Nokkonen virittyy kesään

Taike, laajemmin Taiteen edistämiskeskuksen Pirkanmaan toimipiste, myönsi minulle tälle vuodelle kolmen kuukauden apurahan taidejournalismiin, jota toteutan Nokkosen kautta. Kiitos, Taike!

Nokkonen onkin horrostanut keväällä muiden töiden reunamilla. Nyt valmistaudun päästämään blogin täysille kierroksille: aloitan apurahatyöskentelyn kesäkuun alussa, ja luvassa on kritiikkejä Tampereelta ja lähiseudulta (kesänäyttelyitä unohtamatta). Heinäkuun pidän hiljaisempaa tahtia (kuten moni näyttelypaikkakin), ja jatkan apurahatyöskentelyä elo- ja syyskuun ajan.

Toiveita sisällöistä saa jälleen esittää.

PS Muista minut myös Twitterissä!

Kritiikkejä Jyväskylästä

Olen viime aikoina kirjoittanut kritiikkejä Keskisuomalaiseen. Yhä avoinna ovat ainakin seuraavat näyttelyt:

Hautamäki, Havia, Somervuori (Jyväskylän taidemuseon alagalleriassa 21.5. 2017 saakka). Kritiikki: Vain jälkiä kankaalla.

Jaana Rannikko: Kapteeni & Komppania (Galleria Ratamossa 30.4. 2017 saakka). Kritiikki: Romantiikan ja kaipauksen maailma.

Enkä muutenkaan ole kadonnut minnekään, vaikka Nokkonen on hetken ollut kevätunillaan. Olen sukeltanut teen maailmaan ja päivittänyt ahkerammin teeblogiani: Tuo tee. Nokkosenkaan ei ole tarkoitus tämän kauemmin uinahtaa, joten palaamme asiaan!

PS Muistathan Taideblogilistan? Jos taideblogisi ei vielä ole listalla, ota yhteyttä.

Lähempää, lähempää, kaukaa (Näyttely: Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska)

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo, Kristiina Lempiäinen-Trzaska: TÄSSÄ HETKESSÄ. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 18.2.-9.3.2017.

2017-02-28-2797

Johanna Mäkitalo: Vastavoima.

Kolme taidemaalaria on tuonut Galleria Rongaan ympäristöaiheisia maalauksiaan. Tekisi mieli sanoa luontoaiheisia, mutta osassa ympäristö on niin urbaania, että on pitäydyttävä väljemmässä määritelmässä.

Maarit Siltamäki, Johanna Mäkitalo ja Kristiina Lempiäinen-Trzaska ovat niin erilaisia taiteilijoita, että yhteisnäyttely voisi olla sekava. Sen sijaan – jotenkin – kaikki sopii yhteen. Välillä katsotaan läheltä ja välillä hyvinkin kaukaa.

Ensimmäisenä jään katsomaan Johanna Mäkitalon maalausta Vastavoima, jossa valo purkautuu mustan pilvimuurin reunalta. Taivaalla vaikuttaa olevan oma tahtonsa, jonka alla ihminen kutistuu pieneksi.

Mäkitalon maalauksissa horisontteja ja taivaita riittää. Jotenkin ajattelen meteorologiaa, sillä tavalla kuin se ei ole tiedettä vaan enemmänkin runoa. Taivaan liikkeiden ennustamista.

2017-02-28-2786

Maarit Siltamäki: Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä.

Maarit Siltamäki yhdistää runon ja kuvan nimeämällä teoksensa runomaisilla mietelmillä. Teosten nimet ovat sellaisia kuin Kuuntelimme tuulta / taivaan liikkeitä / Syksy satoi päällemme / taivaanrannan värejä. Maalauksissa ihmiset kietoutuvat köynnöksiin, näyttävät kasvavan suoraan puun lehvästön valon ja varjon vaihtelusta.

Parhaimmillaan teokset ovat tarinoita, kuten Toit kukkia etten unohtaisi, jossa perhe on kasvanut kiinni ruokapöytään. Ihmisistä kasvaa juuria, he tavoittelevat toisiaan kaukaa itsensä ulkopuolelta. On kuitenkin hyvä, että nämä maalaukset on ripoteltu osaksi yhteisnäyttelyä, koska rinnakkain niiden samankaltainen muotokieli syö itseään niin, että teokset eivät näyttäydy enää yksilöinä vaan sulautuvat yhteen.

Kristiina Lempiäinen-Trzaskan maalausten raikas rytmi asettaa koko näyttelylle tahdin. Maalaukset yhdistävät todellisuutta ja unta.

2017-02-28-2793

Kristiina Lempiäinen-Trzaska: Tanssi. Yö. Jatkot.

Hylky-maalaukset leikittelevät tuomalla vedenalaisen värimaailman maan pinnalle. Kerrostalosta tulee hylky, unohdettu kappale historiaa. Välillä pitkät hyönteismäiset ihmiset tanssivat kaupungin kaduilla tai jättiläiskärpäset pääsevät jatkoille viimeistelemään juhlien herkut.

Kokonaisuutena näyttely on toimiva, joskin paikoin vähän turhan tiivis. Ymmärrän, että kolmen taiteilijan mahduttaminen pienehköön galleriatilaan on vaatinut ripustukselta kompromisseja.

Erityisen hyvää on kuitenkin rytmi ja luonteva siirtyminen teemasta toiseen. Teokset toimivat yhdessä ja luovat omanlaisensa maailman.

Katseelle pakotettu levottomuus (Näyttely: Jarmo Mäkilä)

Jarmo Mäkilä. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 11.2.-28.5.2017.

ka%cc%88rpa%cc%88sten-herra

Jarmo Mäkilä: Kärpästen herra (2010, öljy kankaalle, 203 x 151 cm). Sara Hildénin säätiö / Sara Hildénin taidemuseo. © Jussi Koivunen.

Olen sanonut parin viikon aikana monta kertaa, että kävin Jarmo Mäkilän näyttelyssä ihan vähän aikaa sitten, ja tykkäsin siitä kovasti. Nyt tarkistin, ja tuosta näyttelystä on melkein kaksi vuotta. Aika käyttäytyy omituisesti vaikuttavien taidekokemusten äärellä.

Sara Hildénin taidemuseossa on tänä keväänä tilaisuus nähdä Mäkilän tuotantoa laajasti eri vuosikymmeniltä. Näyttely vastasi heti ensimmäisessä huoneessaan kysymykseeni siitä, miksi minulle tulee samasta taiteilijasta mieleen poptaide ja suorastaan kauhunsekaiset, surrealistiset maalaukset poikien maailmasta. No, siksi että kyseessä on sama taiteilija.

Alussa on siis poptaide. Punkkareita muotokuvissa, joista tulee mieleen Andy Warhol. Värit ovat kirkkaita.

Värit kulkevat läpi koko näyttelyn sellaisena ohjenuorana, jonka kautta tyylilajista toiseen siirtyminen on helppoa. Kun seuraava huone on täynnä lainauksia taiteen historiasta, dramaattisia taisteluita, enkeleitä ja jumalia, värit ovat se, mihin huomioni takertuu.

Kuvien maailma on kasvanut henkilöhahmojen ympärille. Millainen maailma tarvitaan, jotta enkelit voivat pudota taivaasta, kysyy taiteilija, ja luo maailman hahmojen ympärille. Kaupungin mainosvalot hehkuvat maalauksen alakulmassa, kun maailma lähestyy loppuaan punaisen planeetan syöksyessä maanpintaa kohti.

Hahmojen hehkuvat punaiset ja siniset ovat oleellisempia kuin kuvien yksityiskohdat. Silmä ei osaa tarkentaa hevosiin ja ihmisiin, mutta juuri se, katseelle pakotettu levottomuus, tuo kuvien sisällä kytevän taistelun myös katsojan pään sisäpuolelle.

Myytit ja tarinat kulkevat Mäkilän taiteessa tyylistä toiseen. Narkissos etsii kuvaansa vedenpinnasta lähes pakokauhuisena. Hän makaa sikiöasennosta, toivoo itsensä kuvaa puron pintaan, horisontissa kohoaa kaupunki, jonne hänellä ei selvästi enää ole paluuta. Kaikki isäni linnut -maalauksen linnut ja pojat ovat lainauksia Suomen taiteen historiasta, ja asettavat Mäkilän itsensä osaksi sukupolvien ketjua.

Kaikki isäni linnut -nimi toistuu alakerrassa, joka on täytetty uudemmilla, poikien maailmaa surrealistisesti kuvaavilla maalauksilla. Tällä kertaa linnut ovat poikia, jotka leijuvat irti olohuoneen lattiasta, leijuvat kattoon. Naamiokasvoinen isä pitelee kahta poikaa sylissään, katsoo heistä ohi.

kaikki_isani_linnut

Jarmo Mäkilä: Kaikki isäni linnut (1992, akryyli kankaalle, 203 x 304 cm) Oulun taidemuseo. © Mika Friman.

Poikia on yläkerrassakin. Pahvilaatikoista vyöryvät Hylätyt-veistossarjan saviset pojat täyttävät museon aulan. Niiden edessä olen ensin hämilläni (hmm, poikia), mutta pian veistosten yksilöllisyys alkaa kiehtoa. Liikkumattomaan massaan syntyy liikkeen tuntu, kun poikia katselee pitkään. Niitä vain tulee ja tulee jostakin, ne puskevat itsensä tähän maailmaan vaikka väkisin, lattian läpi, pahvilaatikoiden läpi.

Alakerran maalauksissa yhdistyy huumori ja kauhu. On pakko katsoa, kuinka pääkallo keikkuu joulukuusen latvassa. On pakko tuijottaa, miten pojat leikkivät tuhoutuneessa koulun liikuntasalissa. Koulun rauniot tuovat mieleen kouluampumiset ja muut lopullisen traagiset tapahtumat, joissa lapsi rikkoo viattomuuden ja eheyden illuusion ja alkaa hajottaa maailmaa ympärillään.

Poikien maailmasta minulle ei kuitenkaan tule paha olo. Maalaukset ovat kauniita. Niissä on metsää ja upeita maisemia. Sen sijaan ahdistun, kun katselen maalauksia, joissa lapset jäävät sivuosaan. Mies makaa alasti likaisella sängyllä, puolikuolleen näköisenä, ja pikkuruiseksi kutistunut poika istuu huoneen lattialla. Mittasuhteet kertovat voimattomuudesta, asioista, jotka ovat lapselle liian suuria.

Näyttely on voimakas kokemus. Vaikkei kyse olisi edes vahvasta aihepiiristä (ja siis on), jo se, miten teokset on maalattu, vaikuttaa suoraan alitajuntaan. Niitä tekee mieli katsoa lähempää ja lähempää, pilkkoa ne silmillä osiin.

Tämä näyttely on muuten taas loistava esimerkki siitä, miten Sara Hildénin taidemuseo toimii. Sen betoninväriset seinät ovat täydellinen tausta näille maalauksille, ja jopa huonekorkeus tuntuu suorastaan suunnitellulta tätä näyttelyä varten. (Rakennuksessa tulee tämä tunne usein, minkä vuoksi sydämeni hypähtää kauhusta joka kerta, kun kuulen suunnitelmia museon muuttamisesta toisiin tiloihin.)

Edit: kuvitus 27.2.17: Sain museolta lehdistökuvat.

 

 

Kannanotto (Näyttely: Ritva Larsson ja Anne Lehtelä)

Ritva Larsson ja Anne Lehtelä: 2017§. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 11.2.–28.2.2017.

2017-02-25-2773Ritva Larssonin maalauksia ja Anne Lehtelän installaatioita yhdistävä näyttely pohtii tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, niiden etenemistä ja toisaalta myös jäljellä olevaa työtä. Kuviin ovat päässeet erilaiset parisuhteet ja parisuhteettomat ihmiset sekä Pride-marssien osallistujat lippuineen.

Huomaan olevani yhtä aikaa taidenäyttelyssä ja kulttuurihistoriallisessa näyttelyssä. Näyttelyssä on paljon tekstiä (Lehtelän installaatiot ovat tekstipainotteisia), josta voi oppia vaikkapa sen, miten tasa-arvoisesta avioliittolaista on puhuttu eduskunnassa tai kuinka natsi-Saksassa merkittiin naiset, jotka eivät suotuneet perustamaan perhettä miehen kanssa (heidät merkittiin mustalla kolmiolla).

Maalaukset ovat osin kevyempiä. Ihmiset ovat iloisia ja värikkäitä, kotona omissa nahoissaan. Osa ihmisistä on kuitenkin kuvattu harmaina; heistä näkyy ulospäin vain osa siitä, mitä he ovat. 2017-02-25-2780

Näyttelyssä voi tatuoida itseensä antisosiaalisen naisen merkin, mustan kolmion. Liimasin sen kämmenselkääni kokeeksi (siirtotautoinnin kerrotaan kuluvan pois 2-4 päivässä). Sen jälkeen ajattelin, että ai niin, piti mennä kauppaan, ja vähänkö nyt hävettää, kun kädessäni on tällainen muovisen kiiltävä siirtotautointi. Näytän idiootilta.

Häpeä tietysti kuuluu tähän kokeeseen. Sen sijaan, että nykyisin joutuu häpeämään sitä, että on valinnut perhemuodokseen jonkin muun kuin heteroydinperheen (ainakaan usein, toivottavasti, ei omassa elinpiirissään ja ystäviensä keskellä joudu häpeämään), näyttelyn yhteydessä sosiaalinen häpeä syntyi tatuoinnista itsestään. Mietin, miten tyhmää on liimata talvikuivalle iholle jotakin, mistä en edes tiedä, mitä aineita se sisältää.

(Vinkkinä: vaikka tatuointi irtoaa melko hyvin iholta käsidesillä, en suosittele metodia, sillä jäljelle jää tiukka liimakerros, josta ei pääse eroon millään ilveellä.)

Näyttelyä on vaikea arvioida kuvataiteena. Sen sisältö on jossakin muualla kuin siinä, miten teokset on toteutettu tai mikä niiden esteetiikka on. Näyttely on kannanotto ja tiivis katsaus yhdenvertaisuuden nykyhetkeen.

 

 

Verkko/köysitikkaat (Näyttelyt: Aino Mäntynen; Janne Hokkanen ja Anna-Liisa Kankaanmäki)

Janne Hokkanen ja Anna-Liisa Kankaanmäki: Jaettu maailma. Aino Mäntynen: Kaikuja. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 21.1. – 7.2.2017.

sam_5761Aino Mäntysen Kaikuja-installaatiolla on ääni. Kuvittelenkin pitkään, että installaatio on kone, joka liikkuu, mutta onneksi ei, koska sen naruihin on vaarassa törmätä muutenkin. Teos on naruista ja köysistä sidottu verkko, jonka keskelle joudun heti kun astun näyttelytilaan.

Verkko luo tunteen veden alla olemisesta. Siinä riippuu puukeppejä. Verkossa on kiviä painoina, joten se pysyy pohjalla. Itse saan väistellä sen hallitsevaa muotoa ja yrittää olla jäämättä kiinni.

Köydet ja riippuminen seuraavat minua näyttelystä toiseen: Janne Hokkasen ja Anna-Liisa Kankaanmäen Jaettu maailma alkaa Kankaanmäen maalauksella, jossa nainen riippuu köysistössä. Maalauksen nimi, Makaava Peppi (kuvassa), luo tunteen satumaailmasta, ja naisen rentous köysien varassa tuo mielleyhtymiä sirkuksesta. sam_5732

Kankaanmäen maalaukset ovat ikonografiaa: nainen omenapuussa, mies täynnä pyykkipoikia kuin pyhä Sebastianus ruumis täynnä nuolia. Vähän petyn, kuin luen teosluettelosta sellaisia nimiä kuin Pyhimykset tai Eeden. Kuvalliset viittaukset riittäisivät, nimet voisivat jättää enemmän tilaa.

Maalaukset ovat kauniita ja dramaattisia. Niissä on luontoa, eläimiä ja alastomia ihmisiä. Naruissa roikkumisen teema toistuu; pidän siitä, ettei ole niin selvää, mitä tästä riippumisesta pitäisi ajatella.

Ruumiillisuus ja henkisyys kohtaavat maalauksissa kauniisti. Eläimetkin ovat saaneet paikkansa kiiltokuvamaisina symboleina maailmasta, jossa kaikki on alkuperäistä ja puhdasta.

sam_5748Janne Hokkasen maalauksissa on vahvasti kyse juuri tästä: maailman puhtaudesta. Luonto tuhoutuu vääjäämättä, ja maalaukset kasvavat komiulotteisiksi jätteiden kertyessä ympäristöön. Ihmiskunta etsii eristettyä kuutiota, kuplaa, jossa vielä voisi hengittää.

Hokkasen videoteoksessa #LoveMyLife ihmiset asettuvat vuorotellen katsomaan ilmeisesti itseään kattoon kiinnitetystä peilistä. Teoksessa peilin tilalle tulee katsoja, joka näkee jokaisen ihmisen vuorollaan. Toiset asettuvat rauhallisesti tilaan, toiset poseeraavat ja tuijottavat kohti.

Selän takana Muurit murtuvat -teoksen robotti koputtaa vähän väliä lasikuution seinään ja yrittää kiinnittää huomion muista teoksista itseensä. Se on omassa, eristetyssä kopissaan samoin kuin videoteoksen ihmiset, ja reagoi yrittämällä päästä kontaktiin näyttely-yleisön kanssa.

Näyttelyiden kokonaisuus luo kummallisen todellisuuden, jossa rimpuillaan köysissä, ollaan vankeina lasikopeissa ja jäädään kiinni verkkoon. Toisaalta kaikki tämä on minun ulkopuolellani: minä voin lähteä galleriasta ja mennä ihan mihin tahansa tällä planeetalla. Köysien verkostot voi nähdä myös narutikkaina vapauteen.

 

 

 

Runojuttuja!

Ilokseni ilmoitan, että suruaiheisen runoni voi ostaa Avattavasta: Kulma-niminellä myynnissä oleva runo löytyy tästä.

Seuraavan kerran esitän runojani Elävän kirjallisuuden festareilla Tampereella lauantaina 18.2.2017. Ohjelma päivittyy vielä, mutta iltapäivään se esitys osuu.