Jotakin katseen rajalla (Näyttely: Miina Laine)

Miina Laine: MÄKI. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 20.8.-8.9.2016.

kutsuMiina Laineen näyttelyyn astuminen on kuin astuisi metsäpolulle, jossa on taianomainen valo. Abstrakteissa maalauksissa on oksien liikettä, vähän kukkiakin, ja sitä valoa, joka oksien välistä siivilöityy ja väreilee.

Pisimmälle vietynä valon väreily kuljettaa maalauksia kalligrafian suuntaan. Kuin mustesivellin olisi liikkunut paperin yllä, kirjoittanut merkkejä, joiden ainut tarkoitus on tulla kirjoitetuiksi ja nähdyiksi (ei niinkään luetuiksi).

Paikoin tukkoiset taustat vievät huomiota maalausjäljen keveydeltä. Parhaimmillaan kuvat ovat silkkaa likettä, jotakin katseen rajalla.

(Kuva on Galleria Rongan sivuilta; näyttelyssä ei saanut kuvata.)

On nautittava nyt (Näyttely: Tiina Kemppainen)

TIINA KEMPPAINEN: SPIELPLATZ – Maalauksia, installaatio.

Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 12. – 31.8.2016.

15 hautajaiset, yhdet häät (yksityiskohta).

15 hautajaiset, yhdet häät (yksityiskohta).

Olen kesän ajan kokenut taidetta (työn ohessa) vain kirjoittamatta siitä. Kävin mm. Taidekeskus Salmelassa, jossa olikin taidetta muutamaksi tunniksi, sekä Alice Neelin näyttelyssä Ateneumissa (ehkä kirjoitan siitä vielä jotakin – näyttely on hieno).

Palaan kirjoittajavaihteelle Tiina Kemppaisen Spielplatz-näyttelyssä. Ensin vähän pökerryttää: maalauksissa on värejä ja yksityiskohtia niin, että jokaisen katsomiseen voisi käyttää vartin. Tai puoli tuntia. Sanojakin maalauksista löytyy.

Ja kuitenkin se ainoa installaatio imaisee minut luokseen. Olen naulittuna sen maailmaan pitkään. Puunviipaleissa on hautajaisia ja häät (hääpari seisoo kuilun reunalla). Hautajaisvieraita markkeeraavat rautanaulat ovat taivuttaneet päänsä mustien suorakaiteiden puoleen.

Liikutun teoksen yksinkertaisuudesta. Miten kevyesti kaikki on kuvattu, ja miten raskasta siitä on tullut. Rautanauloissa ja puunpalasissa on sitä paitsi jotakin tuttua mummolan suulista, ja ajattelen hautajaisia, joita suvussa vietetään ketjussa. Ensin häitä, sitten ristiäisiä, sitten hautajaisia, kaikkea limittäin, kiintyvällä vauhdilla. Suku on sitä, että on surijoita haudan äärellä.

Maalausten värikkäissä maailmoissa on väkivaltaisia kuvia, joissa jättiläinen syö lapsensa (tai muita pieniä otuksia) ja nainen vaipuu tanssiin luurangon kanssa. Kuolema on läsnä, mutta se tekee elämästä vain kirkkaampaa ja maanisempaa. On nautittava nyt.

Kaiken keskellä seesteisemmät tunnelmat helpottavat oloani. Habeas corpus -maalauksessa naisen ruumis muuttuu maastoksi, jäniksen korvat muuttuvat kasveiksi. Kaikki elää, osa on vain niin pientä/suurta, ettei näe muita kuin omankokoisen todellisuutensa osia.

 

 

 

Ihan kuin! (Näyttely: Ron Mueck)

RON MUECK Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 2.6.–16.10.2016.

MueckRon Mueckin näyttelystä levisi parissa päivässä niin paljon valokuvia mediassa ja somessa, että minulle tuli jonkinlainen outo kyllästyminen. Kuvien lisäksi mediassa kehuttiin, että nyt on kyllä niin realistisia veistoksia, että tekisi mieli kosketella ja ihan aidoksi ihmiseksi näitä voisi luulla, jos kokoeroa ei olisi.

Ajattelin, että no, olen nyt nähnyt kuvan melkein jokaisesta näyttelyn teoksesta, ja voin kuvitella, että aidolta näyttävät. Miksi siis mennä enää itse katsomaan?

No, ehkä siksi, että taide pitää aina nähdä itse, kun se vain on mahdollista. Ja niin museossa olikin vastassa yllätys: teokset eivät nimittäin olekaan realistisia. Ne ovat kyllä pikkutarkkoja ja ihmisenkaltaisia, mutta niistä puuttuu kaikki se ällöttävyys, mikä erottaa ihmisen hyvin tehdystä nukesta.

Mueckin teoksen vanhan miehen varpaankynnet näyttävät siltä, että hän on viettänyt viimeiset 40 vuotta pedikyyrissä. Vastasynnyttäneen naisen iho on sileä ja kiinteä, ei mitään turvotuksia tai pintaan pullistuvia verisuonia. Miehen parransänki on monotonisen yksivärinen ja kaikkialta tismalleen samanpituinen.

Taidettahan tämä toki on, joten mitään anatomista näyttelyä ei ole tarpeenkaan tarjota. Hassua vain, että odotukseni kumottiin nimenomaan realismin puutteella, ei sillä, miten aitoa kaikki on.

Nämä ovat nukkeja, eivät ihmisiä, ja siksi näitä voi tuijottaa läheltä ja vertailla ihon ryppyjä omiinsa. Nukke ei loukkaannu tuijotuksen kohteeksi joutumisesta.

Näyttelyssä mietin monta kertaa, että teoksia on vaikea katsoa muuten kuin taidonnäytteinä. Niitä katsoo ja miettii, että joku tosiaan osaa tehdä tällaisia sen sijaan että näkisi teosten sisään, taakse, siihen taiteeseen (eikä vain ihonkaltaiseen pintaan). Näyttely myös ohjaa katsomista juuri tähän suuntaan esittelemällä videoita ja valokuvia teosten valmistamisesta. Se on monivaiheinen ja työläs prosessi, ja videon katsominen vahvistaa ihmeentunnetta siitä, että joku osaa ja jaksaa tehdä tällaista. Ihon muovaaminen näyttää puuduttavan tylsältä, mutta siinä on myös jotakin hoivaamisen kaltaista, toisen ihmisen ihon huoltamista.

Kun sitten yritän nähdä teoksissa jotakin muutakin kuin pinnan, päällimmäiseksi tulee ajatus siitä, että taiteilija haluaa näyttää meille, millaisia me olemme, ihmiset. Me olemme pintaa, jonka sisäpuolista liikettä voi joskus olla vaikea havaita.

Toisaalta hänen ihmisensä ovat varsin kylmiä. Vaikka pariskunta makaa lusikka-asennossa, takana makoileva mies ei kiedo käsiään naisen ympärille (sen sijaan hänen käsivartensa puutuvat, koska hän puristaa ne itseään vasten). Vastasynnyttänyt nainen ei kurota käsiään lastaan kohti, ei edes pidä vauvasta kiinni, vaikka se voisi pudota vatsan päältä. Nämä ihmiset eivät halua koskettaa toisiaan.

Vaikka on vähän hassua lukea ihmisten halusta koskettaa teoksia, koska ne ovat niin aidon näköisiä (tekeekö tällaisten ihmisten mieli kosketella myös vastaantulijoita, koska hekin ovat aidon näköisiä?), on kiva, että näyttelyssä on myös yksi kosketteluteos. Sen nihkeys nimittäin lisää jotakin kummallista katsomiskokemukseen. Tieto siitä, miltä keinoiho tuntuu, korostaa näiden ihmishahmojen orgaanisuutta, ei-taiteenkaltaisuutta. Ne eivät ole posliinia tai pronssia. Ne ovat nihkeitä, kuten ihmisiho helteessä.

 

Suuren eläimen oma todellisuus (Näyttely: Katja Hannula ja Susanna Seriola-Vesa; JOKAklubi)

Katja Hannula ja Susanna Seriola-Vesa: Elämän voimaa. Galleria Katko: JOKAklubi. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 25.5. – 26.6.2016.

Susanna Seriola-Vesa: Kuninkaan syntymä.

Susanna Seriola-Vesa: Kuninkaan syntymä.

Mitenköhän käyttäisin sanaa ”yllättäjä” niin, ettei se kuulostaisi piilomerkitykseltään siltä, etten odottanut suuria? Odotusten vähyydestä ei nimittäin ole kyse, mutta yllätyn varsin positiivisesti Katja Hannulan ja Susanna Seriola-Vesan yhteisnäyttelyssä Galleria Kapriisissa.

Näyttelyssä on eläimiä, paljon hevosia, mutta myös esimerkiksi lehmiä. Ja miten ne on maalattu: toisen taiteilijan silkinhienot satuhevoset kohtaavaat toisen rosoiset, melkein keraamisen näköiset maalaukset. Molemmissa lähestymistavoissa näkyy hevosen koko, suuren eläimen oma todellisuus, johon meillä kaksijalkaisilla ei ole mitään asiaa.

Hienoimmillaan ripustus on, kun Seriola-Vesan lehmämaalaus saa seurakseen Marilynin – näitä kahta kaunista ikonia voi katsella vierekkäin, verrata niiden merkitystä omalle elämälleen. Seriola-Vesa kuljettaa eläimiä muutenkin arkitodellisuudesta kohti symbolikieltä: vasikka syntyy sädekehä päänsä yläpuolella, ja siluettikuvissa emo hoitaa vasikkaansa kuin kuka tahansa ihmisäiti lastaan.

Seriola-Vesa on saanut maalauksiin hienon, rosoisen pinnan. Se tuo tosiaan mieleen keramiikan, myös väreiltään.

Katja Hannula: Moon Dancers.

Katja Hannula: Moon Dancers.

Hannulan maalauksissa hevoset saavat seurakseen perhosia ja keijuja. Kuvat ovat kuin vanhojen satukirjojen kuvitusta, mystisiä, kevyitä, milloin tahansa poiskääntyviä villihevosia. Hevoset tanssivat kuutamossa, ja on hienoa nähdä, kuinka kurinalaiselta vaikuttava taiteilija on päästänyt eläimensä irrottelemaan. Parhaimmillaan hevoset ovat, kun niiden liike sulaa yhteen, yhdeksi suureksi olennoksi.

JOKAklubi.

JOKAklubi.

Galleria Katkossa pyörii JOKAklubi-videoteos, jossa kolme siniseen pukeutunutta naista etsii ja keräilee. Naiset hiihtävät, sukeltavat, ryömivät, ja jokaisesta planeetan äärestä ja joutomaasta löytyy jotakin tarpeellista.

Näistä löydöistään naiset rakentavat portin keskelle kaupunkia ja kehottavat ihmisiä kävelemään siitä läpi. Hämmentyneiden, iloisten ja epäröivien ihmisten kävelyä voi sitten seurata videolta muutaman minuutin.

Videon nimi, The Long Goodbye, viittaa hyvästeihin. Mietin, ketä tässä hyvästellään. Kenet kootaan palasista torille, kenen läpi kuljetaan ja poistutaan?

Etsiminen ja löytäminen on niin järjestelmällistä, että sattumiin on vaikea uskoa, mutta ideana sattumanvaraisuus on mukava. Kaikkialla missä kuljemme, kuljemme toisten ihmisten jättämien esineiden ja roskien ohi, hyvästelemme heidän palasiaan, heidän menneisyyttään, joka askeleella.

 

Asetelmia ja tilaa (Näyttelyt: Mari Oikarinen & Liisa Karintaus)

Mari Oikarinen ja Liisa Karintaus: ”STILL” JA MUITA ASETELMIA. Taidekeskus Mältiranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 28.5. – 14.6.2016.

Mari Oikarinen: Evergreen (yksityiskohta).

Mari Oikarinen: Evergreen (yksityiskohta).

Mari Oikarisen asetelmissa kukkia on kirjottu kankaalle sekä langalla että ilmeisesti kasvien osilla. Lopputulos on kolmiulotteinen ja vapaa. Näyttää hämmästyttävän yksinkertaiselta ratkaisulta luoda kirjontaan massaa lankavyyhdeillä ja yhteen ommelluilla lankakeoilla, mutta harvoin tällaista näkee. Oivallus toimii.

Tilan ja massan luominen näkyy myös muissa Oikarisen teoksissa. Puisen kukkakimpun kumppanina on sen seinälle venyvä varjo. Kuivatut kasvit on kiedottu yhteen matonkuteilla.

Oikarinen yhdistää kuvan ja sen kohteen saumattomasti yhteen. Hän ottaa palasia asetelmasta itsestään ja liittää ne kuvaan, jonka tekee asetelmasta. Pidän tästä, on kuin kurkistaisi kaivoon, jossa on peili, ja kaikki kertautuu ja kertautuu ja kietoutuu yhteen.

Liisa Karintaus: Flower Still Life I.

Liisa Karintaus: Flower Still Life I.

Myös Liisa Karintaus on asettanut näyttelle asetelmia. Hänen maalauksissaan asetelmat tosin ovat alisteisia väreille ja pinnan rakenteille. Asetelma on jotakin, mitä kuvassa on oltava, jotta kuvan on voinut tehdä. Mutta sitten mennäänkin kuva-aiheen ohi niin pitkälle kuin teos antaa mennä.

Karintaus yhdistää runsasta maalia ja haurasta tyhjää pintaa niin, ettei lopputulos mene tukkoon. Myös ripustus hengittää: suuretkin paperit ovat seinällä ilman kehystä. On tilaa katsella ja ajatella.

Samoin koko näyttelyn aihe antaa tilaa katsella ja ajatella – kun esillä on lupauksen mukaan asetelmia, saa rauhoittua katsomaan, miten ne on tehty. Ei tarvitse aloittaa jokaisen maalauksen kanssa alusta.

Näyttelyn kiertää mielellään kahteen kertaan. Maalauksia on ilo katsella, niissä on energiaa.

PS: Mältinrannassa on vielä pari päivää esillä Kevät-myyntinäyttely. Siellä on vähän liiankin houkuttelevia teoksia, suosittelen!

 

 

Mitä se kaikki tarkoittaa? (Näyttely: Eliisa Määttälä ja Milla Hannula)

Eliisa Määttälä ja Milla Hannula: Lipasto -Maalauksia. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 28.5.-16.6.2016.

Milla Hannula: Lumipallo.

Milla Hannula: Lumipallo. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän ja Milla Hannulan näyttely pitää katsella läpi rauhassa ja hitaasti, ehkä muutamaan kertaankin, ennen kuin hahmotan näyttelyä kunnolla. En ole varma, mistä on kyse, mutta ehkä pieneen galleriaan on vain tuotu vähän liikaa kaikkea. On installaatioita ja maalauksia, joiden esittävyys on vähän kätkössä, ja sitten yhden teoksen edessä lattialla on matto. Tuntuu, että minne vain katsookin, edessä on esineitä ja lisäosia. Teoksia on katseltava yksilöinä, erikseen, jotta niistä saa kiinni.

Milla Hannulalta on esillä pääasiassa akvarelleja. Kuvia on maalattu anarkistisesti papereille, jotka rypistyvät veden vaikutuksesta. Siinä on jotain kivaakin; kuva vaikuttaa imevän paperia itseensä, kun tausta rypistyy kaikkialla värin ympärillä.

Hannula käyttää kierrätyskehyksiä kauniisti osana teostensa visuaalista maailmaa. Vesivärikuvien orgaaniset muodot tuntuvat puskevan kehyksestä paperille kuin melkein pölyksi muuttunut muisto jostakin, mitä kehyksissä on joskus aiemmin ollut.

Paikoin maalaukset ovat esittäviä, paikoin ainakaan minun silmiini eivät ole. Esittävyydessäänkin ne tuntuvat kasvaneen värien ja erityisesti paperilla liikuskelleen veden ehdoilla. Kuva-aiheet ovat taustastaan irrallisia; paperi on valkoinen, eikä sitä edes yritetä peittää. Katson kuvaa paperilla, en kurkistele ikkunoista mihinkään kuviteltuun todellisuuteen. Värienkäyttö on miellyttävää, vaikka välillä muuten tipahdankin kyydistä.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja.

Eliisa Määttälä: Rusakkosarja. Kuva: Galleria Rongan mediakuva.

Eliisa Määttälän puolella galleriaa on installaatioita, maalauksia puulle ja kaakeleille sekä kangasta. Tunnelma on näyttelyn nimen mukainen: kuin katsoisi vanhaan lipastoon, josta pursuilee jollekin tuntemattomalle ihmiselle tärkeitä muistoja. Toisen muistoista voi saada omalla tavallaan kiinni, mutta koskaan ne eivät paljasta itsestään kaikkea.

Puulle tehdyt maalaukset (en ole varma tekniikasta) ovat hienon monokromaattisia. Tarjolla on vain vivahteita puun omasta väristä. Kuvat muodostavat tarinan prinsessoineen ja rusakkoineen, mutta tämä saattaa olla minun puoleltani toki ylitulkintaa.

Kaakelit-sarjassa marssii jonossa ihmisiä ja otuksia (taas tulee mieleen jokin satukirja, kylän väki menossa katsomaan jotakin ihmettä), jotka on piirretty pelkkinä ääriviivoina. Kaksiulotteiset hahmot näyttävät nopeasti tehdyiltä, kuin kokeilulta: millaisia ihmisiä tänään tulee luo, kun tartun siveltimeen?

Kokonaisuutena olisin kaivannut vähän lisätukea teosten tulkintaan. Näyttely on kummankin taiteilijan puolelta kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen, mutten ole ihan varma siitä, mitä se kaikki tarkoittaa.

 

 

Kaikkea mitä voi kaivata (Näyttely: Hanna Arvela & Jaakko Leeve)

Hanna Arvela & Jaakko Leeve — Kiitos 1985-2015. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 14.5.-31.5.2016.

SAM_4638

Hanna Arvelan ja Jaakko Leeven kiitokset menevät Särkänniemen delfiineille. Älykkäiden eläinten elämää vankeudessa käsitellään julmalla huumorilla.

Suuressa sardiinipurkissa luvataan olevan ”delfiinejä omassa liemessä”. Tämä on hitusen ahdistavaa, koska mieleen tulee tarinoita tonnikalapurkeista, joissa on mukana delfiiniä.

Mikä erottaa syötävän ja ei-syötävän eläimen toisistaan? Tai syötävän eläimen ja eläimen, jota käytetään mielen ravintona, viihteenä?

Jättimäisen säilykepurkin vieressä on minimaalinen, mikroskoopilla katsottava delfiini. Se on kuin bakteeri petrimaljassa, ulkopuolelta tarkkailtava olento, jolla ei ajatella olevan toivomuksia oman asuinpaikkansa suhteen.

Alakerran videoteos, Arvelan Veera, kuvaa ihmistä, joka ei koskaan poistu asunnostaan. Hän on esiintyvä tateilija, sopeuttamiskelvoton yksilö, joka saa vankeudessa kaiken se, mitä kaipaa. Naurunpyrskähdyksiin toisinaan repeävä nainen vaikuttaa yksinkertaiselta ja lapselliselta: mitä iloista tässä vankeudessa on? Hän on täysin kunnianhimoton, haluaa elämänsä jatkuvan samanlaisena loppuun asti, ilman sen ihmeempiä muutoksia.

Naurattavuudestaan huolimatta video on surullinen. Mehän emme tiedä, mitä (tai miten) delfiini ajattelee; onko eläimillä lapsenomainen suhtautuminen elämäänsä; katsovatko ne meitä ja haluavat nähdä, mistä me tulemme ja minne me katoamme. Vai ovatko ne tyytyväisiä kaikkeen? Kaikkea on, mitä voi kaivata.

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.