Posts Tagged ‘Hanna Oinonen’

Lisää kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, osat 2 ja 3)

Uusin silmin. Näyttely on avoinna Emil Aaltosen museossa (Mariankatu 40, Tampere) 16.6.2017-20.8.2017, Taidekeskus Mältinrannassa 17.6.-4.7.2017 ja Hiekan taidemuseossa (Pirkankatu 6, Tampere) 18.6.-20.8.2017.

Hiekan taidemuseossa taiteilijat Anne Lehtelä, Lars Holmström, Hanna Oinonen, Meri Westlin, Marje Viitala, Sanna Kauppinen, Paananen & Ulvila ja Marjo-Riitta Sasi.

Emil Aaltosen museossa taiteilijat B&C ensemble, Sebastian Boulter, Katri Mononen, Hannu Riikonen, Sanna Kauppinen, Mirja Kurri, Paula Ollikainen, Juhani Tuomi ja Ilkka Väätti.

IMG_20170628_154426

Sanna Kauppinen: Lammastyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Kirjoitin Uusin silmin -näyttelyn Mältinrannan osuudesta viime viikolla. Sittemmin olen käynyt myös Hiekan taidemuseon ja Emil Aaltosen museon näyttelyissä.

Sekä Hiekan taidemuseossa että Emil Aaltosen museossa taiteilijat ovat enimmäkseen kommentoineet teoksia, jotka ovat museossa nähtävissä ihan originaaleina. Tämä on kiinnostavaa – kun näkee maalauksen museon seinällä, voi reagoida siihen itse, ja sitten syventyä tutkimaan taiteilijan reaktiota, joka on ripustettu alkuperäisteoksen viereen.

Hiekan taidemuseon näyttely alkaa heti, kun ovesta astuu sisään. Siinä, Yrjö Liipolan veistoksen vieressä, on Paananen & Ulvilan maalaus, joka kommentoi veistosta. Mystinen, osin luonnosmainen maalaus on ottanut ihmishahmojen asennot veistoksesta, mutta pukenut heidät toisenlaisiin tunteisiin ja ruusuihin. Veistoksen itseensä käpertyneet naiset katsovat nyt kohti ja ovat pelkistysten sijasta kokonaisia, tuntevia ihmisiä.

Täällä rakastun teoksiin, jotka syleilevät toisiaan. Marjo-Riitta Sasin Kaipaus on toisinto Kauko Salmen Skibotn-maalauksesta. Sasi on kaivannut paitsi maisemaa, jonka Salmi on maalannut 1950-luvulla, myös maalaamisen tekoa. Hän on kopioinut värit, etsinyt kädellään edelläkävijänsä reittejä.

Sanna Kauppisen lyijykynäteos Tuulenkaato jatkaa siitä, mihin Matti Petäjän Mänty vuonna 1950 jäi. Nyt kelottunut puu on katkennut tuulessa.

Näyttelyn tunnelma on historiallinen. Uudet teokset ovat kuin kuiskauksia ajassa, ne kuljettavat hienovaraisia viestejä vuosikymmenten takaa.

(Museossa ei saa valokuvata, enkä pysty lataamaan kuvia myöskään näyttelyn sivuilta, joten joudutte itse tsekkaamaan kuvat tuolta.)

IMG_20170628_154351

Mirja Kurri: Atlas-tyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Emil Aaltosen museossa sama teema jatkuu. Nyt ei kuitenkaan kuiskata vaan hymyillään.

Ilkka Väätin hieno sarja eri taiteilijoille omistettuja maalauksia kommentoi edelläkävijöiden värivalintoja ja teosten rytmejä. Kolmen rinnakkain ripustetun teoksen edessä voi istua vaikka miten pitkään, tuijottaa kuvia, kunnes niiden vastavärit alkavat hohtaa silmissä.

Mirja Kurrin Atlas-tyttö on uusi versio Essi Renvallin samannimisestä veistoksesta (se on ihan lähellä Emil Aaltosen museota, Marianpuistossa). Kun alkuperäinen tyttö pitelee käsissään kultalankaa ja neulaa, Kurrin versiossa tytön käsissä on hitsausvälineet. Teos on tehty metallista, ja sen piirrostyylissä on jotain mukavan sarjakuvamaista. Tytön odottaa koko ajan lähtevän kiiltävästä pinnasta irti.

Hugo Simbergin Lammastyttö on saanut kaksikin hymyilevää kommenttia. Sanna Kauppinen on yhdistänyt teoksen tytön ja lampaan yhdeksi taruolennoksi, ja Paula Ollikainen on asettanut tytön ja lemmikkikoiran kaupunkimaisemaan. Tytön ja eläimen suhde nousee kommentissa tärkeimmäksi alkuperäisteoksen anniksi.

Näyttely on pullollaan hienoja teoksia. Aika kului ihan huomaamatta.

Emil Aaltosen museon alakerrassa muuten törmäsin sekä Fredrik että Nina Ahlstedtin maalauksiin. Olen kirjoittanut heistä näyttelyluettelon eräänä kesänä Mäntän Honkahoviin, ja pariskunnan maalausten löytyminen näin läheltä oli iloinen yllätys. Muutenkin museon alakerrassa on esillä varsinaisia aarteita. Ei siis kannata vilkaista ainostaan Uusin silmin -kerrosta.

 

 

Ajasta (Näyttely: Hanna Oinonen)

Hanna Oinonen — Obsessions. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 15.10.2016-1.11.2016.

sam_5577

Hanna Oinonen käsittelee näyttelyssään aikaa ja katoavaisuutta. Hänelle kaupunki on arkeologiaa. Kaiken alla on jotain muuta: ”Täydellinen vappupikniknurmikko kotimme lähellä on muuttunut rakennustyömaaksi, leikkipuiston paikalla on siisti ruohomatto, eikä mikään paljasta mitä sen tilalla aikaisemmin oli.”

Kaupungin muuttuessa on vaikea asettaa rajaa mihinkään. Aina, kun puistoja pienennetään, ajatellaan, että jäihän meille vielä tuon verran puistoa. Seuraavalla kerralla yritetään taas olla tyytyväisiä: jäihän sitä vielä tuon verran. Lopulta varmaan ajatellaan, että no onhan meillä vielä nuo kaksi… eikun tuo yksi puu jäljellä, ollaan tyytyväisiä ettei sitäkin ole kaadettu.

Itsekin asun kerrostalossa, jonka kohdalla kartan mukaan oli ennen 1960-lukua lampi. Lampi! Olisipa ihanaa asua lammen rannalla tai käydä kävelemässä sen ympäri. Sen sijaan se on täytetty, jotta sen päälle on voitu pykäistä kerrostalo.

Oinonen kuvaa paikkojen katoamista kartalla, jonka hän on koonnut gallerian seinälle Kartan materiaalina toimivat erilaiset kasvit ja terälehdet, jotka on maalattu mustiksi. Katomisen tunne on voimakas: kasvit ovat enää mustia aukkoja, jotka eivät tuoksu.

Kuvakudoksissa luonto elää elämäänsä, vaikka teollisuuden putket työntyvät sen keskelle. Kauempaa kokonaan mustalta vaikuttava kudos paljastaa sivulta katsottuna rakennetun maiseman. Tekstiilipinnassa on jotain nostalgista jo valmiiksi (sitä tekee mieli koskettaa), ja mustavalkoisuus tuo kuviin vielä toisen menneisyyden kerroksen. sam_5581

Kellarissa seinät jo itkevät lasisia kyyneliä. Anteeksi-teos tuntuu pyytävän jo etukäteen anteeksi asioita, joita galleriatalolle tulee tapahtumaan. Tai sitten se on luonnon haamu, se lampi, joka on tuhottu, jolta anteeksiantoa voi enää vain anella.

(On hassua lukea oman kaupunginosansa historiaa. Oma asuinalueeni on saanut nimensä siitä, että täällä oli niin paljon ilveksiä. Nimi kantaa muistoa alueen luonnosta, jonka ihminen on kokonaan tuhonnut.)

 

Mattamustaa (Näyttely: Hanna Oinonen)

Hanna Oinonen: The Garden of Oblivion. Kangasala-talon Galleriassa (Kuohunharjuntie 6, Kangasala) 27.4. – 22.5.2016.

oinonen2Kangasala-talon nettisivut ovat sen verran hämmentävät, että meni tovi jos toinenkin, kun etsin sivuilta tietoa näyttelystä, josta muistin saaneeni taannoin tiedotteen (se on kadonnut s-postin syövereihin), ja jonka piti olla tässä kuussa. Onneksi sitten löytyi tieto: talon galleriassa on tosiaan Hanna Oinosen The Garden of Oblivion vielä reilun viikon verran esillä. Ja eikun ajamaan Kangasalle!

Näyttelyssä ottamani kuvat eivät todellakaan tee oikeutta teoksille. Perhosten siipien kuviointi on haurasta mustaa mustalla; ohuemmat ja vahvemmat kohdat muodostavat varjojen ja valojen mattamustan pinnan. Kamerani ei ymmärtänyt tällaisia hienouksia.

Galleriatila on suuri, ja perhoset ovat kerääntyneet eri puolille huonetta. Erityisesti ilahdutti huomata se yksi poikkeus, siivet supussa istuva perhonen.

Vähän näyttelyssä tulee mieleen myös perhoskokoelma. Varsinkin, kun osa perhosista oli ripustettu nuppineuloja apuna käyttäen. Ajatelkaa, miltä perhoskokoelma näyttää, kun saasteet ovat saaneet jokaisen perhoslajin suojautumaan muuttamalla siipensä mustiksi: tältä, mattamustalta. Lajit erottuvat toisistaan vain läheltä katsottuna.

Surumielisyydestään huolimatta mustat perhoset saavat sydämen riemuitsemaan. Perhonen kuin perhonen, aina se symboloi kesän ja lentämisen iloa.

 

Ilmavasti (Näyttely: Oinonen)

Hanna Oinonen – Oblivion. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 26.9.2012 saakka.

En innostu riittävästi Hanna Oinosen gallerian seinään tekemästä kartasta. Se on kliininen: kirjaimet ovat teollisen mitäänsanomattomia ja jopa musteläiskän näköiset muodot identtisiä keskenään, eivät käsityötä. Kartta on muuten kuin lapsen mielikuva seikkalujen pihasta. On ikkunaan lentäneiden lintujen hautausmaata, villejä pikkuorvokkeja ja ojia moneen suuntaan.

Kartta eroaa (tietysti tekstimuotonsa vuoksi, mutta muutenkin) muista näytteyn teoksista. Se on hento ja harmaa kun muuten esillä on esimerkiksi suuria, syvänmustia samettiperhosia.

Niin, perhoset. Ne ovat pyrähtäneet täyttämään gallerian suurimman huoneen. Niitä on seinillä, katonrajassa ja erityisen hellyttävästi yksi siivet supussa lähellä lattiaa. Perhosten keveyden vastapainona on niiden musta, syvä pimeys. Niistä paljastuu pelkkä pinta, niiden sisäinen todellisuus ei meille aukea.

Ristipistoin toteutetut, mustavalkoiset lasten kuvat ottavat heti muistojen roolin. Mitään, mikä ei ole tunteellisesti tärkeää, vanhaa ja nostalgista, ei jaksaisi pistellä ristipistoin kankaalle. Kirjonnan elävä pinta toimii kuvissa hyvin. Myös niiden pieni koko kertoo jotakin; ne ovat kuin mummolle annettuja koulukuvia. Lapset kasvavat ja muuttuvat nopeasti, mutta sama, staattinen kuva toimii lapsen symbolina sukulaisten hyllyssä jopa vuosia.

Näyttelyn värittömyys on, kummallista kyllä, helpottavaa. On ihanaa, etteivät perhoset ole riemunkirjavia. On hienoa, että kankaalle kudotut maisemat ovat mustavalkoisia (niitä katsellessani tajuan, että olemme uhkaavan lähellä marraskuuta, jolloin kaikki Suomessa on harmaata harmaalla).

Musta on aukko valossa. Mustista perhosista tulee mustia aukkoja valkoiseen huoneeseen.

On hienoa käydä välillä näyttelyssä, jossa on esillä näin vähän (selvyyden vuoksi: vähän ei tässä tarkoita muuta kuin teosten laskennallista määrää). Pidän siitä, että taiteilija luottaa valitsemiinsa teoksiin eikä yritä sanoa yhdellä näyttelyllä kaikkea. Lopputulos on kuin editoitu runokokoelma: yksi ehdotus maailman hahmottamiseksi.