Suljetut: Petra Koivisto (Seinäjoen taidehalli)

Petra Koivisto: Notes. Seinäjoen taidehalli 11.3.2020 – 9.5.2020.

–

Seinäjoen taidehalli on juuri muuttanut uusiin tiloihin, joten en osaa mielikuvituskäydä siellä. Ajattelen vääriä tiloja.

Taidehallissa on parhaillaan Petra Koiviston näyttely Notes, joka näillä tiedoin avautuu uudelleen huhtikuun puolivälissä. Millainen kokemus on mahdollista saada näyttelystä nyt?

Petra Koivisto on taidegraafikko, jolla on – tämä selviää taidehallin sivuilta – Suomen suurin grafiikan prässi. Hän työskentelee siis suurikokoisen monotypian parissa.

Näyttelyn teosten kerrotaan olevan ”kuin muistiinpanoja nähdystä ja koetusta, maisemista, horisonttilinjasta ja valosta”. Taidehallin sivuilla on näyttelystä vain yksi teoskuva, ja sama kuva löytyy myös taiteilijan omilta sivuilta. Kovin laajaa käsitystä näyttelyn sisällöstä emme siis saa, mutta katsotaanpa:

Menee hetki hahmottaa, mitä kuvassa on. Siinä on aikuinen ja kaksi lasta, mutta mitä he tekevät? Sitten ymmärrän, että maisemaan on tuotu läpinäkyvä kalvo. Nainen tekee kalvolle, maiseman päälle, vaaleanpunaisia merkintöjä.

Nyt kun alan miettiä, en edes tiedä, onko tämä valokuva teos vai onko tämä kuva teoksen tekemisestä. Mitä näyttelyssä on esillä? Kokonainen maisema valokuvineen vai tuo maiseman päälle maalattu muistiinpano?

Taiteilijan verkkosivujen gallerian uusimmat teoskuvat ovat vuodelta 2017. Voiko niistä päätellä jotakin?

Vuoden 2017 teoksissa on niissäkin kyse maisemasta. Ne ovat maalauksellisia, välillä lähes itsestään syntyneiden näköisiä kuvia, joissa on dramaattisia kontrasteja ja loistavaa auringonvaloa. Kuvien edessä tulee samanlaisia ”ooh!”-elämyksiä kuin oikein hienoilla maisemapaikoilla.

Ilmakehän siniset, punaiset ja keltaiset värit ovat kirkkaita, yhtä aikaa tuttuja ja epäluonnollisia. Mihin kaikkeen planeettamme pystyykään? Ja mitä kaikkea me sanallistamme umpeen – kun puhumme esimerkiksi sinisestä tavaasta, unohdamme, että taivas on usein myös punainen tai violetti.

En osaa kertoa tämän enempää. Haron tyhjyyttä ja hahmottelen silmieni eteen taivaita. Tahtoisin teosten eteen.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa ja gallerioissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

Suljetut: Liisa Hietanen (Galleria Saskia)

Liisa Hietanen: Kyläläisiä. Galleria Saskia (Tampere) 13.3. – 1.4.2020.

–

Suljetuista näyttelyistä kertominen on vaikeutunut, kun moni taidemuseo on poistanut sivuiltaan tiedot tämänhetkisistä näyttelyistä. Ymmärrän kyllä miksi, ja kiroan itseäni, etten tajunnut ottaa näyttelytietoja talteen, kun niitä vielä oli saatavilla.

No, galleriakenttä on laaja ja heiltä tietoja löytyy (löytyy toki osasta museoitakin, eivät ne kaikki ole sivujaan tyhjentäneet). Tänään teen mielikuvitusmatkan tamperelaiseen Galleria Saskiaan, jossa on Liisa Hietasen Kyläläisiä-näyttely.

Liisa Hietanen virkkaa arkisia asiota, kuten ruokalautasia, jatkojohtoja ja lämpöpattereita. Niiden lisäksi hän virkkaa kokonaisia ihmisiä. Näillä virkatuilla tyypeillä on esikuvansa, eli ne ovat kolmiulotteisia muotokuvia oikeista ihmisistä.

Hietasen teoksiin voi tutustua taiteilijan omilla sivuilla olevien kuvien kautta. Olen myös ilokseni saanut nähdä teoksia näytteyissä vuosien mittaan; olen kirjoittanut tähän blogiin mm. vuoden 2011 näyttelystä Galleria Rajatilassa.

Virkkaaminen on hidasta ja siitä tulee rakkoja sormiin – tämä on ensimmäinen ajatukseni. Käsityötekniikat ovat olevinaan jotenkin pehmeitä ja kotoisia, mutta oikeasti käsitöiden tekeminen on – kuten sansta voi päätellä – työtä. Villasukkien neulomisesta tulee jännetuppitulehdus, virkkaamisesta rakkoja.

Mutta koska käsityöt liitetään kotiin, niistä tulee myös lämmin olo. Hietasen virkkaamiin ihmisiin ei voi kuvitella pahuutta. Heidän näkemisestään tulee hyvälle tuulelle, ja heitä tekee mieli halata.

Ihmisten ja heidän vaatteidensa virkkaaminen kuljettaa meidät kummalliseen metatodellisuuteen. Kun taiteilija virkkaa toisinnon mallinsa neulepuserosta, syntyy madonreikä, josta voi nähdä nurinkuriseen maailmaan. Miksi virkata neule? Ja onko virkattu vaate oikeasti vaate vai onko se osa virkatun ihmisen rakennetta ja ruumista? Mitä vaatteen alla on?

Tekemisen päättäväinen kerroksesta toiseen eteneminen tuo mieleen kirjoittamisen, koodaamisen ja muut kommunikaation välineet. Virkkaaminen on tiedon tallentamista. Tällainen maailma on; näin sen voi koodata silmukka silmukalta talteen.

Näiden teosten katseleminen tuottaa iloa ja ihmetystä. Samalla se synnyttää minussa valtavan arvostuksen toistoa kohtaan. Yksi silmukka on kovin pieni, eikä kerro vielä juuri mitään, mutta entä kymmenentuhatta silmukkaa? Miljoona? Tämän kun muistaisi omassakin arjessaan, kun asiat eivät tunnu etenevän riittävän nopeasti. Tekoja toistamalla maailma muuttuu, sillä sen on pakko.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa ja gallerioissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

Raimo Törhönen: Nature Morte -verkkonäyttely

Raimo Törhönen: Nature Morte. MABD, verkkonäyttely Facebookissa, 11.-29.3.2020.

–

Kaikkia näyttelyitä ei ole suljettu. Osa on siirtynyt uuteen muotoon.

Raimo Törhösen Nature Morte -näyttelyyn voi tutustua oululaisen taidegalleria MABD:n Facebook-sivuilla. Teokset on mahdollista nähdä kuvina, vaikkei niitä nyt pääsekään näkemään paikan päällä.

Minulle tämä on hieno uutinen, koska tuskin olisin lähtenyt taidegalleriaan Ouluun. Nyt voin tutustua näyttelyn teoksiin kotona.

Taide ei tietenkään pääse oikeuksiinsa valokuvissa. Teosten koko, katseluetäisyys, niiden esineisyys kaikkine taiteilijan jättämine jälkineen – niitä ei valokuvissa ole. Mutta saan sentään jonkinlaisen käsityksen Törhösen teosten sisällöistä.

Heti ensimmäinen maalaus, Keltamot, pysäyttää. Maalauksessa on kolme keltaista kukkaa. Tausta on hämmästyttävän värinen. Se on suklaanruskearuskea, mutainen. Miten kukat voivat kasvaa tällaisessa ympäristössä? Kukinnot ovat nekin jotenkin paksuja ja tukkoisia. Hentojen varsien päissä ne näyttävät vieraan maailman olennoilta. Hieno maalaus!

Näyttelyssä on arkisia esineitä ja asetelmia. Kaksi kahvimukia. Sitruuna. Kukkakimppu maljakossa. Ne on kuitenkin kuvattu surrealismista vihjailevaan tapaan. Sitruuna levitoi. Kahvimukit pöydällä vaikuttavat orvoilta kulkijoilta jollakin suurella ja autiolla torilla. Persoonalliset päärynät rivissä saavat nekin mielessäni ihmismäisiä luonteenpiirteitä.

Saan teoksista ohuen ajatuksen Magrittesta, jolta raskaidenkin asioiden leijuttaminen kävi kevyesti. Kokonaisuutena näyttely viehättää, vaikka sen toteutus valokuvina Facebookissa on hyvin yksinkertainen ja vähän latistavakin. Ehkä ympäristön arkisuus jopa saa keskittymään teoksiin tiiviimmin.

 

 

Suljetut: Mikko Metsähonkala (Laikku, studio)

Mikko Metsähonkala: WALDEMAR STENIUS (1870-1922). Kulttuuritalo Laikku (Tampere) 7.3.–29.3.2020.

–

Kalenterissani lukee tänään: käy Laikussa. Olin suunnitellut vierailua Mikko Metsähonkalan näyttelyyn Kulttuuritalo Laikun studiossa. Siellä on esillä Metsähonkalan näyttely kuvitteellisesta arkkitehdista Waldemar Steniuksesta.

Laikku tiedottaa: ”Näyttely sisältää Steniuksen elämäkerran, päiväkirjamerkintöjä, arkkitehtuuripiirroksia, muotokuvia sukulaisista ja ystävistä, luonnoksia ja fantasiakuvia sekä pieniä viitekuvia aikakauden arkkitehtuurista ja taiteesta luomaan viitekehystä hänen toiminnalleen.”

Tämä kuulostaa lähes kirjalta, ja toivonkin, että tämä kaikki vielä ilmesty kirjana. Metsähonkalan piirroksista on nimittäin ilmestynyt kirjojakin, joista omassa hyllyssäni on lyhyitä tekstejä ja kuvitteellisen historian kuvituksia sisältävä Toisaalta.

Olen ihastunut Metsähonkalan piirroksiin, jotka näyttävät ikivanhoilta. Niiden värimaailma taittuu seepiaan kuin paperi olisi tummunut vuosien ja vuosisatojen myötä.

Laikun näyttelystä löydän verkosta vain kaksi kuvaa.

Yksi on Pirkanmaan menoinfossa. Kuvassa on art deco -henkinen holvikaari, joka on yhtä aikaa valtava puunrunko.

Toinen löytyy Aamulehdestä (juttu on tilaajille, mutta kuva näkyy). Kuvassa on kuvitteellinen Tampereen paloasema. Rakennus on kaunis ja jykevä, ja tuo mieleen Lars Sonckin suunnitteleman Johanneksen kirkon (eli Tampereen tuomiokirkon).

Kuvittelen, että Laikun näyttelyssä olisin pysähtynyt joka ikisen piirroksen eteen ja oivaltanut niistä aina jotakin uutta. Olisin huokaillut niiden kauneutta.

Metsähonkalan ajatuksiin voi tutustua tästä Laikun vuoden 2018 näyttelyn aikaan tehdystä haastattelusta.

EDIT: Sain kuulla, että teoksista on jo olemassa kirja! Sitä saa ostaa nyt Kulttuuritalo Laikun kahvilasta.

EDIT 2: Koko kulttuuritalo Laikku on suljettu, eli kirjaakaan ei sieltä saa.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa ja gallerioissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

Suljetut: Natalia Goncharova (Ateneum)

Natalia Goncharova. Ateneum 27.2.2020 – 17.5.2020.

–

Ajattelen Ateneumin taidemuseota. Sitä ulko-ovea, joka on niin raskas, että sen väliin melkein jää. Pyörivää väliovea, joka tuntuu olevan ihan väärässä talossa; ei tänne kuuluisi tällaista. Ajattelen lipunmyyntiä ja lokeroita, joissa – tuolla on yksi vielä vapaana! – voi säilyttää reppunsa ja takkinsa museokäynnin ajan.

Mietin, miksen käynyt jo helmikuun lopussa tässä Natalia Goncharovan (1881-1962) näyttelyssä. Nyt se voi olla liian myöhäistä, riippuen kevään tapahtumista ja poikkeusoloista.

Olen nähnyt kuvia näyttelystä ainakin Instagramissa. Ilahduin niiden geometrisuudesta ja väreistä. Ajattelin, että tuollaisen näkemisestä saa energiaa, tuonne minä haluan mennä.

Nyt olen kotona.

Luen Ateneumin sivuilta: ”Natalia Goncharovan (suom. Gontšarova) rohkea ja innovatiivinen tuotanto vaikutti aikalaisiinsa ja ylitti 1900-luvulle ominaiset taiteenväliset rajat. Näyttely keskittyy taiteilijan innovatiivisimpaan kauteen 1900-luvun alusta 1920-luvulle, jolloin hän inspiroi yhtä lailla Venäjän kuin Länsi-Euroopan kokeellisia taiteilijoita. Näyttelyssä nähdään yli sata teosta, joihin kuuluu paljon maalauksia, mutta myös kuvituksia, pukuja, lavastusluonnoksia ja balettitaltiointeja.”

Lavastusluonnoksia! Balettitaltiointeja! Kuinka haluaisinkaan nähdä ne kaikki.

Wikiartin sivulta löytyy 66 kuvaa Gontšarovan teoksista. Niiden nimet ovat sivulla englanniksi, joten pahoittelen, että käytän englanninkielisä käännöksiä.

Katsokaapas vaikka tätä: Airplane over train (1913). Kuinka hieno futuristinen näky! Tekniikka ja liikenne muuttaa maailmaa. Pysyykö kukaan vauhdissa mukana? Lentokone ja juna sulautuvat yhteen, yhdeksi modernin, matkailevan maailman kuvaksi.

Nyt kun matkustamista on rajusti rajoitettu, teos sisältää uudenlaista tulevaisuudenuskoa. Vielä me palaamme todellisuuteen, jossa julkiset kulkuvälineet avaavat meille koko maailman.

Värit ja liike; niistä Gontšarovan maalaukset rakentuvat. Kissoista tulee kullankeltainen pyörre, josta voi erottaa korvia ja kynsiä. Metsä on kuin toiselta planeetalta, sen aggressiiviset, terävät rungot miltei lävistävät kankaan.

Ja sitten on tällaisia ihmeellisiä, hauraita ihmisiä kuin teoksessa Spanish Dancers (1918). Romanttisia pitsimekkoja, taivutettuja käsivarsia. Vaikka maalaus on hyvin kubistinen, siitä näkee, että taiteilija tietää, miten tanssijat liikkuvat. Ihmisruumiin syvä tunteminen kuultaa tyylittelyn läpi.

Näistä maalauksista todellakin saa energiaa. Niihin on talletettu liikettä, joka näyttää purskahtavan millä hetkellä tahansa ulos raameistaan. Gontšarovan taide on kuin äärimmilleen jännitetty jousi. Nuoli lentää katsojaan, läpäisee hänessä jotakin.

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

Suljetut: Ed Atkins (Kiasma)

Ed Atkins: Live White Slime. Kiasma 28.02.2020 – 23.08.2020.

–

Kiasma esitteelee Ed Atkinsin näin: ”Ed Atkins (s. 1982, Oxford, Englanti) asuu ja työskentelee Kööpenhaminassa.” Heillä on takuulla viimeisin tieto; wikipedia sijoittaa Atkinsin Berliiniin. Wikipedian määritelmä Atkinsista on ”British contemporary artist best known for his video art and poetry.” Videota ja runoutta? Kyllä, kiitos, kumpaakin!

En tiedä, mitä Atkinsin teoksia Kiasmassa on nyt esillä, koska en ehtinyt käydä näyttelyssä ennen sen sulkeutumista. Näyttely kuitenkin jatkuu elokuulle, joten toivottavasti museot avautuvat sitä ennen uudestaan.

Verkosta löytyy Atkinsin haastatteluja ja videoteoksia, joiden kautta voi sukeltaa hänen taiteeseensa poistumatta kotoa. Erityisesti vaikutuin tästä:

Happy Birthday!! (2014) alkaa avaruuden pimeydessä hohtavasta, pilvien peittämästä kuusta. Merestä nousee epätodellinen ihminen muistelemaan menneisyyttä, ensin vuotta 2006. Hän palaa ajassa harppauksittain taaksepäin, ja lopulta muistelee vuotta 1872. Koska hän ei ole elävä, orgaaninen olento, hän voi muistaa niin kauas.

Teoksen taustaäänissä on jotakin uhkaavaa. Odotan koko ajan, että kuvan reunamilla erottuu jokin pelottava läsnäolo.

Youtubesta löytyy muitakin Atkinsin lyhyitä videoteoksia. Niissä on kaikissa läsnä ei-todellinen, tietokoneanimoitu elämä.

Ribbons (2014) sijoittuu baariin. Elokuvamainen otsikko A DEMAND FOR LOVE paukahtaa ruutuun raamatullisen pilvitaivaan päälle. Mutta kysessä onkin rebuttal, vastaväite rakkauden kysynnälle.

Kauniisti totetutetulla videolla pöly leijailee tyhjien tuoppien ympärillä. Meteli on kova. Paidaton, tupakoiva mies alkaa kertoa tarinaa kohtaamisesta.

Mielenkiintoisen kuvan taiteiljasta saa myös lyhyestä Studio Visit with Ed Atkins -videosta vuodelta 2017. Atkins kertoo vähän teostensa tekemisestä ja näyttelystä, joka sijoittuu hetkeen jonkin jälkeen. Tietokoneihmiset reagoivat johonkin, jota katsoja ei ole ollut paikalla todistamassa. ”There is something missing.”

Saan Ed Atkinsin taiteesta melankolisen kuvan. Hän tutkii ihmisyyden rajaa; minkä verran me pystymme ymmärtämään toisiamme, minkä verran me toistamme opittua roolia niin kuin animoidut ihmiset toistavat ohjelmointiaan. Ja voiko tietokoneanimaatio tuntea aitoja tunteita?

*

Kirjoitan koronapandemian takia suljetuissa museoissa tällä hetkellä vailla yleisöä olevista näyttelyistä. Myös yleisö on suljettu nyt väliaikaisesti ulos taidenäyttelyjen maailmasta. Tavoittelen taidekokemusta ilman, että pääsen näkemään teoksia; yritän täyttää tyhjyyttä, kun meiltä juuri nyt puuttuu niin paljon.

 

Hitautta ja oivalluksia (Näyttely: Tacita Dean)

Tacita Dean. EMMA, (Näyttelykeskus WeeGee, Ahertajantie 5, Tapiola, Espoo) 26.02.2020 – 03.05.2020.

–

Tacita Dean: Pantone Pairs, 2019, yksityiskohta. Kuva: Ari Karttunen/EMMA.

Kun kuulin, että Tacita Deanin näyttely tulee EMMAan tänä kevään, laitoin sen saman tien kalenteriin. Tämän todella halusin nähdä!

Mielikuviini Tacita Deanista liittyy enimmäkseen suuria liitupiirroksia. Olen nähnyt jonkin dokumentin, jossa rakennettiin hänen näyttelyään, ja se näyttely koostui pääasiassa valkoisella liidulla mustalle pohjalle tehdyistä piirroksista. Tekniikan hauraus hämmästyttää.

EMMAssa näitä suuria liitupiirroksia on esillä vain yksi. Se on jäätikkömäinen möhkäle, josta läheltä katsottuna erottuu taiteilijan kädenjälki. Miten tällaisia kuljetellaan ympäri maailmaa? En voi ymmärtää.

Mutta liitupiirros jäikin oikeastaan näyttelyn vähiten innostavaksi sisällöksi. Yllätyin kaikesta muusta!

Kaikkein kiinnostavin oli yhden seinän täyttävä sarja (Pantone Pairs) Pantone-värikortteja ja muita kortteja, joille on maalattu erilaisia läiskiä. Värejä ja esittäviä, löydettyjä valokuvakortteja on yhdistelty assosiatiivisesti, ja niihin on lisätty erilaisia värillisiä maalitäpliä. Vaikka teosta on vaikea kuvailla kovin mielenkiintoisesti, sen katseleminen tuotti suurta riemua. Taiteilijan mielikuvien ja niiden yhdistelmien näkeminen raotti ovea hänen yksityiseen visuaaliseen maailmaansa.

Löydettyjen postikorttien päälle on syntynyt myös sarjallinen teos, jossa Dean on piirtänyt ankannäköisen harjan seikkailemaan eri tilanteisiin. Ankkaharja maastoutuu eri tyylilajeja ja aikakausia edustaviin kortteihin välillä niin hyvin, että sen löytämiseen menee pitkä tovi.

Videoteoksia on esillä useita. Niiden ajatuksena on usein hitaus; kun kuuntelee linnunlaulua tai katselee pilvien hajoamista taivaalla, joutuu kohtaamaan oman kärsimättömyytensä. Nautin erityisesti ihmiskasvojen katselemisesta teoksessa His Picture in Little, jossa kolme tunnettua näyttelijää joutuu kameran eteen omana itsenään, tekemättä mitään erityistä.

Näyttely on hieno, hiljainen ja hyväntuulinen. Se kannustaa hitauteen ja tarkkaan tutkimiseen. Nautin kovasti.