Oikeita ihmisiä (Näyttelyt: Helene Schjerfbeck; Robert Wilson; Petri Ala-Maunus)

Helene Schjerfbeck (16.9.2016-29.1.2017), Robert Wilson (16.9.-20.11.2016) & Petri Ala-Maunus (16.9.-20.11.2016). Turun taidemuseossa (Aurakatu 26, Turku).

img_20161001_132131

 

Helene Schjerfbeck

Turun taidemuseon Helene Schjerfbeck -näyttely on sopivan kokoinen. Sen pystyy kiertämään rauhassa ja sisäistämään. Ei ole yritetty saada esiin kaikkea, vaan on ajateltu museon tiloja ja katsojaa. Tästä minä tykkään.

Näyttelyssä sain vahvan kokemuksen siitä, että ikonin asemaan nostettu Schjerfbeck on ollut oikea ihminen. Näyttelyn omakuvista voi nähdä kauniin nuoren naisen, itseään katsovan aikuisen ja omaa ikääntymistään esteettisesti arvioivan vanhuksen. Omakuvat ovat voimakkaita katseita taiteilijan ajatteluun.

Sen jälkeen kun olin kerran ajatellut, että nämä siveltimenvedot ovat tämän naisen tekemiä, pohdin jokaisen teoksen kohdalla, millaisia ihmeitä ne ovat. Tämä nuori nainen on ottanut mallikseen jonkun toisen nuoren naisen, ja luonut mutokuvan. Mikä hämmästyttävä taikatemppu. Eikä sen hämmästyttävyys vähene taiteilijan iän myötä. Kyky katsoa ja näyttää on aina yhtä ihmeellinen ja tulee lähelle teoksen katsojaa.

 

Robert Wilson: Lady Gaga: Mademoiselle Caroline Rivière

Robert Wilsonin videoteoksessa Lady Gaga seisoo mallina ja tuijottaa kameraan. Asettelu on lainattu suoraan Jean Auguste Dominique Ingres’n maalauksesta Mademoiselle Caroline Rivière (1806) – tosin videon taustan halki lentää aina välillä joutsen.

Ensin luulin, että kuvaa on hidastettu, koska Lady Gaga jaksaa tuijottaa kameraa silmää räpäyttämättä hämmästyttävän pitkään. Kun hän sitten sulkee silmänsä, ja kyynelet alkavat valua hänen poskelleen, huomaan, ettei liikettä olekaan hidastettu.

Jos en tietäisi, että kuvassa on Lady Gaga, en tunnistaisi häntä. Hänen nimeämisensä teoksen nimessä on osoitus: tässä on tämän ajan julkinen henkilö, jonkinlainen aristokraatti. Teos on magneettinen. Katselin sitä pitkään.

Samalla mietin valokuvauksen ja maalauksen eroa. Mieleen tulevat vanhat valokuvat, joita varten mallit ovat seisseet pitkään samassa asennossa. Samaan tapaan malli nykyään istuu maalausta tekevän taiteilijan edessä (joskin silmiä saa varmasti räpyttää ihan rauhassa).

 

Petri Ala-Maunus: The Great Deluge

Petri Ala-Maunuksen maalaus on valtava ja niin täynnä sekä maalaamisen tekniikan että visuaalisen kokonaisuuden vivahteita, että toivoin penkkejä huoneeseen, jossa se on. Sitä on katseltava rauhassa, pitkään.

En istunut lattialle, koska heti huoneeseen astuttuani (harmaista vaatteistani johtuen, ilmeisesti), useampi ihminen luuli minua museon henkilökunnan edustajaksi ja kyseli minulta asioita. Normaalisti istun museoissa surutta lattialle, jos penkkiä ei ole, mutta koin jonkinlaista visuaalista vastuuta siitä, ettei kukaan kuvittele museon henkilökunnan joutuvan istumaan lattialla. Ihan tyhmää; enhän minä ole henkilökuntaa.

Ala-Maunuksen maalaus on meri rannalta rannalle. En edes halua kirjoittaa siitä sen kummemmin, se on nähtäväksi tehty taideteos.

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 2

Luulin, että kirjoittaisin teille tänään luennolla käsitellystä Artemisia Gentileschistä (hänestä on jostain syystä erittäin niukka Wikipedia-artikkeli suomeksi), joka on suuri rakkauteni jo jostain 2000-luvun alusta, kun opiskelin yhtä aikaa taidehistoriaa ja naistutkimusta ja kirjoitin hänestä tutkielmaa. Luennolta tarttui päällimmäisenä mukaan kuitenkin jotain muuta: kukkamaalauksia.

Pohjois-Euroopassa 1600-luvulla rakastettiin kukkamaalauksia. Niitä oli kiva ostaa kotiin, joten niitä maalaavat taiteiijat tienasivat niillä ihan hyvin. Samaan aikaan kun vielä alettiin käyttää laajasti mikroskooppia kasvien ja hyönteisten tutkimiseen (siis taiteilijat myös) ja löydettiin Amerikka (mantere täynnä vieraita kasveja!), kukkamaalauksiin alettiin liittää niin paljon tieteellistä faktaa kuin mahdollista. Kasvit olivat oikeita ja näyttivät juuri siltä kuin pitikin.

Luennolla esiteltiin sellainen saksalainen nainen kuin Maria Sibylla Merian. Hän suuntautui heti alkuunsa taiteessaan tieteeseen: hän tutki ja maalasi kasveja ja hyönteisiä. Hän lähti jopa Surinamiin tutkimaan alueen hyönteisiä ja maalaamaan niistä tieteellisesti päteviä kuvia.

Miksi juuri Merian tuntui tänään minusta niin hienolta tuttavuudelta? Koska rakastan tieteen ja taiteen kohtaamisia. Olen esimerkiksi täysin ihastunut Andreas Vesaliuksen anatomianpiirroksiin. Siinä on jotain mahtavaa, että ennen kameran keksimistä taiteilijoiden oli kuvattava ihan kaikki se, mihin tiede perustui (ja perustuu yhä): kasvit, ihmisen sisäelimet, koko maailma.

 

Kerroksittain (Näyttely: Lauri Nykopp)

Lauri Nykopp: Silmänkantamattomiin. Mikkelin taidemuseossa (Ristimäenkatu 5, Mikkeli) 23.9. – 6.11.2016.

20160925_112858800Mikkelin taidemuseossa saa valokuvata vain omaan käyttöön, joten ajattelin, että heillä on varmaan kattavasti lehdistökuvia nettisivuillaan. Ei muuten ole. Olisi taas pitänyt kysyä, eikä olettaa.

(Taideteoksen edessä otetun selfien julkaiseminen olisi sallittua, joten harmittaa, etten ottanut jokaisen teoksen edessä itsestäni kuvaa. Kuinka kivaa teidän olisikaan niitä katsella.)

No, asiaan.

Museossa on laaja Lauri Nykoppin näyttely. Esillä on valokuvadokumentointia Nykoppin performansseista, hauskasti portaikkoon ripustettu valokuvasarja Beninistä, maalauksia, teltanmallinen installaatio, jonne pääse sisälle jne.

Aloitetaan sieltä teltasta: äänet olivat vähän liian kovalla, jotta kokemus olisi ollut rentouttava. Sellaiseksi se ei ehkä ole tarkoitettukaan. Istuin pimeässä ilman silmälaseja, ja kattoon ripustetut pistevalot näyttivät oikeasti tähdiltä. Keskellä telttaa oleva tähdenmuotoinen, punainen valopesä näytti sopivasti sumentuneena oikeasti tulipesältä. (Likinäköisyys on toisinaan siunaus!) Alkupisteenä näyttelylle teltta toimii hyvin: siellä voi hetken orientoitua katselemaan taidetta.

Teltan jälkeen edessä oli teoksia, joita osasin parin vuoden takaisen kohtaamisen perusteella odottaakin: kaleidoskooppimaisia, valokuvaa monistavia, upottavia, suuria kuvia. Nautin suuresti teoksista, joissa kuvatasoja on kaksi tai useampia. Taustalle jäävän arkkitehtonisen kuvatulvan päällä on esimerkiksi suuri kristallikruunu. Tai koko valokuvapinta on maalattu peittoon, ja näkyy läpi vain maalamatta jääneestä kohdasta.

Tekstiä sisältävät teokset eivät ole helppoja. Niiden täytyy taistella sitä vastaan, että ne vain luetaan ja ohitetaan. Esimerkiksi: kun syvänsinisessä viisikulmiossa lukee ”Taivaassa”, on olettettava, että juuri viisikulmiolla ja sinisellä on tärkeä merkitys teoksen tulkinnassa. Siitä huolimatta tekstin vain helposti lukee ja ohittaa.

Tekstiteoksia näyttelyssä on jonkin verran. Mitä monikerroksisempia ne ovat, sitä helpompi niitä on katsoa muuten kuin vain sanoina. Upeasti maalattu musta As far as the eye can see paljastaa valossa mustan maalipinnan hurjat muodot.

Yläkerrasta vaikuttavimpina jäivät mieleen oranssit teokset, joiden alkuperä piiloutuu. Valokuvia jäidenlähdöstä? Kokonaan itse luotuja muotoja? Lämpimän oranssin yhdistäminen teräviin, jäämäisiin muotoihin tuo mieleen ne talven hetket, joissa, uskomatonta kyllä, on aurinkoa.

Yhden elementin lisää näyttelyyn tuo Taiteesta-teos, joka on infotekstin mukaan tehty kaalista ja pommista. Se odottelee siellä viimeisessä huoneessa. Kun sinne asti on ajatellut olevansa turvassa katselemassa taidetta, koko museokierros saa uuden sävyn. Olenkin koko ajan ollut samassa tilassa pommin kanssa. Taide saattaa räjähtää milloin tahansa.

Kokonaisuus on monipuolinen ja siitä sekä ymmärsin osia että jäin ymmärtämättä joitakin osia. Teosten nimet johdattelevat maailmoihin, joita taiteilija on teosten taustalla pohtinut. Joskus viittaukset selventävät, joskus hämärtävät ymmärtämistä. Yleissivistyksellä kuitenkin pärjää pitkälle.

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 1

Elisabetta Siranin maalaus luentodiassa.

Elisabetta Siranin maalaus luentodiassa.

 

En tiedä miten, mutta olen onnistunut välttämään tiedon siitä, että Tampereen taiteilijaseura järjestää luentosarjoja taiteesta. Nyt bongasin tällaisen luentosarjan naistaiteilijoista juuri ennen sen alkamista, ja koska mikään ei ole parempaa tekemistä kuin tuijotella diakuvia hämärässä huoneessa, ilmoittauduin mukaan.

Ajattelin tarjota teille ajatuksia luennoilta (en toki ala referoida luentoja mitenkään sen kummemmin, mutta kirjoitan jotakin itselleni muistiin). Tämä toimii samalla kiitoksena Taiken kahden kuukauden apurahasta, jonka turvin kirjoitin keväällä teille kritiikkejä ja haastatteluja (Erno Peltonen, Samuli Laurinolli, Sanni Seppä) – olen odotellut jotakin bonustapahtumaa, josta kirjoittaa vielä tämän onnellisten apurahatähtien alla alkaneen vuoden aikana. Naistaiteilijat tulivat vastaan kuin tilattuna.

Ensimmäisen luennon aiheena oli Nainen taiteilijana renessanssin ja barokin ajan Italiassa. Tässä muutama kiinnostava teema luennolta (ja yrittäkääpä olla puhkeamatta feministiseen raivoon tätä lukiessanne):

  • Kun nainen osasi maalata, häntä ei pidetty ihan naisena vaan eräänlaisen kolmannen sukupuolen edustajana. Nainenhan ei voi osata tehdä taidetta.
  • Naisen tekemän taideteoksen kehuminen tarkoitti käytännössä, että ”tää on sulta jo tosi hyvä, ei sun tarvi yrittää tehdä tän parempaa, kun sä oot nainen”.
  • Renessanssin ajan naisten tekemästä taiteesta on tuhoutunut paljon, koska naiset usein saivat käyttöönsä huonompia materiaaleja kuin aikansa miehet.

Erityisen kiinnostava henkilö kaikista eilen kohtaamistani oli Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625). Wikipediakin tuntee hänet, mutta taidehistorian opinnoissani en koskaan ole kuullut tätä nimeä.

Anguissolan elämäntarina poikkeaa joka kohdassa muiden aikakauden naistaiteilijoiden tarinasta. Hänen isänsä ei ollut taiteilija; hän sai kouluttautua; Roomassa hän tutustui Michelangeloon ja sai tältä neuvoja työskentelyynsä; hän pääsi hovimaalariksi; hän työskenteli niin aktiivisesti, että ehti naimisiin vasta yli 40-vuotiaana; avioliittokaan ei keskeyttänyt hänen uraansa; hän ei kuollut lapsivuoteeseen tai muutenkaan nuorena vaan eli 93-vuotiaaksi; ensimmäisen miehensä kuoltua hän rakastui merikapteeniin ja meni uudelleen naimisiin.

Pohdin Anguissolan tarinaa kuunnellessani, miten moderni hänen elämänsä oli. Samalla siihen sisältyi ajan ennakkoluulojen vuoksi esteitä: naiset eivät saaneet opiskella anatomiaa tai matematiikkaa (siis käytännössä perspektiiviä), joten ne oli vain opittava jotenkin itse. Tätä koulutuksen onttoa kohtaa ei Anguissolan maalauksista kuitenkaan huomaa. Hän on ollut lahjakas, kunnianhimoinen, sinnikäs, tavoitteellinen.

On toki sattumaakin, että elää vanhaksi ja ehtii luoda pitkän uran. Silti jokin Anguissolan pitkässä elämässä tuntuu tarkoituksenmukaiselta: hän ei antanut periksi missään vaiheessa.

 

Pitkäniemen sairaalamuseo

Pitkäniemen sairaalamuseo, Linna-rakennuksessa, avoinna sopimuksen mukaan. Pitkäniemen Linna, 33800 Pitkäniemi.

sam_5374Pääsin tutustumaan Pitkäniemen sairaalamuseoon eli vuonna 1900 rakennetun mielisairaalan historiaan. Tuolloin sairaalaa onkin rakennettu runsaasti: Pitkäniemeen valmistui 28 rakennusta neljässä vuodessa. Alueella oli rakennusvaiheessa jopa oma tiilitehdas ja 700 työntekijää. Museo on perustettu, kun sairaala täytti 75 vuotta.

Rakennukset ovat arkkitehti Magnus Schjerfbeckin toimiston käsialaa. Ulkoapäin kaikki on samankaltaista, vaaleaa ja klassista. Museo toimii Linnassa, entisessä sairaalan ylilääkärien asunnossa, joten se on ainoa rakennus, jonka sisäpuolella kävin. Opaskierros oli kattava ja informatiivinen, vaikka arkkitehtuuri- ja taidepuoli jäikin ymmärrettävästi sairaalahistoriaa vähemmälle.

Linnassa kyllä on taidetta. Enimmäkseen seinillä on ylilääkärien muotokuvia, mutta muutakin taidetta on. Sairaalassa hoidettavana olleilla tateilijoilla kun ei aina ollut rahaa maksaa hoidostaan, ja tällöin maksuksi kelpuutettiin taideteos. Varsin kiinnostava tapa kerätä taidekokoelmaa (sen kun pääsisi joskus penkomaan läpikotaisin!) sam_5391

Kauniita yksityiskohtia rakennuksessa ovat art deco -tyyliset kattomaalaukset ja yhä toimivat, ylelliset kaakeliuunit. Itse sairaalamuseossa hilpeyttä (ja kauhua) herätti mm. päänmittauslaite, jolla on tutkittu, sopivatko potilaan päänmuodot jonkin mielisairauden mittoihin.

Alue on kaunis ja täynnä erikoisiakin kasveja. Ainut idylliä rikkova nykyajan turhake on ohi paahtava moottoritie, jonka äänet kuuluvat paikoin puutarhaan.

Sairaalamuseoon on pääsy vain sopimalla käynnistä etukäteen.

Kissankorvat (Näyttely: Katriina Oja)

Katriina Oja: Tuoleista ja kissoista. Sampolan kirjasto (Sammonkatu 2, Tampere) 1.-30.9.2016.

img_20160915_175403Kirjastovisiitillä huomasin Sampolan kirjaston aulan vitriineissä Katriina Ojan maalauksia. Ensimmäiseksi näin tuolit: kauniin minimalistisesti maalatuissa, pienissä tauluissa on yksi tuoli kussakin. Punainen nojatuoli, jossa voi kuvitella lukevansa kirjaa. Kirkkaankeltainen pillerituoli yksin, kuin vene aavalla merellä.

Sitten huomasin kissat. Valkoinen kissa näyttää tyytyväiseltä maastoutuessaan valkoiseen tiiliseinään. Vihreässä samettisen näköisessä nojatuolissa istuu keltainen kissa kasvot poispäin. Välillä jopa nojatuolin tyynyllä näyttää olevan terävät kissankorvat.

Ihmisiä ei ole missään, mutta kissat eivät näytä riehaantuneen yksinäisyydestään. Itse asiassa tuntuu olevan selvää, että minä, katsojana, olen kissojen kanssa samassa tilassa. Ne reagoivat minuun. img_20160915_175342

Maalausten tarkka aiherajaus on miellyttävä. Maalaukset ovat kuin studiokuvia: taustalla ei ole arkista hälinää eikä tavaroita. On keskitytty luonteeseen, niin kissojen kuin tuolienkin.

Ainut, mikä häiritsee, on kuvien asettelu vitriineissä. Maalaukset ovat keskellä vitriiniä, juuri siinä kohdassa, jossa lasiovet kohtaavat. Kuvia on kurkisteltava ovenraon luoman sauman ja varjojen takaa. Seinällä ripustus on selkeämpi.

 

Maisemasta tulee selattava (Näyttelyt: Janne Laine; Janne Laine & Outi Heiskanen)

Janne Laine: Maiseman rajapinnalla. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 10.-27.9.2016.

sam_5340

Janne Laine: The Wall (Wood)

Mältinrannan alempi tila on täyttynyt Janne Laineen ja Outi Heiskasen yhteisteoksilla, joissa valokuvien lähes mustavalkoisiin metsämaisemiin on muuttanut asumaan erilaisia myyttisiä olentoja. Yhteistyö vaikuttaa sujuvalta. Tekniikat sopivat yhteen, ja lopputulos on omituisella tavalla kuin kuvitettua kuvaa: ensin toinen kertoo kuvallaan tarinan, sitten toinen kuvittaa sen omalla osuudellaan.

Teoksissa on sekä kaikkialle rönsyilevää elämänvoimaa että surumielisiä kohtaloita. Viimeinen-teoksen olento istuu ainoana elollisena olentona kelottuneessa metsässä. Eläinten retkikunta näkyy siluetteina maisemassa teoksessa, jossa tehdään jo matkaa jonnekin muualle.

sam_5323

Janne Laine & Outi Heiskanen: Viimeinen (yksityiskohta)

Toisaalta tulenväriset juuret kasvavat taivaasta ja uppoutuvat yhä syvemmälle maahan. Kaikki voi alkaa alusta uudestaan.

Näyttely on maisemien lisäksi kuva inspiroitumisesta. Ihmiset jatkavat toistensa työtä ja tarinoita, innostuvat yhä uudelleen toisistaan, ja tekevät sen, minkä me ymmärrämme todellisuudeksi.

Gallerian puolella Janne Laine jatkaa yksin. Esillä on jotakin tuttua: metsäkuvia (suuria panoraamoja, joihin voi uppoutua koko katseen alalla) ja jotakin uutta: lasiteoksia (joissa niissäkin kasvaa puita) sekä jopa joitakin kaupunkikuvia: liikennevaloja, kiirehtiviä ihmisiä.

Pidän suuresti panoraamakuvien esittämisestä kirjan muodossa, pitkinä haitareina. Maisemasta tulee selattava kuva, sen voi kokea pala kerrallaan (kuin kävelisi sen sisäpuolella).

Nyt esillä on myös toisenlainen tapa käsitellä maisemaa paloina: pienten vedosten sarja, joka on ripustettu kuin muistipeli tasaisiksi riveiksi seinälle. Maisemissa on pulpahtelevaa maata (kuuma lähde?), palavia pilviä, meduusoja, puita, kantoja. Pienet, säännöllisen neliönmuotoiset kuvat rajaavat kokemuksesta pois kaiken muun kuin sisällön. Ei tarvitse katsoa jokaista teosta erikseen (jahas, millainen maailma tällä kertaa?) vaan saa keskittyä niiden ytimeen.

sam_5344

Janne Laine: Extended Sunset

Lasiteokset on jostain syystä asetettu nilkankorkeudelle, ja niiden lähempi tarkastelu vaatii istumista gallerian lattialle. Se kuitenkin kannattaa. Lasin sisällä kasvavat puut muodostavat ihan omanlaisensa, sumuisen kolmiulotteisuuden.

Pidän näyttelyssä suunnilleen kaikesta. Eniten jään kaipaamaan jatkoa On the Other Side -sarjan siveltimenjälkeä muistuttaville kuvaustavoille. Kuvissa on jotakin kummallisen sateista ja nostalgista mutta myös anatomista: voin kuvitella, kuinka kaikki sivusilmälläkin näkemäni koodautuu silmän soluissa ja hahmottuu aivoissa maailmaksi.