseon kesänäyttely käsittelee ihmisen ja ympäristön suhdetta. Aihe on muodikas, ja sitä on lähestytty raikkaasti. Mitään suoraviivaisia ”ihminen tuhoaa luontoa”-teoksia ei näyttelyssä tule vastaan. Ripustus on suunniteltu kauniisti. Monen taiteilijan teoksista rakennettu kokonaisuus istuu yhteen ja teokset saavat toisistaan valoa.

Kiersin näyttelyn vastavirtaan, koska museoon saapui kanssani yhtä aikaa iso ryhmä, ja halusin katsella rauhassa. Museon suuret penkit suorastaan houkuttelevat rauhassa istuskelemiseen ja pitkään katsomiseen, ja on ihanaa, että saleissa on valtavia maalauksia, joihin saa upota minuuteiksi kerrallaan.

Heti ensimmäiseksi bongasin Erno Enkenbergin maalauksen Sahelanthropus tchadensis, jossa sukupuuttoon kuollut apinaihminen katselee meitä keinotekoisen näköisestä maailmastaan. Olen nähnyt teoksen ennenkin ja kirjoittanutkin siitä aikanaan Turku Biennaalin näyttelykirjaan, joten sen näkeminen oli kuin kohtaisi vanhan tutun. Tällä kohtaamisella maalaus sai minut pohtimaan sitä, miten me esitämme edesmennyttä luontoa. Voimmeko me koskaan kuvitella (ja sitä kautta kuvittaa) kokonaisia maailmoja ilman ihmistä?

Eläimen esittämistä käsittelee myös Leena Nion Transformation III. Maalauksessa on jättikokoinen ristipistotyö, joka esittää kaurista. Ristipistojen koon vuoksi on vaikea nähdä, mitä kuvassa on. Sen näkee vasta, kun astuu kauemmas.

Arjessa kauriin voi kohdata lähinnä silloin, kun sellaisen näkee autosta. Helposti sitä ajattelee, että kauris tulee tielle ja aiheuttaa vaaran, vaikka oikeastihan tie on tehty kauriin asuinalueelle ja me autoilijat siellä olemme vaaraa tuottamassa. Suuri, maalaukseen kätkeytyvä kauris katsoo minua omasta todellisuudestaan. En voi koskaan tietää, millaista on olla kauris ja nähdä ihminen – välissämme on aina pinta, jota kumpikaan laji ei osaa rikkoa.

Heli Hiltusen maalaukset nousevat näyttelyn kiinnostavimmiksi. Ne ovat pienieleisiä, mutta syviä. Niitä lähestyessäni valmistaudun kohtaamaan pienen maalauksen, joka esittää köynnöksen lehtiä tai maisemaa, mutta lähellä joudunkin antautumaan teoksille täysin. Ne upottavat. Ne ottavat minusta kiinni ja kiskaisevat sisäänsä. Erityisesti sarjan Joka päivä tulee ilta (nopeasti) maalauksilla on valtava kyky tallentaa valoa ja tunnelmia.

Alakerrassa huomioni kiinnittyy pieneen taloon, joka puuskuttaa kuin höyryveturi pysyäkseen kielekkeen reunalla. Pekko Oravan ja Tuomo Rosenlundin Ahkeruus kuvaa ihmisen luontosuhdetta jatkuvana kitkana ja kamppailuna (mutta sympaattisella tavalla). Ihminen pysyy pinnalla, kun työskentelee ahkerasti – mutta valitsemalla talonpaikan toisin voisi päästä huomattavasti vähemmällä.

Värikäs ja monipuolinen näyttely on virkistävä kokemus, vaikka teokset saavat minut syviin ajatusvirtoihin. Näin on hyvä, ajattelen, ja päätän käydä näyttelyssä vielä toisen kerran tänä kesänä.

 

 

 

 

Tykkäys ymmärtämättömyydelle

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä vuonna 2014.

artikkelit_14_osa1

Aloitan henkilökohtaisella tunnustuksella: en pitänyt Ellen Gallagherin näyttelystä Sara Hildénin taidemuseossa (28.9.2013-26.1.2014). Kävin museossa kaksi kertaa, ensin ystävän kanssa ja sitten yksin. Yritin ihan oikeasti. Kuuntelin opaskierrosta. Luin näyttelyluetteloa. Tutkin teoksia minuuttikaupalla. Istuin penkillä keskellä museosalia ja katselin.

En pitänyt näyttelystä. Sen ääneen sanomisesta tuli jännittävä taakka. Kuin joutuisi puhumaan jostakin kulttuurillisesta tabusta. Gallagherin näyttelystä kasvoi yleisön suosikki, tutut ja tuntemattomat ylistivät sitä parhaaksi näyttelyksi Suomessa pitkään aikaan (ehkä koskaan).

Koska en pitänyt siitä, minussa täytyi olla jotakin vikaa. Ehkä en ymmärtänyt teoksia oikein. Ehkä siis olen tyhmä? Ehkä paljastan sisäisen sivistymättömyyteni sanomalla, etten ymmärrä tätä näyttelyä.

Ymmärtämättömyydestä kasvoi kuukausien mittainen piina. Kirjoitin muistikirjaani pitkiä perusteluja sille, etten ymmärrä.

En ymmärrä, koska minulla ei ole samaa kulttuuritaustaa, joka taiteilijalla on, ja jota hän teoksissaan käsittelee (mutta tuskin kaikilla muillakaan on). En ymmärrä, koska teokset ovat toistossaan niin pakkomielteisiä ja sulkeutuneita. En ymmärrä, koska valkoiset paperileikkaustyöt on valaistu niin, etten erota niistä juuri mitään vaikka työnnän nenäni melkein kiinni lasiin. En ymmärrä, koska teokset eivät näytä prosessia. En ymmärrä, koska niin moni on ylistänyt näyttelyä, että kapinallinen mieleni kieltäytyy menemästä mukaan tähän huumaan.

Kirjoitin muistiin myös näyttely-yleisön kommentteja. ”Tää ei niinku näytä miltään. Hieno efekti!” sanoi eräs katsoja. Etsin efektiä ei-miltään-näyttämisen takaa.

Voin ihan helposti myöntää, etten ymmärrä olutkulttuuria (minusta kaikki olut on pahaa) tai suomenkielistä räppiä, mutta mikä häpeä onkaan myöntää, etten ymmärrä taidetta. Ja minä kun vielä houkuttelen ihmisiä näyttelyihin sanomalla aina, että ei taidetta tarvitsekaan ymmärtää, sitä tarvitsee vain katsoa.

Tämä häpeä! Miten julmaa on olla se, joka ei ymmärrä. Jäädä paitsi jostakin. Olla ainoa, joka ei naura vitsille, ei ymmärrä sisäpiirijuttua, ei kuulu joukkoon, jolle ei riitä tuolia tuolileikissä.

Pelastukseni löysin kriitikko Dave Hickeyn esseistä (jotka on koottu kirjaksi The Invisible Dragon). Hänelle tykkääminen on tunnistamista: kun ihminen pitää jostakin, hän tunnistaa olevansa samankaltainen sen kanssa, ja ilahtuu siitä yhteydestä. Että maailmassa on jotakin minun kaltaistani! Etten ole ainoa tällainen!

Tunne siitä, että värähtelee samaan tahtiin jonkin maailman osan kanssa, aiheuttaa ilon lisäksi myös ahdistusta, kirjoittaa Hickey. Kun on yhtä jonkin kanssa, tajuaa samaan aikaan olevansa irrallinen niistä, jotka eivät reagoi samalla tavalla.

Samaa ahdistusta aiheuttaa se, ettei värähtele millään taajuudella, kun muut näyttävät suorastaan uppoavan näyttelyn tunnelmiin. Lopulta vain myönsin, että minulla on selvästi vääränlainen maku ja sivistys, enkä vain ymmärrä.

Testasin mielipidettäni kanssaihmisillä, ja joskus kala tarttui onkeen: ”Ihanaa, että joku sanoo noin! En minäkään ymmärtänyt!”

Ja hetken me olimme samalla aaltopituudella. Ja senkin hetken tarjosi taide, ymmärrys tai ymmärtämättömyys. Toisen tunnistaminen jollakin tavalla minun kaltaisekseni.

 

Aikamatkustaja iholla

Teksti on julkaistu Puolilehti.fi:ssä vuonna 2015.

taav

Ida Taavitsainen: The Memory of My Wardrobe. Booth-Clibborn Editions, 2014.

Arkailen Ida Taavitsaisen The Memory of My Wardrobe -kirjan kanssa muutaman päivän. Sen kansi on valkoinen ja juuri sellaista paperia, johon voin kuvitella lian tarttuvan kuin imupaperiin. Kun sitten uskallan avata kirjan, se paljastuu valkoiseksi myös sisältä. Kuvien lisäksi suurilla sivuilla on vain vähän englanninkielistä tekstiä ja sekin on vaaleanharmaata.

Tuntuu kuin olisin astunut galleriaan. Valkoiseen kuutioon.

Kirja toimiikin varsin näyttelynkaltaisesti. Kuvan luota toisen luo on lyhyt matka fyysisesti, mutta kuviin liitetyt tarinat kuljettavat äärestä toiseen.

Taavitsainen kertoo sukunsa tarinaa perimiensä vaatteiden kautta. Vaatteet hän on valokuvannut orgaanisina olentoina, jotka piiloutuvat nurkkiin, valuvat oven alta, kohoavat kattolampun päälle tai kasvavat pöydän pintaa pitkin kuin köynnöskasvi. Ympäristö on yhtä aikaa kodinomainen ja vieras, tyhjä tila. Kuin juuri ennen tai jälkeen muuton.

Samaistun ajatukseen vaatteiden säilyttämisestä matkamuistoina toisesta ajasta. Minullakin on kaapissani karvahihainen villakangastakki 1960-luvulta (olen käyttänyt sitä kerran, mutta se oli aivan liian omituinen omaan arkeeni) ja etanakuvioinen minimekko, jonka viistoon ommellun vetoketjun saan juuri ja juuri kiinni. En pysty luopumaan näistä vaatteista, vaikken käytä niitä. Ne ovat ehjiä ja ne ovat muistoja ajasta.

Taavitsainen tuntee vaatteiden kautta sukulaiset läheisemmiksi kuin muuten voisi tuntea. Vaikkei hän olisi elänyt yhtä aikaa kuin isoisoisoäitinsä, tuon naisen vaatteisiin pukeutuminen saa taiteilijan tuntemaan, kuin olisi ihan lähellä häntä.

Vaatteet ovat kuin halaus ihmiseltä, jota ei enää ole.

(En voi kuvitella, että mikään omista vaatteistani säilyisi ehjänä 2060-luvulle.)

Aavemaiset, tyhjät vaatteet muuttuvat kuva kuvalta tutummiksi myös minulle, vieraalle ihmiselle joka niitä katselee. Niistä tulee seuralaisia aamuteellä. Ne ovat tanssiaisista haaveilevia ystäviä, joita Taavitsainen yrittää lohduttaa valokuvaamalla. Ne pääsevät tuulettumaan, ne lentelevät seinille ja kattokruunuun. Ne ovat vapaita!

Kun esineeseen liittää tällaisia ominaisuuksia, siitä on mahdotonta luopua. Miten ystävä annetaan pois? Ja kuitenkin, taiteilija toteaa, vaatteen on parempi olla käytössä kuin tulla koiden syömäksi komerossa.

Lopulta kyse onkin hitaan luopumisen hyväksymisestä. Vuosikymmenten kautta kulkeneet vaatteet kuluvat hitaasti, kangas haurastuu huomaamatta, ja viimein niistä on päästettävä irti.

(Paitsi siitä yhdestä 1970-lukuisesta raitapaidasta, jota säilytän laatikonpohjalla. Käytin sitä niin kauan, kuin sen vielä pystyi parsimaan kokoon, mutta nyt se on enää reikien kokoelma, saumojen koossa pitämä riekale.)

Sain teoksen arvostelukappaleena.

Rakasta hänen taidettaan

Teksti on julkaistu Puolilehti.fi:ssä vuonna 2015.

mapp

Robert Mapplethorpen näyttely oli esillä Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015.

Jos en etukäteen osaisi odottaa jotakin hyvin, hyvin pahamaineista, enimmäkseen Robert Mapplethorpen näyttelyä voisi katsella yhtä rauhallisesti kuin mitä tahansa valokuvanäyttelyä. Polaroid-huoneessa on ajan- ja henkilökuvia 1970-luvun alkupuolelta. Muotokuvaseinältä löytyy paljon tuttuja (nuoria) kasvoja.

Siinä, miten Mapplethorpe veistää (otan tämän verbin tähän taiteilijalta itseltään – hänen lausahduksensa ”Jos olisin syntynyt sata tai kaksisataa vuotta sitten, olisin voinut olla kuvanveistäjä.” toistuu museossa ja näyttelytiedotteessa) ihmiset pimeydestä esiin, on jotakin kummallista. Ei, ei kummallista: taitavaa. Hän on kehittänyt taidon kuvata jokaisen ihmisen sellaisena ehdottoman yksinäisenä olentona, jollaisia me lopulta olemme. Missä on se samanlaisuus, joka mahdollistaa meidän kommunikaatiomme toistemme kanssa?

Mahtipontista, toki. Kehonrakentaja Lisa Lyonin kuvat ja video tuovat museoon fantasiaa, sellaista sankarifantasiaa jollaista 1980-luvulla edustivat esimerkiksi Masters of the Universe -muskelimiehet.

Kaunista, tietysti. Värikuvat kukista ovat tarkkoja havaintoja terälehtien luonteesta, paperimaisista laskoksista, untuvaisesta villasta kukanvarrella kuin ohuessa niskassa.

Ja sitä pahamaineistakin, lopulta. Alle 18-vuotiailta verhotussa tilassa on kuvia, joilla Mapplethorpe on järisyttävän maineensa ansainnut. Ei tosin kovin kauheita kuvia (vai onko niin, ettei mikään enää nykyään kauheasti järkytä?) Seksiä, kipuakin. Miehisiä sukupuolielimiä (voi kamala, mikä sanayhdistelmä). Ja toisaalta suunnatonta hellyyttä: halaavia miehiä, suutelevia miehiä. Tässä ympäristössä ne kipeimmiltäkin näyttävät kuvat tulevat nähdyiksi vain osana luottamuksellista, ihmisten yhteistä olemassaoloa.

Ajattelen Mapplethorpen olleen kuin tiedemies, joka halusi kokeilla ja testata asioita. Hän ei näytä pelänneen, hän näyttää eläneen. Juuri eilen minulle sanottiin: ”elämä on täyskontaktilaji”, ja ajattelin, miten helppoa siitä huolimatta on elää vain katsellen kuvia, toisia aisteja kokonaan laiminlyöden. Mapplethorpe vaikuttaa olleen voimakkaasta visuaalisuudestaan huolimatta kokonainen ihminen.

Näyttelyn kiertämisen jälkeen luen Patti Smithin muistelmateoksen Ihan kakaroita. Olisi pitänyt lukea ennen näyttelyyn menemistä. Kaikki kuvissa vilisevät ihmiset saavat kirjan kautta itselleen tarinan ja yhteyden Mapplethorpen ja Smithin elämään 1960- ja 1970-luvulla.

Smithin muistelmissa Mapplethorpe on luovuuteen miltei kokonaan uppoava, elämänhaluinen esteetikko, joka ei suostu tinkimään mistään. Hän pelastaa Smithin kiusallisilta treffeiltä ja pari muuttaa saman tien yhteiseen asuntoon. Asunto ei ole mikä tahansa huone vaan esteettinen koekenttä, jossa rakennetaan taidetta koko ajan. Pari kannustaa toisiaan ja uskoo toisiinsa. Vaikka Smith välillä erehtyy epäilemään, onko missään mitään järkeä (kun tekee taidetta yksin, eikä kukaan tunnu haluavan sitä), Mapplethorpe ei epäile koskaan.

Smith ja Mapplethorpe luovat elämänsä tarinoiden varaan. He uskovat, ettei kukaan muu näe sitä, mitä he näkevät. He uskovat, että se mitä he näkevät, on tärkeää.

Hupaisinta tarinassa on se, miten Mapplethorpe pelkää katolista perhettään. Vaikka hän tekee välirikkoa uskonnolliseen kasvatukseensa kaikin tavoin, hän valehtelee vanhemmilleen olevansa Patti Smithin kanssa naimisissa (koska olisi liian kauheaa asua yhdessä olematta naimisissa). Ja kun vuodet kuluvat ja Smith 1970-luvun lopussa muuttaa pois New Yorkista, Mapplethorpella on ongelma: miten hän voi selittää tämän vanhemmilleen, katolinen kun ei voi ottaa avioeroa.

Smith kertoo vuosista, joina Mapplethorpe alkoi valokuvata. Ensin hän teki esinekoosteita ja kollaaseja. Valokuvan löydettyään hän uppoutui siihen täysin, varsinkin sen jälkeen kun teki Polaroidin kanssa sopimuksen, joka takasi hänelle rajattomasti filmiä.

Rahaa pariskunnalla ei ollut välillä lainkaan. Taidetarvikkeita varastettiin. Oltiin pitkiä aikoja syömättä. Filmin hinta oli suurin este valokuvaamiselle ennen Polaroid-diiliä. Sen vuoksi Mapplethorpe ei halunnut ottaa koskaan virhekuvia. Kaiken piti onnistua heti.

Hänellä oli valmis kuva mielessään, kuvailee Smith. Hän vain toteutti näkynsä, eikä improvisoinut. Hän sai suurimman ilonsa siitä, että teki jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ollut tehnyt.

Patti Smithin kertomana taiteilijan kasvutarina on kohtalonomainen ja enteitä täynnä. On rakkautta, yllättäviä menestyksiä ja tuskaa, mesenaatteja, ymmärretyksi tulemista ja aina se tiivis side kahden ihmisen välillä, valokuvat joissa Smith on Mapplethorpen muusa ja malli, ja joissa Smith ei nykyäänkään näe vain itseään vaan heidät molemmat. Historiaan jääneitä hetkiä ja sanoja. New York luo nämä kaksi taiteilijaa, heidän vimmansa olla koskaan antamatta periksi.

Kirjan lopussa korostuu ajatus siitä, että Robert Mapplethorpe uhrautui taiteensa vuoksi. Hän antoi kaikkensa taiteelleen, valokuvasi Patti Smithiäkin vielä vähän ennen kuolemaansa. ”Vain typerys – tai pyhimys – surisi taiteen uhriksi joutumista.” Smith kirjoittaa.

Tarinoiden taika ei riitä ihan kaikkeen. ”Miksen kykene herättämään kuolleita kirjoittamalla?” Smith päättää kirjansa, ja tulee samalla sanoittaneeksi ajatuksen, joka ajanee monia kirjoittajia/taiteilijoita.

Mapplethorpe oli siis rakastava, intohimoinen, vimmainen, kokeellinen ihminen, joka osasi olla myös vaikea ja mahdoton. Selvä juttu, mutta entä hänen taiteensa? Mitä me tässä näyttelyssä oikeastaan näemme?

Ihmisen, joka loi yhteyden muihin ihmisiin. Mallit luottivat kuvaajaansa. Tämä näkyy sekä muotokuvissa ja polaroideissa että niissä K18-kuvissa. Hän ei vain katso vaan hän elää ihmistensä kanssa.

Toisinaan usko ja luottamus vie tilanteisiin, joita on vaikea katsoa. Ulkopuolisena on vaikea kokea sitä samaa: että olisin näiden kuvattujen ihmisten luottamuksen arvoinen tai että edes tahtoisin olla.

Dave Hickey on kirjoittanut Mapplethorpen (X Portfolion) K18-genren kuvien katsomisen vaikeudesta. Hän toteaa, että katsojan hankala tilanne johtuu siitä, ettei kuvissa ole katsojalle tilaa. Kuvat ovat syntyneet yksityisyydessä, intiimeissä tilanteissa, eikä niissä ole sitä objektiivisen kulttuurin katsojan tilaa, johon me tahtoisimme gallerioissa ja museoissa asettua. Me joudumme rooliin, johon emme ole julkisissa tiloissa tottuneet asettumaan.

Ja niinpä: kun luin Hickeyn kuvitettua esseetä junassa, jouduin toistuvasti kääntymään kirjan kanssa sellaisiin asentoihin, ettei kukaan muu vain näe kuvia, joita katselin. Pelkäsin asettavani itseni jonkinlaiseen rooliin vain sillä, että satun lukemaan tätä kirjaa, katsomaan näitä kuvia.

Hickey siteeraa Henry Hallamia, joka puhuu Shakespearen soneteista: it is impossible not to wish that Shakespeare had not written them (on mahdotonta olla toivomatta, ettei Shakespeare olisi kirjoittanut niitä). Hickey pitää valokuvataiteen tuntijoiden asennetta X Portfolioon vähän samankaltaisena.

Mutta keitä me olemme toivomaan mitään siitä, miten muut elämänsä elävät? Mapplethorpe itsekään ei ajatellut kuviensa sopivan kaikille. ”Hän ei halunnut työntää kuviaan ihmisten kasvoille”, Patti Smith kirjoittaa.

Siispä: me jotka menemme katsomaan Mapplethorpen kuvia, olemme valmiit alistumaan hänen estetiikalleen ja aihevalinnoilleen. Meillä ei sen jälkeen ole muita oikeuksia kuin tykätä tai ei ja perustella se – elämä on täyskontaktilaji, ja pelottomat saavat siitä eniten irti.

(Ei siellä kuitenkaan ole mitään niin kauheaa, että tarvitsisi pelätä maailmankuvansa järkkyvän. Näyttely on kaunis, paikoin suorastaan itkettävän kaunis, ja aikuistenosastoltakin puuttuvat ne kuvat, jotka kirjoista nähtyinä ovat saaneet minut tahdottomasti irvistelemään kauhusta.)

Otsikko on sitaatti Patti Smithiltä, joka antoi tämän ohjeen ihmisille, kun he kysyivät, miten Mapplethorpen sydämen voisi valloittaa.

Lähteet:

Patti Smith: Ihan kakaroita. Suom. Antti Nylén.

Dave Hickey: The Invisible Dragon. Essays on Beauty.

Alkuperäisen artikkelin kuva on Kiasman lehdistökuvitusta.

Kaupunkiloma (Näyttely: Annina Laine)

Annina Laine: Hetkiä elämässä. Varikko-galleria (Seinäjoki) 19.5.-10.6.2018.

Koska en nyt halua lähteä rämpimään, onko Varikko-galleria seinäjokilainen, seinäjokelainen vai seinäjokinen, sanon vain, että Seinäjoella on tällainen galleria kuin Varikko. Tällä hetkellä siellä on esillä Annina Laineen maalauksia.

Yläkerran salin lisäksi teoksia on esillä alakerrassa käytävän seinillä, mikä tietysti lisää ripustustilaa, mutta hajottaa katsomiskokemusta. Käytävän punatiiliset seinät ovat kyllä upeat.

Laine on maalannut arkisia hetkiä tulkintani mukaan Italiasta. Niissä pulut lehahtavat kahvilan pöytään tai vanha nainen kävelee kuumalla kadulla kulmiaan kurtistaen. Maalausten estetiikka on hetkistä napattujen valokuvien ohimenevää estetiikkaa.

Parhaimmillaan maalausten taustat vain vihjaavat suurkaupungista kaiken takana. Kun tarkasti maalattu päähenkilö saa taakseen vain ohikulkijoiden hahmot, on helppo nähdä, miten maailma kulkee eri tahdissa eri ihmisille yhtä aikaa. Joku keskittyy varpuseen, toinen kävelee ohi eikä huomaa.

Toisinaan maalaukset tuntuvat osoittelevan vähän liikaakin. Hieno, pieni hetki kadottaa ihmeellisyytensä, kun sitä alleviivataan monta kertaa. Kokonaisuutena näyttely on kuitenkin toimiva, kuin lyhyt kaupunkiloma.