Petri Eskelinen: Toimintamuisti. Taidemuseo Gösta (Mänttä) 21.3.2020—7.3.2021

Petri Eskelinen: Labyrintti ja valo

Petri Eskelinen: Labyrintti ja valo

Labyrintti luo mielikuvia sekä seikkailusta ja leikistä että tieteen tekemisestä. Nyt labyrintissa ei kuitenkaan ole hiirtä, jonka oppimista saisimme seurata. Nyt reittiä ulos etsii ruusupavun taimi.

Petri Eskelisen näyttely on täynnä liikettä ja kasvien mekaniikkaa. Osa kasveista on rakennettu puusta, ja niiden avautumiseen ja sulkeutumiseen voi itse vaikuttaa. Osa kasveista on oikeita, ja ne asetettu toimimaan ihmisen haluamalla tavalla. Näyttely on kuin pieni tiedehuvipuisto, jossa saa katsella, tehdä ja oivaltaa.

Labyrintin lisäksi esillä on videoteos, josta ruusupavun kasvua voi seurata nopeutettuna. Kuinka hartaasti kasvi etsiytyykään ylös ja ulos, vapauteen ja valoon!

Teos on hauska ja vaaraton, mutta siinä muhii suuria kysymyksiä. On pakko pohtia tieteen tekemisen eettisyyttä ja erilajisten oikeutta vapauteen, vaikkei läsnä olekaan nyt niitä hiiriä vaan ”ainoastaan” kasveja.

*

Petri Eskelinen: Toimintamuisti. Taidemuseo Gösta (Mänttä) 21.3.2020—7.3.2021.

Nanna Hänninen: How About the Future? Taidemuseo Gösta (Mänttä) 1.2.2020—7.3.2021

Nanna Hänninen: Airport of Ponta Delgana

Nanna Hänninen: Airport of Ponta Delgana

Nanna Hännisen New Landscapes -sarjan valokuvissa on maalauksen tuntua. Pitkällä valotusajalla kuvaan tarttuu enemmän kuvaajan läsnäolo kuin kuvan ”kohde” – oikeastaan voisi sanoa, että kohde on nyt kuvaaja itse, hänen liikkeensä tilassa.

Valokuva tuo mieleeni muiston: Lapsena tykkäsin piirtää auton takapenkillä istuessani suoraa viivaa paperille. Viivaan tarttuivat kuopat ja möykyt, käännökset ja jarrutukset. Liike tuli näkyväksi paperille.

Kuvan väreistä voi ehkä päätellä jotakin kuvatusta paikasta ja vuorokaudenajasta. Tai ehkä kuvassa voi nähdä liikkuvan ihmisjoukon, joka on sulautunut yhdeksi sumuksi. Ihmisen yhteys sekä tilaan että muihin siinä liikkuviin ihmisiin osoittautuu saumattomaksi. Tila ja kuvaaja ovat lopulta sama asia, enkä voi erottaa niitä toisistaan.

*

Nanna Hänninen: How About the Future? Taidemuseo Gösta (Mänttä) 1.2.2020—7.3.2021.

Sanna Kananoja: HALKAISTUT MAISEMAT. Taidekeskus Mältinranta (Tampere) 13.2. – 2.3.2021.

Sanna Kananoja: Vuori

Sanna Kananoja: Vuori

Sanotaan se heti alkuun: minulla on heikkous vuoristomaisemiin. En kiipeile niissä, mutta haluan nähdä niitä.

Mältinrannan näyttelyssä on useita Kananojan vuoristomaalauksia. Vuori on niistä suurin, se täyttää näkökentän.

Kuvan vuori ei ole korkea, enemmänkin se näyttää suurelta kivenlohkareelta. Ehkä Vuori-nimi on lapsen näkökulma? Suuren kiven ihanuus tulee joka tapauksessa ilmi kaikesta tässä teoksessa.

Maalauksessa on houkutteleva valo. Kivi ei näytä esteeltä vaan on täynnä jalanpaikkoja ja tarttumispintoja. Tekee mieli rikkoa arki ja kiivetä vähän ylemmäs.

Läheltä katsominen kannattaa. Maalauksen pinta paljastaa valumia, herkkiä pieniä kasvien lehtiä ja akvarellia muistuttavaa pintaa.

*

Sanna Kananoja: HALKAISTUT MAISEMAT. Taidekeskus Mältinranta (Tampere) 13.2. – 2.3.2021.

Aura Saarikoski: HARMAASKAALA. Taidekeskus Mältinranta 13.2. – 2.3.2021.

Aura Saarikoski: 65 askelta harmaaseen maisemaan

Aura Saarikoski: 65 askelta harmaaseen maisemaan

Teos koostuu diaprojektorista, diakuvista ja taustasta, jolle kuvat heijastuvat. Projektorin ääni on miellyttävä, pehmeä kolahdus kolahduksen jälkeen. Kuvissa on hiuksia ja roskia. Kaikki tämä on kai nostalgista, mutta jostain syystä projektori tuntuu ajankohtaiselta. ”Nyt”, se sanoo. Aina uudelleen ”nyt”.

Kuvista muodostuu hidas animaatio, jossa ihminen kävelee pois ja luokse. Keskityn jokaiseen kuvaan. Harmaan sävyissä on levollista viipyä. Aika pysähtyy, kunnes taas nytkähtää yhden ruudun verran.

*

Aura Saarikoski: HARMAASKAALA. Taidekeskus Mältinranta 13.2. – 2.3.2021.

JERTTA RATIA: Korkean kaipuu. Galleria Joella (Läntinen Rantakatu 21, Turku) 11.2.-7.3.2021.

Jertta Ratia: Kutsu kauas

Jertta Ratia: Kutsu kauas

Jertta Ratian näyttelyn maalaukset eivät ole esittäviä eivätkä abstrakteja. Esittävyyden raja kiinnostaa monia taiteilijoita, ja tällä rajalla myös Ratia työskentelee.

Eivät ole esittäviä: Maalauksissa on kerroksia, värejä, paksua maalipintaa. Maalauksissa näkyy niiden tekijän läsnäolo siveltimenliikkeinä ja suuntina. Suoraa yhteyttä reaalitodellisuuteen ei ole, ja saman kuvan voi tulkita monin eri tavoin. Tuo on rapu! Ei, se on maisema!

Eivät ole abstrakteja: Maalauksissa on maisemia, joissa on jotakin hyvin todellista. Erilaisissa valoissa vuorenrinne voi hohtaa violettina tai keltaisena, ja pilvenreuna voi olla loistavan punainen. Värivalinnat ovat hetkellisiä näkyjä, jotka eivät milloinkaan toistu tämänkaltaisina.

*

JERTTA RATIA: Korkean kaipuu. GALLERIA JOELLA (Läntinen Rantakatu 21, Turku) 11.2.-7.3.2021.

Timo Vuorikoski: Venezia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 29.1.-17.2.2021

Timo Vuorikoski: Salute iltapäivän helteessä.

Timo Vuorikoski: Salute iltapäivän helteessä.

Näyttely on matka Venetsiaan. Italian valo! Ennen kuin kävin itse Italiassa, en ihan ymmärtänyt sitä valoa. Nyt osaan katsoa, ja löydän sen Vuorikosken maalauksista.

Näyttely rakentuu hetkille. Ihmiset on kuvattu kesken liikkeen, kesken eleen. Taustat ovat väriläikkiä, impressioita. Hetken kuvia ovat myös maalaukset juuri aukeamassa olevista nupuista.

Ja sitten ovat nämä maisemat. Vaikka pääosassa onkin rakennus, tunnen, että oikea kohde on ollut valo ja – vaikkei sitä voikaan tallentaa- kuuman iltapäivän tuoksu.

Vuorikoski tuo Italian pieninä ikkunoina galleriaan. Hänen teoksissaan on keveyttä, jollaista ei voi valokuvata. Se vaatii pitkää kohteen kanssa vietettyä aikaa ja kykyä nähdä kaiken hälinän keskeltä maiseman ydin.

*

Timo Vuorikoski: Venezia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 29.1.-17.2.2021.

KARI VEHOSALO. Sara Hildénin Taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 6.2.-23.5.2021.

Kari Vehosalo: Suomenhevonen II

Kari Vehosalo: Suomenhevonen II

Kari Vehosalon näyttelyssä toistuu piiloutuminen; pimeyteen ja peitteisiin kääriytyminen. Tummista kuvista on välillä vaikea erottaa kuva-aihetta. Joskus kuvan esine tai henkilö on peitetty muovilla tai kankaalla. Meille jäävät vain ääriviivat.

Hevonen on helppo tunnistaa kuvasta, vaikkei sitä näe. Ja kuitenkaan kuvassa ei ole hevosta. Maalaus on pelkkä pinta, pelkkä uskomattoman kauniisti maalattu, hevosen peittävä kangas.

Sama tapahtuu muotokuvissa: vaatteiden alla ei ole ihmistä. Taiteilija ei maalaa kuvaan ensin ihoa ja pue sille sen jälkeen vaatteita. Ja jos maalaisi, mihin hän lopettaisi? Pitäisikö sisäelimetkin maalata? Verisuonet?

Suomenhevonen II kertoo maalaustaiteesta sekä kuvan ja katsojan suhteesta. Maalaus antaa minulle vihjeitä ja minä kuvittelen hevosen. Mutta onko mitään hevosta koskaan ollutkaan? Onko edes taiteilija kuvitellut kuvaan hevosta, vai onko hän pukenut pressun rautalankamallin tai lelun päälle? Kuka tietää, mitä katson, kun katson tätä maalausta?

Kari Vehosalo: Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously)

Kari Vehosalo: Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously)

Monessa Kari Vehosalon maalauksessa on savuinen värimaailma ja hämmentävä tunnelma. Osittain tuntuu siltä, että astun huoneeseen ja näen jotakin, mitä minun ei kuuluisi nähdä. Toisaalta ihmiset huoneessa/näyttämöllä/maalauksessa ovat hekin usein kuin vain puoliksi läsnä – lasittunein silmin he katsovat tyhjyyteen tietämättä ehkä itsekään, miksi ovat osallisina tapahtumissa.

Maalauksessa Young Adults IV (Two Distant Events Happening Simultaneously) on kaksi nuorta. Tai ehkä he ovat sama mies kahtena eri olentona, kahdessa eri ajassa? Miehen vartalon läpi kasvaa puu ikään kuin hän olisi ilmestynyt toisesta ulottuvuudesta paikkaan, johon ei olisi kannattanut ilmestyä.

Kaksoisolentotematiikka toistuu näyttelyssä. Kahdet miltei identtiset kasvot tai takaraivot rinnakkain, luonnottomassa suhteessa toisiinsa, herättää kuvana kauhua. Tämän maalauksen miehet eivät niinkään kauhistuta kuin ihmetyttävät. Mitä he katsovat? Seisovan miehen ruumis näkyy kahdesta eri kulmasta yhtä aikaa, ja ymmärrän katsovani peiliin. Kuva katkeaa makaavan miehen säärien kohdalta. Maailma on konkreettisesti kaksi yhtä aikaa.

KARI VEHOSALO. Sara Hildénin Taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 6.2.-23.5.2021.

Teoskritiikkejä Instagramissa

Nokkonen löytyy nyt Instagramista: @nokkonen_taidekritiikki.

Taidekritiikkien kirjoittaminen blogiin on käynyt välillä työlääksi, minkä vuoksi blogi on ollut toisinaan pitkilläkin tauoilla. Kokeilen kritiikkien lyhempää muotoa Instagramissa, jonne kirjoitan yksittäissitä teoksista. Julkaisen samat tekstit myös täällä.

Suljetut: Petra Koivisto (Seinäjoen taidehalli)

Petra Koivisto: Notes. Seinäjoen taidehalli 11.3.2020 – 9.5.2020.

Seinäjoen taidehalli on juuri muuttanut uusiin tiloihin, joten en osaa mielikuvituskäydä siellä. Ajattelen vääriä tiloja.

Taidehallissa on parhaillaan Petra Koiviston näyttely Notes, joka näillä tiedoin avautuu uudelleen huhtikuun puolivälissä. Millainen kokemus on mahdollista saada näyttelystä nyt?

Petra Koivisto on taidegraafikko, jolla on – tämä selviää taidehallin sivuilta – Suomen suurin grafiikan prässi. Hän työskentelee siis suurikokoisen monotypian parissa.

Näyttelyn teosten kerrotaan olevan ”kuin muistiinpanoja nähdystä ja koetusta, maisemista, horisonttilinjasta ja valosta”. Taidehallin sivuilla on näyttelystä vain yksi teoskuva, ja sama kuva löytyy myös taiteilijan omilta sivuilta. Kovin laajaa käsitystä näyttelyn sisällöstä emme siis saa, mutta katsotaanpa:

Menee hetki hahmottaa, mitä kuvassa on. Siinä on aikuinen ja kaksi lasta, mutta mitä he tekevät? Sitten ymmärrän, että maisemaan on tuotu läpinäkyvä kalvo. Nainen tekee kalvolle, maiseman päälle, vaaleanpunaisia merkintöjä.

Nyt kun alan miettiä, en edes tiedä, onko tämä valokuva teos vai onko tämä kuva teoksen tekemisestä. Mitä näyttelyssä on esillä? Kokonainen maisema valokuvineen vai tuo maiseman päälle maalattu muistiinpano?

Taiteilijan verkkosivujen gallerian uusimmat teoskuvat ovat vuodelta 2017. Voiko niistä päätellä jotakin?

Vuoden 2017 teoksissa on niissäkin kyse maisemasta. Ne ovat maalauksellisia, välillä lähes itsestään syntyneiden näköisiä kuvia, joissa on dramaattisia kontrasteja ja loistavaa auringonvaloa. Kuvien edessä tulee samanlaisia ”ooh!”-elämyksiä kuin oikein hienoilla maisemapaikoilla.

Ilmakehän siniset, punaiset ja keltaiset värit ovat kirkkaita, yhtä aikaa tuttuja ja epäluonnollisia. Mihin kaikkeen planeettamme pystyykään? Ja mitä kaikkea me sanallistamme umpeen – kun puhumme esimerkiksi sinisestä tavaasta, unohdamme, että taivas on usein myös punainen tai violetti.

En osaa kertoa tämän enempää. Haron tyhjyyttä ja hahmottelen silmieni eteen taivaita. Tahtoisin teosten eteen.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa ja gallerioissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

Suljetut: Liisa Hietanen (Galleria Saskia)

Liisa Hietanen: Kyläläisiä. Galleria Saskia (Tampere) 13.3. – 1.4.2020.

Suljetuista näyttelyistä kertominen on vaikeutunut, kun moni taidemuseo on poistanut sivuiltaan tiedot tämänhetkisistä näyttelyistä. Ymmärrän kyllä miksi, ja kiroan itseäni, etten tajunnut ottaa näyttelytietoja talteen, kun niitä vielä oli saatavilla.

No, galleriakenttä on laaja ja heiltä tietoja löytyy (löytyy toki osasta museoitakin, eivät ne kaikki ole sivujaan tyhjentäneet). Tänään teen mielikuvitusmatkan tamperelaiseen Galleria Saskiaan, jossa on Liisa Hietasen Kyläläisiä-näyttely.

Liisa Hietanen virkkaa arkisia asiota, kuten ruokalautasia, jatkojohtoja ja lämpöpattereita. Niiden lisäksi hän virkkaa kokonaisia ihmisiä. Näillä virkatuilla tyypeillä on esikuvansa, eli ne ovat kolmiulotteisia muotokuvia oikeista ihmisistä.

Hietasen teoksiin voi tutustua taiteilijan omilla sivuilla olevien kuvien kautta. Olen myös ilokseni saanut nähdä teoksia näytteyissä vuosien mittaan; olen kirjoittanut tähän blogiin mm. vuoden 2011 näyttelystä Galleria Rajatilassa.

Virkkaaminen on hidasta ja siitä tulee rakkoja sormiin – tämä on ensimmäinen ajatukseni. Käsityötekniikat ovat olevinaan jotenkin pehmeitä ja kotoisia, mutta oikeasti käsitöiden tekeminen on – kuten sansta voi päätellä – työtä. Villasukkien neulomisesta tulee jännetuppitulehdus, virkkaamisesta rakkoja.

Mutta koska käsityöt liitetään kotiin, niistä tulee myös lämmin olo. Hietasen virkkaamiin ihmisiin ei voi kuvitella pahuutta. Heidän näkemisestään tulee hyvälle tuulelle, ja heitä tekee mieli halata.

Ihmisten ja heidän vaatteidensa virkkaaminen kuljettaa meidät kummalliseen metatodellisuuteen. Kun taiteilija virkkaa toisinnon mallinsa neulepuserosta, syntyy madonreikä, josta voi nähdä nurinkuriseen maailmaan. Miksi virkata neule? Ja onko virkattu vaate oikeasti vaate vai onko se osa virkatun ihmisen rakennetta ja ruumista? Mitä vaatteen alla on?

Tekemisen päättäväinen kerroksesta toiseen eteneminen tuo mieleen kirjoittamisen, koodaamisen ja muut kommunikaation välineet. Virkkaaminen on tiedon tallentamista. Tällainen maailma on; näin sen voi koodata silmukka silmukalta talteen.

Näiden teosten katseleminen tuottaa iloa ja ihmetystä. Samalla se synnyttää minussa valtavan arvostuksen toistoa kohtaan. Yksi silmukka on kovin pieni, eikä kerro vielä juuri mitään, mutta entä kymmenentuhatta silmukkaa? Miljoona? Tämän kun muistaisi omassakin arjessaan, kun asiat eivät tunnu etenevän riittävän nopeasti. Tekoja toistamalla maailma muuttuu, sillä sen on pakko.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa ja gallerioissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.