Kimmo Kaivanto. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 16.6.-3.9.2017.
–

J. J. Rousseaun hansikas.
Olen ajatellut, että näyttelyille voisi antaa ajallisia mittoja. Onhan eri asia mennä museoon sillä odotuksella, että näyttelystä ei selviä ulos alle kahden tunnin tai sillä, että no, kierrokseen menee puolisen tuntia. Minulta meni Kimmo Kaivannon näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo) 45 minuuttia. Haluan sinne kyllä toisenkin kerran, mutta yhdellä käynnillä en tuntenut tarpeelliseksi tuijotella teoksia tuntikausia.
En tiedä, kertooko tämä mitään mistään.
–
Retrospektiivinen näyttely alkaa kahdella salillisella abstraktihtavia teoksia. Joukossa on esittävääkin (Klovnissa meikattu silmä katsoo teokseen teipillä rajatun suorakaiteen läpi), mutta esittävä voi olla myös ilman tunnistettavaa kuvaa. Esimerkiksi Loputtomasti-teoksen viivoitus esittää selvästi rytmiä; rytmille ei vain ole olemassa yhdessä sovittua symbolia tai kuvaa, joten teos näyttää abstraktilta.
Sitten seuraa se osuus, joka on katsojalle helppoa ja nopeaa, vaikka se on todennäköisesti ollut taiteilijalle hidasta ja älyllistä. Esittävät, käsitteellisesti kootut maalaukset, jotka ilahduttavat oivalluksillaan ja yksityiskohdillaan, ovat anteliaita: niiden maailma on pakattu muotoon, jossa se on helppo vastaanottaa.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Taistelevat metsot. Maalaukseen on luotu toisinto kuuluisasta Taistelevat metsot -teoksesta. Linnut on aseteltu paikoilleen paperista rypisteltyinä malleina ja muut yksityiskohdat on kirjoitettu kankaaseen. Saamme kuvitella paperista käärityn rullan olevan laho koivu ja tulitikkurasian kivi. Teos on valkoinen, tasapainoinen ja dramaattinen. Sen idea välittyy kirkkaasti.
Tämä on tuttua Kaivantoa. Monessa maalauksessa on idea (usein se on esitetty humoristisesti), joka ei koskaan tulisi katsojan mieleenkään, mutta maalauksen selkeässä maailmassa idea on puhdas ja välittyy vaivattomasti. Kaivanto tutkii suuren ja pienen välistä rytmiä, työntää sormensa maalauksen pinnan läpi, antaa ruohon kasvaa kankaalle. Hän peilaa kämmeniään ja luo niistä lintuja kaupungin taivaalle.

Taistelevat metsot.
Kädet ja sormet ovat taiteilijalle tärkeä kuva-aihe. Niillä hän kertoo suuria tarinoita (kuin istuisimme nuotion ääressä ja katselisimme taidokkaasti tehtyjä varjokuvia). Sormet marssivat suorina riveinä kaduilla. Sormet lentävät vapauteen.
Myös kuvapinnan rikkominen eri tavoin toistuu näyttelyn teemoissa. Välillä todellisuus särkee maalauksen illuusion, välillä maalaus itse hajoaa: Moraaliton maisema -maalauksen kehykset sinkoutuvat taivaalle, joka kankaaseen on maalattu.
Näyttelyssä on kokonainen huoneellinen pienoisveistoksia sekä seinän verran luonnoksia. Luonnosten kehtystä on hauska seurata. Vaikkeivät ne paljasta taiteilijan ajatusprosesseja sen kummemmin, niiden voi ainakin kuvitella paljastavat jotakin teosten takaa.
–
Näyttelystä jää mieleen rytmi. Kaivanto on järjestänyt todellisuuden helposti vastaanotettavaiksi ja käsitettäviksi palasiksi. Samme nähdä lumpeenlehtien tukahduttaman vedenpinnan. Näemme uutiset kuvina, joita ei tarvitse selittää: marssivina riveinä; tikkana, joka lentää kohti kananmunaa.
Näyttelystä poistuttuani pyöräilin kotiin. Katselin metsää Näsijärven vastakkaisella rannalla, ja äkkiä puut olivat pelkkää rytmiä. Pilvet asettuivat riveiksi. Maailma järjestyi, eikä minun tarvinnut tehdä sille mitään.