Todellinen satumaailma (Näyttely: Pive Toivonen)

Pive Toivonen – Matkakuvia maailmalta. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 4.1.-25.1.2018.

IMG_20180117_160653Pive Toivosen näyttely on samanaikaista matkustamisen riemua ja pysähtymistä. Matkallahan kaikki näyttää tallentamisen arvoiselta, mutta Toivonen on tallentanut hitaasti piirtämällä. Roomasta on tarttunut mukaan esimerkiksi Pantheonin kupolin keskipiste ja lintuja, ja matkoilta maailman ääriin majakka sekä muita maisemia.

Toivosen teoksissa on lempeyttä ja lämpöä. Niihin on tallentunut matkailun paras puoli: uuden näkeminen, rentoutuminen, uteliaisuus. Kaukana ovat saasteet, epätasa-arvo ja kolkuttava omatunto.

Näyttely saa maapallon näyttämään satumaailmalta, jossa kaikki on mahdollista. Vaikka ensimmäisessä teoksessa onkin viitteitä auto-onnettomuuksissa kuolleisiin kenguruihin, muu on unelmia ja niiden toteuttamista. Kahvilla ja viinillä maalatuissa sypresseissä kiteytyvät niin esteettinen ilo kuin makunautinnotkin. Iho alkaa kaivata lämpöön.

 

Mainokset

Istuhan alas, kun vielä ehdit (Näyttelyt: Wyrd Ritual Art; Sakari Kannosto)

Sakari Kannosto: Viimeiselle rannalle. Wyrd Ritual Art (Jani-Petteri Olkkonen ja Jenny Olkkonen (os. Suhonen)): Duoteistinen asetelma. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 6.1.-29.1.2018.

IMG_20180117_160627Wyrd Ritual Art -nimen alla toimii taiteilijapari Jani-Petteri Olkkonen ja Jenny Olkkonen. Wyrd tekee rituaalista taidetta, jota nyt on Mältinrannassa esillä kaksiosaisen teoksen verran.

Teospari Jumalatar ja Jumala koostuu hiilipiirroksista, palavista kynttilöistä, puutuoleista, joilla katsoja saa istua sekä musiikista. Koska toisen teoksen mp3-soitin oli epäkunnossa, kuulin vain toiseen liittyvän äänimaailman. Se oli rumpumusiikkia, rytmikästä ja intensiivistä.

Teos on hyvin kokemuksellinen. Millään muulla ei ole merkitystä kuin katsojan-kuulijan kokemuksella. Minulle ei tarjota taustatietoa rituaaleista, joihin teos ehkä pohjautuu. Katselen toisiinsa kietoutuneita käärmeitä ja kuuntelen rummun tuminaa.

Mustavalkoisissa piirroksissa on käärmeen lisäksi muutakin klassista symboliikkaa: mustavalkoruutuja, pyramideja, solmuja. Koska en ole uppoutunut syvälle symbolismin historiaan, en tunne näiden symbolien kaikkia merkityksiä. Katselen niitä, mutta ne eivät puhu minulle.

Pidän siitä, että minut kutsutaan istumaan teoksen luona pitkään. Jos en saakaan teoksesta kaikkea irti, se johtuu omasta lähestymistavastani – kaipaan tietoa tämän oudon edessä, enkä voi heittäytyä teokseen, koska en tiedä, mihin heittäytyisin ja miten.

IMG_20180117_160353

Sakari Kannoston näyttelyn nimi Viimeiselle rannalle tuo mieleen lähes samannimisen kirjan ja elokuvan ja kappaleen. Niissä kaikissa ydinlaskeuma on tuhonnut suurimman osan maapallosta, ja Australiassa seurataan säteilyn saapumista tuhoamaan ihmiskunnan viimeisetkin rippeet.

Kannoston teokset ovat suuria ja dramaattisia. Videoteoksessa on valtava määrä ruutuja, joilla vesi virtaa (ja kun astuu lähemmäs, alkaa jostakin kuulua varsin häiritsevä ääni, joka tuo mieleen lähinnä tärykalvon naputtelemisen neulalla). Leikkimökistä on tullut transformer-robotti. Matkalaukut ovat päällystäneet koko maapallon, ja niistä on rakentunut Arkki, jolle ihmiskunta yrittää pelastaa itsensä.

Näyttelyssä on myös huumoria. Kaksipäiset kylpyankat näyttävät juuttuneen päättämättömyyden tilaan. Eikä valurautainen viemärinkansikaan viestistään huolimatta ole kovin vakavamielinen: sen vaakunassa on uppoava vene.

Kaiken suuren keskellä arkiset surrealismit toimivat minulle parhaiten. Maailman tila on niin suuri asia pureskeltavaksi, että mieluiten sitä pureskelee pienissä ja keveyteen pyrkivissä osissa.

 

 

 

Kahvilataidetta & sähköä Tallinnassa

Hei, ja pitkästä aikaa! Pidin vähän katselulomaa (eli katselin, mutten kirjoittanut), mutta vaikeaahan se oli, joten kerron teille parista näyttelystä nyt:

Kävin Tallinassa vuoden ensimmäisenä tiistaina. Jos tunnette Tallinnan taidemuseoskeneä, tajuatte, että tiistaisin (näin talvikaudella) taidemuseot (ja melkein kaikki muutkin museot) ovat siellä kiinni. Mitä siis tehdä?

Googlailin museoita sen verran, että löysin avoinna olevan Eduard Vilde -museon. Kävelyreitti sinne on mitä mukavin, kunhan vähän välttelee isoimpia autoteitä. 20180102_160337234

Kirjailija Eduard Vilden (1865-1933) kotimuseossa on huimia asioita, kuten käsinmaalatut tapetit ja juokseva vesi makuuhuoneessa. Museon työntekijä opasti minua ystävällisesti, vaikkemme löytäneet yhteistä kieltä.

Mutta se, mikä minut museoon erityisesti veti, oli yläkerran näyttely Gone with the Coffee. Ehdin sinne paria päivää ennen sen päättymistä (se suljettiin loppiaisena). Näyttely käsitteli kahviloiden merkitystä virolaiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen. Miten mahtava näkökulma, ja toteutus sitten? Sekin oli hieno.

Pieneen näyttelytilaan oli luotu oma kahvilansa. Siellä oli pöytiä ja tuoleja ja kahvia, jota sai istuskella juomassa. Seinille oli ripustettu kahvila-aiheisia maalauksia ja katkelmia kirjoista (viroksi, joten en ikävä kyllä ymmärtänyt niitä). Näyttelytilassa oli myös rautalangasta väänettyjä haamutuoleja, joissa taiteilijoiden ja kirjailijoiden haamujen voi hyvin kuvitella istuskelevan.

Olin ihan innoissani. Tällaisen mininäyttelyn haluaisin joskus nähdä Suomessakin. (Itsehän keräilen teeaiheisia taideteoksia, mutta kokoelmani on vasta hyvin, hyvin alussa.)

Entä sen jälkeen? Jotain aivan muuta: lähellä satamaa on Energian oivalluskeskus. Entisen sähkölaitoksen tilat ovat jo sinällään näkemisen arvoiset, mutta parasta on koko museon interaktiivisuus. Kaikkea saa kokeilla. IMG_20180102_195258

Alimman kerroksen kojeet käsittelevät erilaisia ilmiöitä ääniaalloista valoon. Ylemmissä kerroksissa päästään sähkön pariin, ja tarjolla on melko jänittäviä vempeleitä testattavaksi.

Vähän jäi harmittamaan, että keskuksen salamanäytös alkoi juuri siihen aikaan, kun minun piti jo olla laivassa palaamasa Suomeen. Ehkä ensi kerralla sitten.

 

 

Kaikki on lähikuvassa (Näyttely: Robert Longo)

ROBERT LONGO. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 23.9.2017–14.1.2018.

SAM_6092

Robert Longo: Untitled (Hercynian).

Trendikkään taiteilijan näyttelyn tunnistaa jo siitä, että näyttelyllä ei ole nimeä. Pelkkä taiteilijan nimi isoin kirjaimin riittää keräämään katsojat kuin kärpäset hunaja-astialle.

Robert Longon näyttely tarjoaa nimenomaan sitä hunajaa. Hänen hiili- ja grafiittipiirroksensa ovat taiten tehtyjä ja romanttisen kauniita. Esittipä kuva sitten ruusua tai tiikeriä, naisen silmiä tai urheilijoita, aihe on siloteltu irti ruumiillisuuden säröistä. Silmänympärykset ovat rypyttömät, kukan terälehdissä ei ole pienimpiäkään vikoja tai repeämiä, tiikeri on mitä täydellisin tiikerin idea.

Teokset olisivat aivan toisenlaisia ilman lasia. Näyttely on lähes kokonaan mustavalkoinen, ja mattamusta hiilipinta muuttuu lasin alla kiiltäväksi. Katsoja näkee teoksen lasista paitsi itsensä myös kaikki muut saman huoneen teokset. Tämä vain lisää kaunista kiiltokuvaefektiä.

Mitä Longo sitten haluaa sanoa? Yksi vaihtoehto on, että hän korostaa kuvien tasa-arvoa. Hän käyttää samaa kärsivällisyyttä ja aikaa hioakseen kuvaa meren aalloista tai urheilujoukkueesta, Star Warsin hahmoista tai eläimistä. Hän poimii kuvia sieltä täältä ja tekee niistä meille yhtä tärkeitä – ne ovat olleet hänellekin yhtä tärkeitä.

Toisaalta hän sanoo myös, ettei ajalla (ja sitä kautta elämällä) ole suuntaa, ellemme me itse sitä valitse. Ai, miten niin? No siten, että hän on aloittanut suuren piirtämisurakan toisensa jälkeen, valinnut aiheeksi nyt sitten vaikka lähikuvan ruususta tai jalkapallojoukkueen, ja käyttänyt siihen mahdottoman paljon aikaa.

Voin kuvitella hänet tilaan, jossa kaikki on selvää. Hän herää aamulla jatkaakseen piirtämistä. Hän menee illalla nukkumaan jaksaakseen piirtää taas seuraavana päivänä.

Piirtäminen riittää elämänsisällöksi, niin hän minulle sanoo.

Kaikki on lähikuvassa. Kun USA:n lipun näyttää kaikkine ommeltuine saumoineen, esineenä, kuvasta tulee heti poliittinen. Samalla tavalla Longo näyttää meille suurten taiteilijoiden teoksia röntgenkuvina. Ikonisista maalauksista näkyy kädenjälki, yhden ihmisyksilön teot satoja vuosia sitten. Tekeekö se teoksista pienempiä? Ottaako tämä kantaa taidemaailman palvontakulttuuriin?

Alakertaan on ripustettu vastakkaisille seinille kaksi suurta teosta. Valinta tuntuu lähes alleviivaavalta: toisessa on metsä, jossa auringonpaiste kimaltelee, toisessa on hämärä kirkko, ihmisen luoma pyhä tila, jossa valo myös leikkii. Kummassakin on jumalallisuutta: toisessa ilman ihmistä syntynyttä, toisessa ihmisen tekemää (tokihan kumpikin piirros on ihmisen tekemä, mutta puhun nyt niiden aiheista).

Ihmisen tekemä naulitsee minut pidemmäksi ajaksi. Tuijottelen valoa mustavalkoisessa katedraalissa. Tunnen jokaisen tiiliskiven painon,

miten arkkitehdit ja rakentajat sukupolvesta toiseen,

miten uskovaiset ja turistit ja papisto sukupolvesta toiseen ajattelee,

tämän täytyy olla totta, ikuisuuden täytyy olla olemassa, jos tällainen rakennus on tehty, on oltava jokin pyhyys, jota tänne on lainattu.

Ihmisten teot (kuuluisat maalaukset, silkkikukat, valtioiden liput) ja ilman ihmistä olemassaoleva (eläimet, jäävuoret, kukat, metsä) asettuvat näyttelyssä jatkuvasti rinnakkain. Tämä näkyy myös teosten nimissä: niiden nimenä on Nimetön (Untitled), ja sen jälkeen jokin nimi. Asiat ovat olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen on nimennyt ne.

Lopulta kumpikaan näistä maailmoista (ihmisen maailma tai ihmisestä riippumaton) ei ole tärkeämpi toista. Tärkeää on se, miten katsomme niitä, miten ajattelemme niitä, miten ne esitämme muille. Longo esittää ne rauhallisesti, kärsivällisesti, tärkeinä. Me saamme katsoa niitä miten haluamme, hänen tekonsa eivät siitä piittaa, hän piirtää, sillä se riittää elämän ajaksi.

 

Hillitty hehku (Näyttely: Virve Lilja)

Virve Lilja: Lost in life – grafiikkaa ja maalauksia. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 22.9.-29.10.2017.

SAM_6049

Kosminen kudos I.

Galleria Himmelblau on muuttanut katutasosta eksoottiselta kuulostavaan kerrokseen 2B. Sinne pääsee entisen gallerian kohdalta hissillä tai sitten voi käyttää loistavia portaita, joista osa ei ole lainkaan portaita vaan kaltevia pintoja. Suosittelen.

Galleriassa on esillä Virve Liljan maalauksia ja grafiikkaa. Niissä pieni sekoittuu suureen ja ihminen halkeaa luonnon voimasta.

Lilja kuvaa ihmisen persoonallisuuden ja muistin suhdetta esimerkiksi suuressa Muisti jälkiä -maalauksessaan, jossa vanhuksen kasvot ovat huuhtoutumassa pois. Kasvot ovat kadonneet myös Kosminen kudos -teoksen ihmiseltä – kasvojen tilalla on sinistä juurakkoa tai tiivistä kasvustoa. Ihmistä suuremmat asiat ovat tulleet ja asettuneet häneen. Hän ei enää ole pelkästään persoonansa ja muistonsa.

Toiset teokset saavat maailman näyttämään hyönteisten nakertamalta puulta. Niissä ihmiset katoavat, kuten nimi Lost in Life kertoo. Korumaisissa koukeroissa voi myös pysytellä piilossa. Jos eksyminen ei pelota, itsensä voi punoa maailman jouhien sekaan.

Näyttely hehkuu hillitysti luonnon väreissä. Totiselta näyttävän kuvapinnan ääriltä löytyy myös lempeää huumoria. Eksyminen ei ole harvinaista ja vakavaa. Se on jokapäiväistä, arkista, ja tarjoaa mahdollisuuden seikkailemiseen.

 

 

Osattomuudesta (Näyttelyt: Niko Tii Nurmi Sipiläinen; Laura Laukkanen)

Niko Tii Nurmi Sipiläinen – He Wdet Welinet / Hem Newe Media. Laura Laukkanen – Abedyssan Kerjuukuppi. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 23.8.-10.9.2017.

SAM_6066Ymmärrän, että nyt on tapahtunut jotakin, mitä en ymmärrä. Rajatilan yläkerran seinään on teipattu sarja nimiä. Luen ne läpi, en hahmota niiden merkitystä. Luen näyttelyn tiedotetta, enkä pääse kiinni siihenkään.

Niko Tii Nurmi Sipiläisen He Wdet Welinet on teos, joka pohtii aikaa ja keksintöjä. Tai näin ainakin tulkitsen tiedotetta: ”Cexintö halcaise aian cahtia: aican ennen ia aican iälcen. Cun sirtyme on ohi, wsi weline on lesne caikes.”

Muuta en ymmärrä. Jään osattomaksi tästä taiteesta.

Kellarin pimeydessä (joka on niin pimeää, että siellä täytyy aina sytyttää kännykän taskulamppu, jotta näkee edes vaaksan verran eteensä) on videoteos, joka koostuu seitsemästä ruudusta. Laura Laukkasen teoksessa syödään – lusikat kilisevät savikuppien reunoihin.

Yksi ei kuitenkaan syö. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa. Hänen vuoronsa tulee lopuksi, kun yksi ruokailijoista jakaa ruokansa hänen kanssaan. Lusikkaa ei kuitenkaan jaeta; viimeinen saa syödä käsin. SAM_6065

Teos saa pohtimaan ruoan ja luonnonvarojen epätasaista jakautumista, osattomuutta. Kuinka valmiita me olemme jakamaan omastamme? Annammeko vain sen verran, että muut pysyvät hengissä vai otammeko heidät mukaan sivistyneellä tavalla, samaan pöytään, ruokailuvälineineen kaikkineen?

 

Näyttelyt kansien välissä (eli kolme viimeaikaista näyttelykirjaa)

Kirjat:

Kaupunki. Haiharan taidekeskus 5.8.-3.9.2017. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017. Tampereen taidemuseo. Aboa Vetus & Ars Nova.

Backlight ’17. Valokuvakeskus Nykyaika ja Tampereen taidemuseo.

IMG_20170925_175704

Haiharan taidekeskuksen Kaupunki-näyttely päättyi tämän kuun alussa. Näyttelykirja on odotellut kirjapinoni päällimmäisenä, että ehdin lukea muutamaan muun tamperelaisen näyttelykirjan ja niputtaa ne teille yhteen. Tässä tulee:

Kaupunki-kirja alkaa Elina Alatalon tekstillä taiteilijoiden ja kaupunkien suhteesta. Hän kysyy, ovatko taiteilijat purkamassa ja vastustamassa vai myös ehdottamassa uutta. Hän nostaa myös esiin sen tosiasian, että ne kaupunginosat, joita taiteilijat ottavat omikseen, keräävät yleensä muutakin elämää. Kaupungeille on hyötyä taiteilijoistaan.

Kaupunki-näyttely ei niinkään käsitellyt taiteilijoiden kaupunkisuhdetta vaan laajemmin koko kaupunkiteemaa. Kirjassa on kunkin näyttelyn taiteilijan perustiedot, hyvä teoskuva sekä enemmistöltä myös vastaus kysymykseen tulevaisuuden kaupungista ja unelmien kaupungeista. Nämä lyhyet kaupunkiajatukset poikkeavat perinteisestä näyttelykirjan sisällöstä, ja avaavat yllättävän ikkunan kunkin taiteilijan arvoihin ja maaimankuvaan.

Vastaukset jakautuvat kahtia: osa unelmoi, osa toteaa, että ei tässä hyvin käy. Unelmissa kaupungit ovat täynnä puita ja ihmiset tasa-arvoisia. Dystooppisemmissa tulevaisuuskuvissa vain rikkailla on varaa puhtaisiin kaupunkien keskustoihin, ja köyhien kaupungit hukkuvat rikkaampien roskaan.

Teemu Mäenpää toteaa: ”Kaupunkilaisuus on mielestäni tietynlaista pelkuruutta, jossa koetetaan nojata ja turvata johonkin suurempaan, kuin itse.” Tätä jään pohtimaan.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -näyttely oli Tampereen taidemuseossa kesällä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa, toisen ”huvikseni” ja toisen, koska minulta tilattiin näyttelystä kritiikki Keskisuomalaiseen.

Kritiikkejä kirjoittaessani käytän apuna paljon teoskuvia. Tiina Pyykkisen maalaukset eivät kuitenkaan suostuneet kuvattaviksi. Ne kiiltävät ja heijastavat ja valokuviin tallentui vain omia kuviani teosten pinnassa. Niinpä (jouduin vähän kerjäämään) sain näyttelykirjan taidemuseosta työn puolesta. Onhan kriitikolla oltava kotonakin kuvia, joita katsella.

Näyttelykirja on siis toiminut minulle kuvakirjana. Sellaisena se onkin loistava: isoja hyvälaatuisia kuvia vaikeasti kuvattavista teoksista. Toki Pyykkisen teosten luonteeseen kuuluu se, että niitä pitää katsella livenä hankalasti heijastuksia väistellen, joten kirjan kuvat antavat maalauksista liian helpon käsityksen (vaikka on niitä heijastuksiakin saatu upeasti kuvissa esiin).

Kirjan pääasiallinen tekstisisältö on Silja Rantasen artikkeli, joka antaa kuvan määrätietoisesta, tekemisessään varmasta, nuoresta taiteilijasta. Rantasen mukaan taiteilija keskittyy mitä minun tulisi tehdä -kysymyksen sijasta kysymään miten tämän esitän.

Backlight ’17 -näyttelykatalogi on hieno kirja. Kuvia on paljon, ja jokainen taiteilija on esitelty sekä lyhyellä henkilöinfolaatikolla että teosten tiedotetekstillä. Kuvasivuja on jokaiselle taiteilijalle varattu kolme. Koska näyttelyssä on esillä nimenomaan kuvasarjoja, on mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat kirjaan on valittu. Mikä on kunkin kuvasarjan ydin?

Kirja toimii niin kuin näyttelykirjat perinteisesti toimivat. Se kokoaa yhteen näyttelyn ytimen niin, että kirjaa selaillessa voi näyttelyä muistella vielä vuosienkin kuluttua. Kuvavalinnat ovat siksikin tärkeitä: kirjaan valitut kuvat muodostuvat ajan myötä kuvaksi koko näyttelystä. Muu helposti unohtuu.

Kirja on samalla Backlight-näyttelyn 30-vuotisjulkaisu. Tämän ominaisuuden se kantaa loppusivuillaan: siellä on useamman sivun mittainen (englanninkielinen) keskustelu, jossa muutama vuosien mittaan mukana ollut näyttelytoimija keskustelee Backlightin historiasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten kansainvälinen näyttely pyöräytettiin käyntiin aikana, jolloin kommunikoitiin kirjeillä eikä sähköposteilla.

Sain Kaupunki-näyttelyn kirjan maksutta, kun kävin näyttelyssä. Näyttelytyöntekijä tunnisti minut (!!) ja ojensi kirjan minulle. Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -kirjan sain Tampereen taidemuseosta, kun kirjoitin näyttelystä sanomalehtikritiikin. Backlight 2017 -näyttelykirjan sain Tampereen taidemuseosta, jonka lehdistötilaisuudessa kävin kirjoittaakseni näyttelystä tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattoman arvostelun.