Toisaalta kaunis (Näyttely: Helinä Hukkataival)

Helinä Hukkataival: MUUNNELMIA. Galleria Koppelossa (Kauppakatu 14, Tampere) 2.12–30.12.2016.

20161207_140250954

Galleria Koppelossa on esillä kaksi Helinä Hukkataipaleen performanssivideota sekä yhden performanssin tuotoksia, paperista rypisteltyjä naamioita. Vaikka taiteilijan kasvot on kummassakin videossa peitetty jollakin tavalla (toisessa paperilla, toisessa maalilla), paperinaamioiden kautta hän tuntuu olevan vahvasti läsnä, jopa monistettuna.

A4 – muunnelmia -videolla Hukkataival rypistää paperiarkin kerrallaan kasvoilleen. Hänestä tulee naamio, ja sitten hän aloittaa alusta. Valkoisissa paperikasvoissa on pääsiäissaarimaista jyrkkyyttä. Ihmisestä tulee arkaainen kiviveistos, ja taas uudelleen.

Vastapäisellä seinällä nämä naamiot tuijottavat minua ilmeettömästi. Ne ovat kuvia ihmisen halusta nähdä itsensä ulkopuolelta; ihminen haluaa aina tehdä ihmisenkuvia. 20161207_140334856

Mustamaalausta-videolla nainen piirtää suullaan lasiseinään. Video on kuvattu lasin läpi. Naisen suusta puskee mustaa massaa, jolla hän kieputtelee lasille abstraktia kuviota.

Naisen kasvot on maalattu valkoisiksi ja hiukset ovat punaiset. Kokonaisuus tuo mieleen klovnin, jälleen uuden tavan piilottaa ihmisen yksilöllisyys naamion taa.

Musta, suusta puskeva sylki alkaa nopeasti ällöttää. Ajattelen humoraalioppia, jonka mukaan ihminen kostuu neljästä nesteestä: verestä, limasta, sapesta ja mustasta sapesta. Ihmisruumis on aina sisältänyt myös eritteitä, me vain emme halua ajatella iteämme niiden kautta.

Näyttelystä jää kaksijakoinen olo: se on vähän ällöttävä ja toisaalta kaunis. Ihmistä saa katsoa häpeilemättä sellaisena kuin hän on.

 

Kuin koruja kuin kasveja kuin vettä (Näyttely: Heta Laitakari)

HETA LAITAKARI: aQua – veistoksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 25.11.–14.12.2016.

2016-12-05-2709

Heta Laitakarin veistoksissa on valoa. Näyttelyssä kuljetaan satumaisesta unitilasta toiseen: lumpeet kasvavat valolammesta, pronssiin valetut puunoksat taipuvat silmukoiksi.

Galleriassa on miellyttävän hämärää. Teokset valaisevat joulukuun alun pimeyttä. Tiedotteen lupaamaa kuunvaloa näyttelytilassa tosiaan on: kirkasta mutta kuulasta, vedenpinansta heijastuvaa. (Illan pimeydestä galleriaan astuneena jopa himmeä valo on paikoin liikaa, kun sitä pitää katsoa suoraan. Teoksia täytyy aluksi siristellä.)

Monet veistokset ovat kuin jättimäisiä koruja kiiltävillä alustoillaan. Rengasmaiset kasviveistokset voisi kutistaa sormuksiksi ja kaulakoruiksi. Toiset ovat pesiä: erilaisten hyönteisten koteja, joiden säspuolelta voi odottaa mitä tahansa (pronssisten ampiaisten äänetöntä virtaa galleriaan, esimerkiksi).

Pidän veistoksista, joissa yhdistyy muovinen putki ja lampun sisäpinnalle piirretyt (maalatut?) kasviaiheet. Niissä on jotakin dystopistista, tulevaisuutta, jossa kasvien on pitänyt kehittää itselleen muovisia rankoja.

Toiset valoteokset näyttävät silmääni liikaa lampuilta, ja jään kaipaamaan niihin jotain vähän lisää. Lisä voi olla pienikin: metallilankaan käärityt kivet riippumassa valoteoksesta kuin kellonpunnukset tai valojen asettelu suurille oksille ohjaavat ajattelua uusiin suuntiin.

Näyttely onnistuu luomaan kummallisia, pieniä satukirjamaisia maailmoja. Kun yhden jättää taakseen, toinen jo kutsuu luo.

 

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 7 (ja viimeinen)

Kun päästään nykytaiteeseen, naisia alkaa vilistä jo yleisessäkin taidehistoriassa. Luennolla alkoi huvittaa, kun vähän väliä ajattelin, että ”tuostahan minulla on se kirja!” ja tajusin, että olen viskannut sen(kin) kirjan jo divariin. Hyllytila ei riitä, valintaa on tehtävä, joten esim. galleristi ja keräilijä Charles Saatchin haastattelukirja on mennyt menojaan (ei se ollut kummoinen. häneltä kysyttiin sellaisia asioita kuin ”miltä tuntuu, kun on niin hurmaava vaimo?”). Samalle divarien kartoittamattomalle korpimaalle on päätynyt myös Guerilla Girlsin toimintaa käsittelevä kirja (jossa oli kieltämättä ihan hyviä pointteja, mutta ai juma, miten ruma se kirja oli).

Ai niin, eihän Saatchi ole naistaitelija. Hän liittyy kuitenkin asiaan siten, että hänen galleriassaan esiteltiin laajasti brittiläisten nykytaiteilijoiden taidetta (suurimpana nimenä tietysti Damien Hirst, mutta mukana myös naisia). Yhtenä naisena Saatchin tallissa oli Tracey Emin, jonka taide ammentaa naisen henkilökojtaisesta elämästä (esimerkkinä taiteeksi muuttunut taiteilijan myllertämä sänky). Ajatuksena se, että kaikki mihin taiteilija koskee, on taidetta, on ihan hauska.

Monen taiteilijan kohdalla toistuneet sanat intiimi ja henkilökohtainen ovat vähän omituisia. Eikö kaikki taide ole intiimiä ja henkilökohtaista? Miksi näitä sanoja toistellaan aina naistaiteilijoista puhuttaessa?

Esimerkiksi Marina Abramovicin performassi The Artist is Present (2010), jossa hän istui kunkin hänen luokseen jonottaneen näyttelyvieraan kanssa muistaakseni minuutin ja katsoi heitä silmiin. Tästä performanssista on monesti tullut vastaan meemimäisesti levinnyt video, jossa Abramovicin entinen puoliso Ulay tulee yllättäen istumaan naista vastapäätä. Abramovicin silmiin kohoaa kyyneliä. Videoon on usein liitetty jotain ihkuja kommentteja siitä, miten tosirakkauden näkee heti tai muuta siirappista.

Kun katsoin dokumentin Abramovisista (ja tästä performanssista samalla), kävi ilmi, ettei asia ollut ihan niin yksioikoinen. Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, samoin erot, eikä se, että joku liikuttuu kyyneliin tarkoita suoraan, että olisi kyse tosirakkaudesta, sitä ainoasta oikeasta tai jotakin sellaista. Ei edes naisen kohdalla.

Tai voi ollakin. Mutta voi myös olla, että ajan kuluminen tulee kerralla hyvin näkyväksi, kun tapaa entisen puolisonsa vuosikausien tauon jälkeen. Tai ihmisten intensiivisen kohtaamisen henkinen paine purkautuu, kun vastassa on rakkaat kasvot. Mistä minä tiedän.

Videoklippi löytyy esim. Youtubesta.

Tampereen taiteilijaseuran luentosarjat jatkuvat keväällä. Kannattaa vilkuilla seuran nettisivuja. Minä lopetan raportoimisen aiheen tiimoilta tähän.

 

 

Ajasta (Näyttely: Hanna Oinonen)

Hanna Oinonen — Obsessions. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 15.10.2016-1.11.2016.

sam_5577

Hanna Oinonen käsittelee näyttelyssään aikaa ja katoavaisuutta. Hänelle kaupunki on arkeologiaa. Kaiken alla on jotain muuta: ”Täydellinen vappupikniknurmikko kotimme lähellä on muuttunut rakennustyömaaksi, leikkipuiston paikalla on siisti ruohomatto, eikä mikään paljasta mitä sen tilalla aikaisemmin oli.”

Kaupungin muuttuessa on vaikea asettaa rajaa mihinkään. Aina, kun puistoja pienennetään, ajatellaan, että jäihän meille vielä tuon verran puistoa. Seuraavalla kerralla yritetään taas olla tyytyväisiä: jäihän sitä vielä tuon verran. Lopulta varmaan ajatellaan, että no onhan meillä vielä nuo kaksi… eikun tuo yksi puu jäljellä, ollaan tyytyväisiä ettei sitäkin ole kaadettu.

Itsekin asun kerrostalossa, jonka kohdalla kartan mukaan oli ennen 1960-lukua lampi. Lampi! Olisipa ihanaa asua lammen rannalla tai käydä kävelemässä sen ympäri. Sen sijaan se on täytetty, jotta sen päälle on voitu pykäistä kerrostalo.

Oinonen kuvaa paikkojen katoamista kartalla, jonka hän on koonnut gallerian seinälle Kartan materiaalina toimivat erilaiset kasvit ja terälehdet, jotka on maalattu mustiksi. Katomisen tunne on voimakas: kasvit ovat enää mustia aukkoja, jotka eivät tuoksu.

Kuvakudoksissa luonto elää elämäänsä, vaikka teollisuuden putket työntyvät sen keskelle. Kauempaa kokonaan mustalta vaikuttava kudos paljastaa sivulta katsottuna rakennetun maiseman. Tekstiilipinnassa on jotain nostalgista jo valmiiksi (sitä tekee mieli koskettaa), ja mustavalkoisuus tuo kuviin vielä toisen menneisyyden kerroksen. sam_5581

Kellarissa seinät jo itkevät lasisia kyyneliä. Anteeksi-teos tuntuu pyytävän jo etukäteen anteeksi asioita, joita galleriatalolle tulee tapahtumaan. Tai sitten se on luonnon haamu, se lampi, joka on tuhottu, jolta anteeksiantoa voi enää vain anella.

(On hassua lukea oman kaupunginosansa historiaa. Oma asuinalueeni on saanut nimensä siitä, että täällä oli niin paljon ilveksiä. Nimi kantaa muistoa alueen luonnosta, jonka ihminen on kokonaan tuhonnut.)

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 6

Mitä lähemmäs naistaiteilijoita käsittelevä luentosarja pääsee nykyaikaa, sitä enemmän on taiteilijoita, joista puhua. Konkreettisesti tämä näkyy siinä, että olen alkanut jäädä joka kerta bussista luentojen jälkeen, koska luennot menevät yliajalle. Ongelma on tietenkin positiivinen: naisia on jäänyt historiaan niin paljon, että heistä on mahdotonta valita ne tärkeimmät.

Tällä viikolla luennon ajallinen rajaus oli modernismi Euroopassa. Päästiin kubismiin (vain vähän naisia), dadaan (niin miesvaltainen liike, että oikeastaan vain Hannah Höch pääsi naisena piireihin) ja esimerkiksi geometriseen abstraktiin, jossa edelleen väitellään Hilma af Klintin asemasta. (Nyt kun kirjoitan tämän näin auki, tuntuu taas siltä, ettei niitä naisia nyt niin paljon historiaan ole jäänytkään.)

Hilma af Klint (1862-1944) maalasi abstraktinsa salaa. Muuta taidettaan hän esitteli yleisölle, mutta abstraktit maalaukset hän piilotti (ja testamenttasi ne pidettäväksikin piilossa ainakin 20 vuotta kuolemansa jälkeen). Hänen abstraktin taiteen uransa on siis kokonaan postuumi, ja sellaiseksi hän sen toivoikin. Maalauksia on ollut viime vuosina esillä monessa paikassa, joten näkyvyyttä ne ovat kyllä saaneet. Mutta edelleen väitellään siitä, ovatko ne taidetta sanan siinä merkityksessä, että niille olisi olemassa taiteellinen perustelu. Af Klint kun itse maalasi ne, koska sai käskyn toisesta maailmasta; ne olivat siis hänelle itselleen jonkinlaisia hengellisiä maalauksia.

Taiteilija ei toki ole aina itse oikeassa teostensa merkityksestä. Mietin tätä, kun luennoitsija kertoi Georgia O’Keeffen (1887-1986) johdonmukaisesti kumonneen väitteet siitä, että hänen kukkamaalauksissaan tai pilvenpiirtäjissään olisi seksuaalisia symboleja. Tietysti taiteilijalla on oikeus kieltää jotkin tulkinnat, mutta voiko hän olla aina oikeassa? Jos suunnilleen jokainen katsoja näkee ainakin osassa kukkamaalauksista viittauksia sukupuolielimiin, voiko kyse olla vain siitä, että jokainen katsoja on kaksimielinen (ja taiteilija itse niin viaton, ettei yhteyttä näe)? Sitä paitsi kukat ovat, tietyllä tapaa, kasvien sukupuolielimiä. Niin että se siitä.

 

Esineen neljä ulottuvuutta (Näyttely: Ilkka Väätti)

Ilkka Väätti: MUNDUS-sarjan maalausnäyttely. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 22.10.-8.11.2016.

sam_5556

Avaris.

Ilkka Väätin maalaukset ovat esineitä. Ne ovat kuin rasioita, joilla on neljä ulottuvuutta: neljäs on aika, josta teokset ottavat palasia ja kuljettavat niitä sisällään aikakaudelta toiselle.

Maalauksia voisikin pitää jonkinlaisina aikakapseleina, joissa säilyy fragmentteja ihmisen todellisuudesta. Se, miten me eri kulttuureissa ja eri vuosisadoilla nuo fragmentit ymmärrämme, on sattumanvaraista, mutta siitä huolimatta ne säilyttävät ihmisyyttä.

En tiedä, onko muutos todellinen vai tapahtuuko se vain minun mielessäni, mutta jotenkin näen Väätin maalaukset vuosi vuodelta enemmän nimenomaan kolmiulotteisina esineinä. Pienemmässä koossa ne voisivat olla astioita tai muita käyttöön tarkoitettuja tavaroita. Niissä on kohtia, joihin käsi asettuisi sopivasti, muotoja, joita tekee mieli silittää.

Maalauksissa on myös visuaalisia illuusioita. Mustan ristikon risteyskohtiin ilmestyy vaaleita pilkkuja, kun katsoo toisaalle. Mustasta pinnasta kohoaa esiin puolipalloja kuin niittejä, jotka on yritetty piilottaa.

Näyttelyssä on rauhallinen olo. Sellainen tulee, kun näkee jotakin, mihin voi luottaa. Väätin teosten varaan voi laskea itsensä kokonaan: niissä on historiaa, joka kantaa, ja uudenlaista näkemistä, joka antaa katsojan oivaltaa jotakin sekä kuvista että omasta tavastaan nähdä ja katsoa. Teosten kanssa tekee mieli elää pitkään (ja siksi on joka kerta yhtä hienoa päästä näkemään niitä näyttelyissä).

 

Tampereen taiteilijaseuran luentosarja naistaiteilijoista, osa 5

sam_5549Viime keskiviikkona taiteilijaseuran luentosarjalla oli vuorossa venäläinen avantgarde (n. 1906-1922), jota käsiteltiin naisten ja taiteilijaparien kautta. Venäjällä ajalle tyypillistä oli, että taiteilijat kävivät läpi monta eri tyylisuuntaa – saman taiteilijan kautta voi tutustua kubismiin, fauvismiin, futurismiin ja niin edelleen.

Se, mitä jäin ihailemaan, oli taiteilijoiden joustavuus. Taidetta ei haluttu tehdä pelkän taiteen vuoksi vaan käyttöön. Niinpä taiteilijat ulottivat itsensä vaatesuunnitteluun, sisustussuunnitteluun, teattereihin ja balettiasuihin Sergei Djagilevin balettiryhmälle.

Balettiasujen suunnitelmia luennon diakuvista katsellessani muistin, että olen lapsena saanut paperinukkekirjan, jossa on taiteilijoiden suunnittelemia balettipuvustuksia. Etsin kirjan käsiini ja toden totta: siinä on juuri näitä Sergei Djagilevin seurueen esiintymisasuja. (Kirja on Tom Tierneyn Diaghilev’s Ballets Russes Paper Dolls in Full Color, 1986.)

Luennolla mainituista naissuunnittelijoista ei taida olla kirjassa ainuttakaan esimerkkiä, sen sijaan miesten suunnittelemia asuja on kyllä Giorgio de Chiricosta (kuvassa) Pablo Picassoon. Kuulostaa tyypilliseltä naisten osuuden vähättelyltä (tosin, jos naistaiteilijat ovat niminä ostavalle yleisölle vieraampia, ehkä myyntimielessä kannattaakin tehdä kirjoja vain miesten pukusuunnitelmista. Toivottavasti ajat muuttuvat tässäkin asiassa.)

PS Varustauduin luennolle take away -teellä (vihreää teetä ja appelsiinia) pysyäkseni pirteänä. Appelsiinitee istui jotenkin kauniisti luennon kuvamaailmaan. Ensi keskiviikkona sama suunnitelma!