Kritiikkejä puolilehti.fi:ssä

Alkuvuoden kritiikkini puolilehti.fi:ssä:

Taide on kotona (kritiikki, Pia Feinik, Janne Laine, Anne Mäkelä: Koti + taide. Taidesisustamisen käsikirja. Tammi, 2014)

Puolen korttelin talo (kritiikki, Dark Star – HR Giger’s World (2014). Ohjaaja Belinda Sallin)

Rakasta hänen taidettaan (kritiikki, Robert Mapplethorpe Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015)

–

Kirjoitin myös kolumnin:

Sinua minä fanitan.

Lentämisen taito (Näyttelyt: Goldblatt; Pakarinen)

Kimi Pakarinen: Selin eteenpäin. Tonja Goldblatt: Monotypioita ja metalligrafiikkaa. Taidekeskus Mältiranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 7.3.-24.3.2015.

–

Tonja Goldblatt: siipiä. Hyönteisten hauraita osia, joissa asuu lentämisen taito. Miten ne ovat kuin karttoja maailmaan, jonne meillä ei ole mitään pääsyä. Ja irtirevittyinä siivet kertovat eniten meistä itsestämme: mitä me pidämme kauniina ja arvokkaana, me revimme irti, jotta saisimme sen omistaa.

Jääkausi-sarjan teokset saivat tänään äänimaiseman, kun istuin laiturinnokassa Näsijärven rannalla ja kuuntelin, miten jää ratkeilee ja ulisee. Goldblattin kuvaamat jääkaudet voivat olla lätäkönkokoisia tai mantereen-. Samanlaisia kuoleman tiloja ne ovat siitä huolimatta, vain erikokoisille ekosysteemeille.

Goldblatt saa valtavan mahtumaan pieneen tilaan, kaksiulotteiselle paperille. Hänen teoksensa ovat taikalaatikoita, joihin kurkistamalla näkee toisen universumin.

Kimi Pakarisen näyttelyyn siirtyminen tuntuu työläältä tämän jälkeen, kuin kävelisin vastatuuleeen. On äkkiä opittava katsomaan kaukaa, unohtamaan herkät haaveet lentämisestä ja annettava värien uurtaa tiensä näköhermojeni kautta suoraan aivoihin.

Maalaukset tuovat mieleen graffitit jonakin niin alkukantaisena formaattina, että niistä puuttuu tarve esittää. Värien rinnastuminen toisiinsa riittää. Välillä näissäkin rinnastuksissa on herkkyyttä, välillä tuntuu kuin päälleni kaadettaisiin väkisin värikylpyä.

Ehkä näyttelyn runsauden vuoksi ihastun pieneen vihreään maalaukseen. Se osoittaa, että mikä tahansa voi kuljettaa minne tahansa. Maali kankaalla voi viedä minut kesään, maisemaan, mummolan umpeenkasvaneelle polulle, jota en ole ajatellut vuosiin (ja jota ei enää ole).

Oikeasti näissä maalauksissa ei ole mitään mummolamaista nostalgiaa. Näissä mennään eteenpäin, ei vilkuilla taakse. Tämänkaltaiseen rohkeuteen pystyn samaistumaan toisina päivinä, toisina se on vieras ajatus.

 

Nämä muistuttavat minua (Näyttely: Järveläinen)

Pekka Järveläinen: RAJAPINTA. Galleria Ronga (Rongankatu 1 C 9, Tampere) 7.3.–26.3.2015.

–

Se, että tunnistaa, mitä kuvassa on, ei tarkoita, että tunnistaisi, mitä muuta siinä on ja miten. Pekka Järveläisen valokuvissa on kerroksia ja kerroksia, ja (kuten näyttelyn nimikin kertoo) pintoja, joilla eri maailmat kohtavat.

Ajattelen koko ajan M. C. Escherin Kolme maailmaa -teosta, jota aikoinaan tuijottelin kun kirjoitin Escher-graduani. Jotakin hyvin samanlaista iloa maailman hämmästyttävyydestä on Järveläisen kuvissa. Ja Paha mielessä -valokuvan ideakin on samankaltainen: valokuvassa on vedenpinta, kaupungin heijastumat ja vedessä kelluvia asioita. (Kuvassa tuo oikeanpuoleinen teos.)

Välillä maailma näkyy ikkunasta, verhon läpi, ja verhon raidat ovat epätodellisen teräviä viivoja kuvan pinnalla. Välillä maailma on varjo tai vedenpinta. Polkupyörä löytyy ristikon takaa juuri ja juuri. Kaikkialla on mahtavaa geometriaa, kulunutta ja uutta (niin kuin jokainen lätäkkö sateen jälkeen on aina uusi).

Visuaalisia illuusioita todellisuudesta. Ihastuin moneen kuvaan.