Tulevia runoesiintymisiä

Sunnuntai 6.10. Turun kirjamessut: luen ääneen Uneliaan Unttusen puutarhakirjan Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla. Osastolla on mahdollisuus värittää kirjan maailmaan sijoittuvia kuvia. Mukana kirjan toinen kuvittaja Mirkka Mattheiszen.

Torstaina 17.10. olen vieraana Helsingissä Richardinkadun kirjastossa Runo vie! -lukupiirissä. Runopiirin kirjana Grand plié.

Lauantaina 16.11. Runoviikon ohjelmaan kuuluva Runoa joella, runokuvia galleriassa. (Galleria Joella, Läntinen Rantakatu 21, Turku).

Merkitysten purkamista (Näyttely: Jani Leinonen)

Jani Leinonen: Mannerheim-muistomerkin uusi suunnittelukilpailu. Mikkelin taidemuseo (Maaherrankatu 18-20 (kauppakeskus Akseli, 2 krs.), Mikkeli) 8.6. – 8.9.2019.

IMG_1848

Jani Leinonen.

Mikkelin taidemuseo on siirtynyt hienoista tiloistaan pienehköihin väistötiloihin kauppakeskus Akseliin. Museo kauppakeskuksessa on todella kiva ajatus – jokin saavutettavuuden illuusio siitä tulee, kun museo astuu keskelle kaupankäynnin tilaa.

Väistötilojen ensimmäinen näyttely on Jani Leinosen Mannerheim-muistomerkin uusi suunnittelukilpailu. Kiersin samana päivänä Mikkelissä myös viestikeskus Lokin, Päämajamuseon ja Jalkaväkimuseon, joten sain varsin kattavan kuvan siitä, mitä Mannerheim Mikkelissä on merkinnyt/merkitsee. Leinonen on luonut kuvitteelisen veistoskilpailun, jolla hän määrittelee uudelleen Mannerheimin persoonaa, historiankirjoitusta sekä merkityksiä, joita me menneisyydelle annamme.

Leinosen fiktiivisen kilpailun ehdokkaat ovat esillä museossa pienoismalleina. Yleisö saa samalla myös äänestää teoksista suosikkiaan, joka – jälleen kuvitteellisesti – toteutettaisiin kaupungissa.

Pienoismalleja on kolme, ja kaikissa niissä puretaan Mannerheimiin liitettyjä mielikuvia. Yhdessä hän kapuaa ruumiskasan päälle, toisessa kansalaiset saavat lyödä Mannerheim-patsaan päätä kuin kumisevaa kelloa. Teoksista on luettavissa myös selittävät tekstit.

Näiden kolmen pienoismallin lisäksi esillä on Leinosen McJeesus-veistos sekä siihen liittyvä videoteos, jossa on uutiskatkelmia veistoksen nostamista mielenilmaiuksista.

Ja siinä se sitten onkin. Esillä on neljä teosta.

Näyttely on mielenkiintoinen ja ideologisesti Mikkeliin räätälöity. Mutta kun astuin salista ulos museon aulaan, etsin silmilläni ovea, jonka takana näyttely jatkuu. Ei se jatku.

Ja, vaikka tämä on nyt todella rahvaanomaista, tulin ajatelleeksi museolipun hintaa. Mikkelin taidemuseossa se ei ole kovin suuri – käynti maksaa 6 €. Mutta kun museo on kauppakeskuksessa ja ehkä sitä kautta saa houkutelluksi uudenlaista yleisöä, eikö ole vähän harmi, että heidän museokokemuksensa on se, että he maksavat 6 € neljän teoksen näkemisestä?

Tokikaan teosten määrä ei ole mikään taiteen arvioinnin mittari. Mutta se, ettei museossa saa edes kaikki seinätekstit lukemalla kulutetuksi aikaa paljon yli kymmenen minuutin, on hiukan… antikliimaksi. Kaipasin enemmän taideaikaa.

Taidemuseon väistötila on siis yhtä aikaa innostava (kauppakeskus!) ja lannistava (niin pienet tilat!) tosiasia. Toivon, että museo saa tiloistaan kaiken irti (ja pääsee pian takaisin kotiinsa).

 

Julman romanttista (Näyttely: Emma Ainala)

Emma Ainala, Dear Ambiguity. Jyväskylän taidemuseo (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 24.5.–8.9.2019.

IMG_1832

Emma Ainala: Moult.

Emma Ainalan maalauksille pitää vähän lämmetä. Kun astuu kadulta taidemuseoon, mieli on niin täynnä, että menee hetki ennen kuin on tilaa tälle kaikelle. Sillä tilaa Ainalan teokset tarvitsevat, niissä on niin paljon katsottavaa.

Mutta vähitellen se tapahtuu: alan lämmetä. Kun ensin olen nähnyt maalauksissa hauskoja anekdootteja ja viitteitä populaarikulttuuriin, leluihin ja muuhun tuttuun kuvastoon, alan nähdä pintaa syvemmälle. Ensin näen ihmissuhteita, jotka ovat suoraan muinaisista jumaltaruista. Sitten näen nykyhetken.

Ainalan maalausten nuoret naiset pelaavat seksuaalisuudellaan. He eivät välttämättä tiedä pelaavansa tai edes halua pelata, mutta he ovat joutuneet rooliin, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Jokainen teko voidaan tulkita vihjailuksi, jokainen asento voi olla houkutteleva.

Toisaalta peli voi olla tietoista ja kovaa. Toisten naisten päitä syödään lautaselta, ja päädytään kierimään hirviöitä suudellen niitylle.

Ainalan maailma on julma ja väkivaltainen mutta sellaisena myös romanttinen. Kuvastossa on enkeleitä ja jumalhahmoja, vaaleanpunaista ja -sinistä. Hän on maalannut hengellistä kuvastoa aikamme ihmisille, joille pelikoneen tuijottaminen saattaa olla hiljainen pyhyyden kokemus.

Näyttely on levoton ja villi, mutta siinä on myös paljon iloa. Ihmiselämän kaikki kauheus ja mielenrauhan täydellinen katoaminen on kuvattu herkästi ja huumorilla.

Iättömiä (Näyttely: Yuichiro Sato)

Yuichiro Sato: Metsä – todellisuuden ja kuvitelman rajamailla. Jyväskylän taidemuseossa (Kauppakatu 23, Jyväskylä) 15.6.–8.9.2019.

IMG_1823

Yuichiro Sato: Vanha koivu.

Pidän hyvin spontaanisti Yuichiro Saton teoksista. Ne näyttävät iättömiltä valokuvilta iättömistä puista. Vaikka katsoisin kuinka läheltä, en osaa sanoa, onko teokset piirretty vai onko niiden pohjalla valokuva. Museon sivuilla taiteilija kuitenkin toteaa: ”Uppouduin piirtämään puita ja niitä syleileviä maisemia, sellaisena kuin ne ovat, sellaisena kuin ne tunsin.”

Ne on siis piirretty! Kaikki nämä usvan takaa kauniisti erottuvat, myyttisten hahmojen hiljaista energiaa huokuvat, valtavat puut.

Olen ihmeissäni teosten edessä.

Rakastan puita syvästi, ja uskon, että se on hyvin yleisinhimillinen tunne. Kun kaupungeista kaadetaan vanhoja puita, ihmiset tuovat kannoille hautakynttilöitä. Puut ovat suuria, näkyviä hahmoja, joilla on oma ikänsä ja vuodenkiertonsa. Niihin on vaikea olla kiintymättä.

Saton piirrokset muistuttavat, että puut ovat yksilöitä ja elollisia olentoja siinä missä ihmisetkin. Jokaisella on oma luonteensa, jokaiseen on menneisyys jättänyt jälkiä.

Pylväitä, luolia, kallioita, katse (Näyttely: Henry Moore)

Henry Moore: Taidegrafiikkaa 1931-1984. Pappilan kivinavetta (Jaatsinkatu 2, Sastamala) 30.5.-18.8.2019.

FullSizeRender(1)

Elephant Skull Plate XX 1969 (CGM 133). Printed caption: Doric column and underground dungeons.

Vammalan vanhan pappilan kivinavetassa (tämä kuulostaa joltakin sanaleikiltä, mutta oikeasti siellä!) on koko kesän ajan pääsymaksuton Henry Mooren grafiikkaa esittelevä näyttely. Navetta oli aikoinaan Vammalan museon hallussa, joten tila oli minulle tuttu, mutten silti osannut odottaa, miten hyvin kivinavetta sopii taiteen tilaksi. Huoneet ovat suuria, seinät ovat paksut, ja sisällä on viileää helteisenäkin päivänä.

Henry Moore on tunnetumpi veistoksistaan kuin grafiikastaan. Nyt esillä on todella laaja kooste taiteilijan grafiikkaa (ja muutama pienoisveistos). Ripustus seurailee kronologiaa, joten taiteilijan ajatuksia pääsee seurailemaan vuosikymmenestä ja aihepiiristä toiseen.

Mooren uralla näyttää käyneen vähän päin vastoin kuin monelle muulle taiteilijalle: hän on aloittanut abstraktioista ja edennyt kohti esittävää kuvaa. Yläkerrassa, uusimpien teosten joukossa, on esittäviä ihmisten muotokuvia. Näyttelyn alkupuolella voi nauttia esimerkiksi norsun pääkallon abstraktioista, joihin Moore on liittänyt ajatuksia mm. doorilaisista pylväistä ja luolista.

Näyttelyssä on paljon hyvää. Huippuhetkiä ovat norsun pääkallon lisäksi esimerkiksi monet luonnokset veistoksiin sekä abstraktioltaan jopa kirjoitusmerkkejä lähestyvät maakavien hahmojen luonnostelmat.

Näyttely on laajempi kuin odotin. Navetan ihana rauha antaa hienon mahdollisuuden syventyä Mooren grafiikkaan. Toivon kesältä lisää tällaisia yllättäviä elämyksiä.

 

Ihmeellinen valo ja muita taivaan ilmiöitä (Näyttely: Sadejuovia ja pilvisäteitä)

Sadejuovia ja pilvisäteitä. Järvenpään taidemuseo (Kirjastokatu 8, Järvenpää) 1.3.-30.9.2019.

FullSizeRender(2)Olen viime aikoina harjoitellut taidenäyttelyissä käymistä ilman kameraa ja etsinyt vähemmän analyyttisia tapoja katsoa taidetta (siis silloin kun näyttely ei liity työhön). Tähän harjoitteluun Järvenpään taidemuseon meterologinen näyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä on erityisen otollinen kohde.

Kävin nyt Järvenpään taidemuseossa ensimmäistä kertaa. Museo on todella lähellä rautatieasemaa, eli helppo käyntikohde. Museon tilat ovat suuret ja jotenkin kodikkaat, vaikka ne ovatkin maan alla.

Säitä tutkaileva näyttely pohjautuu meteorologi Seija Paasosen kirjaan Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin (Maahenki 2018). Paasonen on ollut mukana kuratoimassa näyttelyäkin.

Olin kiinnostunut kirjasta jo silloin kun se ilmestyi, mutta kynnys yli 40 € maksavan kirjan ostamiseen on korkea. Käytyäni näyttelyssä sain kirjan kustantajalta arvostelukappaleena.

Jostain syystä en osannut odottaa niin laajaa näyttelyä kuin museossa kohtasin. Imeydyin välittömästi taivaiden tarkkailun rauhallisen rytmiin. Näyttely on ripustettu säätilojen mukaan, joten katsoja pääsee kulkemaan säätiloissa aina jonkin matkaa kerrallaan.

Kun katse keskittyy taivaan ilmiöihin, tutuistakin teoksista löytyy jotain uutta. Samalla jotain jää tietysti näkemättä: on helppo katsella pilviä taulusta toiseen ja huomata vasta kymmenennen teoksen kohdalla, ettei ole havainnoinut maalauksista mitään muuta.

Taivaiden tärkein anti minulle oli niiden ihmeellinen valo. Taiteilijoiden tavat säilöä ja kerätä valoa kankaalle hämmästyttävät. Välillä minun piti katsoa maalauksia eri kulmista ihan vain nähdäkseni, johtuuko valoefekti spottivaloista (usein ei johtunut).

En löytänyt Järvenpään taidemuseon sivuilta lehdistökuvia, joten pahoittelen, etten sittenkin ottanut kameraa mukaan museoon. Toisaalta maisemissa kulkemiseen sopi keskittyvä, rauhallinen katsominen ilman, että teoksia katsoo kameran kautta.

Maalausten lisäksi näyttelyssä on esillä jonkin verran tietoa pilvien luokittelusta sekä erilaisia säähän liittyviä äänimaisemia. Kokonaisuus toimii hyvin. Kokeellisimman näkökulman saa kuuntelemalla Tampereen yliopiston kehittämää Data to music –ääni-installaatiota, joka muuttaa päivän sääennusteen musiikiksi. Rytmien ja melodioiden kieli saattaa kertoa säästä jotakin, mitä ei muilla kielillä voi sanoittaa.

Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin on paksu ja laadukkaasti toteutettu taidekirja. Jo selatessani kirjaa näyttelyssä kiinnitin huomioni siihen, miten hyvin taideteosten kuvat on painettu. Joskushan taidekirjasta tulee heti vähän tunkkainen olo, kun teoskuvat eivät vastaa väreiltään ja nyansseiltaan lainkaan alkuperäisiä. Näitä maisemamaalauksia on ilo katsella pieninäkin reproduktioina – ja erityisen tärkeää onkin, että teosten valo on pyritty toistamaan kirjan sivuille mahdollisimman lähellä alkuperäistä.

Suhteeni kirjan tekstiin on kuitenkin vähän ristiriitainen. Seija Paasonen ei ole taidehistorioitsija ja myöntää sen toistuvasti ja täysin avoimesti. Hän kirjoittaa esimerkiksi: ”Taiteilijat viestivät useimmiten taivaiden, pilvien ja sääilmiöiden välityksellä jotain muuta, mitä meteorologin silmin olen kuvitellut havaitsevani tiettyyn ilmakehän hetkeen pysäytetystä tilasta.”

Kirja ei siis varsinaisesti ole taidekirja, vaikka se on kirja taiteesta. Aineisto on luokiteltu havaittujen säätilojen mukaan, eikä taidehistorialla ole kirjassa kovin paljon sijaa.

Vaikka tiedän tämän, jonkinlainen yleisesti hyväksytty, taidehistoriallinen kirjoittamistapa miellyttäisi minua kovasti. Minua häiritsee muun muassa se, että kaikki muut kuin kotimaiset teokset on nimetty englanniksi. Kaipaisin teosten alkuperäisiä nimiä esiin, sillä en usko, että esimerkiksi venäläiset maalarit 1800-luvulla antoivat maalauksilleen englanninkielisiä nimiä.

Taiteen katsomisen tapa on todella toinen kuin mihin olen tottunut. Tulkitsen maalauksen vuorokaudenajan joskus toisin kuin Paasonen – saatan ihan hyvin olla väärässä – sillä katson teoksia taiteen, en meteorologian silmin. Tai näen taivaalla kokonaisen kuun, kun Paasonen kirjoittaa: ”Kun oikein tarkkaan katsoo, kuu taitaakin hieman pilkistää pilvikerroksen aukosta.” Me katsomme maalattua pintaa eri tavalla, minkä vuoksi me tulkitsemme sitä toisistamme poikkeavasti.

Kirjaa tuleekin lukea eräänlaisena pohdiskelevana esseenä. Paasonen pohtii teosten syntyhetkiä ja -syitä, vaikka myöntää samalla, ettei ole taiteen asiantuntija, eikä siksi näitä syitä tiedä.

Kynnys lukea Taiteilijoiden taivaita on matala. Luvut ovat lyhyitä, kustakin säätilasta on kirjoitettu aukeaman tai kahden verran. Näkökulma on kiehtova ja jokaisen säätilan jälkeen käännän jännityksellä sivua: mikä on seuraava sää, millaisia ovat seuraavat pilvet. Ja kuten totesin, ne kuvat ovat todella laadukkaita.

Paasonen on innostunut taivaista, ja innostusta on ihanaa myötäelää. Samalla pilvistä ja säästä oppii paljon. Kiehtovaa on esimerkiksi järven pinnan yllä leijuva usva ja sen taustalla oleva lämpötilan käännekohta.

Uskon, että kirja houkuttelee pariinsa niitä, joita taideteoria ei välttämättä kosketa. Taidemuseossa on kuulemma ollut varsin vilkasta näyttelyn aukiolon ajan, joten tavallisesta poikkeavalle katseelle on selvästi tilausta.

 

Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto

58373293_10156724540584748_683416093787684864_oRunouutisia: runoteokseni Grand plié sai eilen Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

Lisää kirjasta sen julkaisijan, Puru-kollektiivin sivuilta.

Aamulehden uutinen aiheesta.