Sarjakuvan kuvailutulkkausta

Mainos, mainos! Kuvailutulkkaan sarjakuvia ensi viikolla Tampereella. Olen Tampere Kupliissa sekä torstain että sunnuntain ohjelmassa. Tulkaahan kuuntelemaan sarjakuvia!

 

Työn alla ja vieressä

Olen ollut niin pitkään poissa täältä, että olin unohtanut salasanani. Kauheaa. Olen pahoillani kaikista näyttelyistä, joista en ole ehtinyt kirjoittaa. Olen kirjoittanut nimittäin sarjakuvien kuvailuja Tampere Kuplii -festareille.

Työn alla on kuitenkin monta tekstiä tännekin. Uskokaa tai älkää.

Uutinen: Elävä blogi Porissa 9.5. Puhun siellä jotain tästä jostakin.

 

Jotain ihan muuta (Näyttely: Päin näköä!)

Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot. Kiasmassa (Helsinki) 9.9.2012 saakka.

–

Olen viime kuukausina lukenut huomattavan määrän suomalaista sarjakuvaa, koska (mainostetaan sitä nyt tässä) kuvailutulkkaan sarjakuvia Tampere Kuplii -festareilla toukokuun alussa. Siksipä olinkin erityisen innoissani sarjakuvan uusia muotoja lupailevasta näyttelystä!

Näyttelyn aloittaa (tai mistä sitä tietää? huomaan aina kiertäväni Kiasmassa väärään suuntaan, ja törmään näyttelyjä esitteleviin seinäteksteihin vasta kierroksen lopussa) Hanneriina Moisseisen Saari, joka olikin jo Tampereella galleria Saskiassa (ja jota kehuin arviossani sieltä).

Saari on kiinnostava esimerkki sarjakuvan uusista muodoista. Tai no, ”uusista” – onhan Moisseinen julkaissut useammankin kirjotun albumin.

Noin muuten olisin toivonut näyttelyn nimeksi Sarjakuvataiteilijat tekevät jotain ihan muuta kuin sarjakuvaa, sillä se olisi antanut oikeamman etukäteisodotuksen näyttelyyn. Esillä on mm. kangasnukke, mekaaninen teatteri, sekatekniikalla toteutettuja maalauksia jne. Mutta, toki, on myös sarjakuvaa ihan perinteisessä muodossa ja kolmiulotteisena, kierreltävänä rakennelmana.

Ville Tietäväinen on järjestellyt Näkymättömät kädet -albuminsa kuvat uudelleen teokseksi Luonnonvoima. Yksittäisistä kuvista ilman tekstiä tulee valtava, tilanteesta toiseen hyökyvä kollaasi. Teoksen värit ovat kauniit ja kauempaa teos näyttää pilvitaivaan halkaisevalta auringonpaisteelta tai vaahtopäiseltä aallolta.

Tommi Musturin mekaaninen teatteri hypnotisoi musiikillaan, väriräiskeellään ja kummallisella karusellillaan niin, että lopulta huoneesta on pakko poistua väkisin. Mustien verhojen ulkopuolella mietin, mitä siellä sisäpuolella oikein tapahtui. Hassua, miten sarjakuvassa kaikki näyttää aina liikkuvan, mutta tämä liikkuva teatteri jähmettyneine hahmoineen jotenkin korostaa hahmojen jäykkyyttä, halvaantunutta tilaa.

Varsin pieni näyttely kyllä on. Vasta, kun päästiin oikein vauhtiin, huomasin astuvani ulos näyttelytilasta. Voih!

–

Kuvat teoksista:

Katja Tukiainen: Paradis k; Ville Tietäväinen: Luonnonvoima; Tommi Musturi: Samuelin olomuodot

Kadonnut, eksynyt, piilossa (Näyttely: Moisseinen)

Hanneriina Moisseinen: Saari Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 15.2.2012 saakka.

–

Luin sattumoisin vähän aikaa sitten Hanneriina Moisseisen sarjakuvateoksen häpeästä (Setit ja partituurit). Käsityön tekniikoilla toteutettu sarjakuva oli kiinnostava tuttavuus, mutta vielä albumiakin paremmin tekstiilisarjakuvan ulottuvuudet tulevat esiin Moisseisen Saari-näyttelystä (joka sekin ilmeisesti ilmestyy kirjana).

Saaren ajatukset pyörivät katoamisen ja eksymisen teemoissa. Välillä jotakin löytyy – lapsenmuotoisia turpeenkappaleita – mutta se, mitä etsitään, pysyy piilossa. Saarella sataa ja aallot hakkaavat rantoja. Perille pääseminen on mahdotonta.

Riviin ripustetuissa karjalaisissa käspaikkaliinoissa etenevä tarina on kuin mikä tahansa sarjakuva. Ja toisaalta ei ole. Käspaikkaliinoilla on perinteisesti kutsuttu vainaja haudasta surutaloon viimeiselle aterialleen. Perinteen paino on teoksissa läsnä, vaikkei muodon historiaa tuntisikaan. Kauniit, pitsireunaiset liinat riippuvat rivissä naruilla, seiniin heijastuu pitsivarjoja kaikissa mustan sävyissä.

Käsin tekemisen yhdistäminen suuriin elämän kriiseihin (isä katoaa saarelle, eikä häntä enää koskaan löydetä) on kirjaimellisesti asioiden käsittelemistä. Tulee mieleen ryhmä naisia ompelemassa tai kutomassa, puhumassa ulos sellaista, mitä ei missään muussa seurassa voi puhua. Tai nainen yksin kirjomassa kuvioita kankaaseen, selvittämässä ajatuksiaan kuin solmuun kiertyvää lankaa.

Monotonisten pelien pelaamisessa on jokin samanlainen meditoiva piirre. Pelasin joskus Tetristä tuntikausia joka päivä ja ajattelin samalla itseni läpi monenlaisista solmuista. Tärkeää on tehdä jotakin, eikä yrittää istua alas ja ajatella ihan kaikin voimin. (Naiset tekevät tätä luonnostaan. Pyykit tulee pestyksi ja astiat tiskatuksi, kun jotain suurta ja tärkeää on kesken. Ajatteleminen vaatii ruumiin harhauttamista työllä. (Miehetkin saattavat tehdä tätä, en tiedä.))

Kaunokirjoituksella kirjotut sarjakuvan palaset vievät ajatukset koulun käsityötunteihin. Näinkin vaikeita ja pahoja asioita voi tuoda pintaan langalla ja neulalla. Miten ihanaa onkaan kuulua perinteeseen, jossa ompeleminen, kutominen ja itse tekeminen ovat (kai edelleen) itsestään selviä taitoja. Niissä piilee jotakin hyvin tärkeää. Jotakin sellaista, mitä ei kannattaisi menettää kammoamalla ”naisten töitä” ja hakemalla vapautta ostamalla villasukat valmiina.

(Anteeksi sentimentaalisuuteni, mutta ranteeni kirjoitusrasitusvamma on estänyt käsitöiden tekemiseni jo vuosia. Minulla on ikävä sitä virkistävää tunnetta, että kädet tekevät omaa työtään ja mieli saa vaeltaa vapaasti jossain ihan muualla.)

Moisseinen osaa yhdistää etenevän, seurattavan tarinan ja alitajuiset juonteet, joista ei saa kiinni. Karhunpää seinällä, kalannahkainen käsi ja turpeesta löydetyt, kullatut päät ja lapset tuovat tarinaan juuri sen verran aukkoja, että kuka tahansa voi löytää niistä itsensä. Kadonneen isän tarina muuttuu kenen tahansa kaipuuksi mitä tahansa kohti.

Käsityön ripustaminen katsottavaksi antaa sille kummallisen pyhyyden. Ikään kuin teokset olisivat todella vanhoja, löydettyjä aarteita. Käsin tehtyä tekee mieli kosketella. Pelkäksi käsityön katsojaksi pakottaminen lisää eksymisen ja saavuttamattomuuden tunnetta.

Aina jonkun armoilla (Näyttely: Ruutukaava kuplii)

Taidehalli TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) Ruutukaava kuplii 21.3.2010 saakka.

—

Missä on arkkitehtuurikritiikki? Olen kuullut tuon kysymyksen viime kuukausina monta kertaa. Miksi arkkitehtuuria tai muuta ympäristöämme ei arvostella missään? Miksi arvostellaan vain taidetta?

Minä sanon teille: arkkitehtuurikritiikki on sarjakuvissa! Siellä se on ollut koko ajan, piilotellut albumien sivuilla tai yllättänyt sanomalehdessä jonain aamuna. Mutta vasta Ruutukaava kuplii -näyttelyssä näen sen. Kun seinille on koottu katsaus arkkitehtuuriin suomalaisissa sarjakuvissa, näyttelyssä näkee enemmän kuin uskalsi toivoakaan.

Idea on erinomainen ja kevyt: sarjakuvia ja yksittäisiä ruutuja on kopioitu ja ripustettu nastoilla seinille. Sarjakuvat on jaoteltu teemojen mukaan. Suurin puute on se, että vuosilukuja ei kaikissa sarjakuvissa ole. Tekijöiden nimet ovat paikoin ainoa tieto, mikä katsojalle suodaan.

Ihmisellä on intiimi suhde reviiriinsä. Ympäristö, jossa elämme, muuttuu tunnelmaksi, elämämme taustamusiikiksi, tutuksi syliksi tai vastenmieliseksi petikaveriksi, josta on vaikea päästä eroon. Side ympäristöön on salavihkainen ja usein vasta muuton kautta näkyvä. Millaisia asioita voikaan kaivata sieltä, missä ei enää asu! Yllättäviä asioita, kadunkulmasta kääntymistä, jotain umpirumaa rakennusta, ääniä.

Niin myös sarjakuvassa: yksi sanaton kuva lähiöbaarista kertoo päähenkilön tunnelmat niin tiukasti, ettei siihen pystyisi mikään muu. Suomalainen pimeys, jossa yhtäkkiä alkaa sataa lunta, on tunnetila, jonka me kaikki tunnistamme.

Sarjakuva pystyy kertomaan ympäristön muutoksista hämmästyttävän hyvin. Monen sarjakuvan ajatus on, että ihminen on aina muiden armoilla: kotikatu muuttuu, kotikaupunki muuttuu, jotain uutta ja vierasta rakennetaan, tuttua puretaan, oman talon päälle piirretään tie. Mihinkään ei voi itse vaikuttaa. Ja toisaalta: myös arkkitehdin asema on tämä. Suunnitelma joutuu käymään läpi monta realiteetteja korostavaa vaihetta, eikä lopputulos ole se, mihin pyrittiin.

Paras kritiikki saattaakin syntyä ilman pakkoa. Kun sarjakuvataiteilija piirtää tarinan, siihen tulee sivujuonteita, vivahteita, aivan niin kuin romaaniin tai runoon. Kritiikin tarkoitus on olla pelkkä kritiikki, sen on sanottava suoraan (eikä suoraan sanominen ole koskaan yhtä tehokasta kuin vihje, vivahde, rivien välistä löytyvä polku. Suoraan sanominen saa lukijan olemaan samaa tai eri mieltä; oma oivallus saa lukijan löytämään uusia näkökulmia ja harmaitakin alueita).

Näyttelyssä kuuluu naurua sieltä täältä. Vaikka asiat eivät olisi helppoja, sarjakuva formaattina suo tilan myös keveydelle. Teksti avaa kuvaan uusia ovia. Katsoja saa tukea oivalluksilleen.

Ruutukaava kuplii on kiertänyt maailmaa vuodesta 2004 lähtien. Kiitollisenahan tällaista näyttelyä katselee. Puhdas, hyvä idea ja pelkistetty toteutus toimivat. Minulle ei tosin selvinnyt, onko näyttely kiertänyt maailmallakin tällaisena, ilman mitään selityksiä. Suomalaisellehan tämä toimii (suurin osa sarjakuvista on meille tuttuja), mutta lakoninen esitystapa saattaisi jättää kulttuuria tuntemattoman vähän turhan kylmäksi.