Posts Tagged ‘Hanna Oinonen’

Ajasta (Näyttely: Hanna Oinonen)

Hanna Oinonen — Obsessions. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 15.10.2016-1.11.2016.

sam_5577

Hanna Oinonen käsittelee näyttelyssään aikaa ja katoavaisuutta. Hänelle kaupunki on arkeologiaa. Kaiken alla on jotain muuta: ”Täydellinen vappupikniknurmikko kotimme lähellä on muuttunut rakennustyömaaksi, leikkipuiston paikalla on siisti ruohomatto, eikä mikään paljasta mitä sen tilalla aikaisemmin oli.”

Kaupungin muuttuessa on vaikea asettaa rajaa mihinkään. Aina, kun puistoja pienennetään, ajatellaan, että jäihän meille vielä tuon verran puistoa. Seuraavalla kerralla yritetään taas olla tyytyväisiä: jäihän sitä vielä tuon verran. Lopulta varmaan ajatellaan, että no onhan meillä vielä nuo kaksi… eikun tuo yksi puu jäljellä, ollaan tyytyväisiä ettei sitäkin ole kaadettu.

Itsekin asun kerrostalossa, jonka kohdalla kartan mukaan oli ennen 1960-lukua lampi. Lampi! Olisipa ihanaa asua lammen rannalla tai käydä kävelemässä sen ympäri. Sen sijaan se on täytetty, jotta sen päälle on voitu pykäistä kerrostalo.

Oinonen kuvaa paikkojen katoamista kartalla, jonka hän on koonnut gallerian seinälle Kartan materiaalina toimivat erilaiset kasvit ja terälehdet, jotka on maalattu mustiksi. Katomisen tunne on voimakas: kasvit ovat enää mustia aukkoja, jotka eivät tuoksu.

Kuvakudoksissa luonto elää elämäänsä, vaikka teollisuuden putket työntyvät sen keskelle. Kauempaa kokonaan mustalta vaikuttava kudos paljastaa sivulta katsottuna rakennetun maiseman. Tekstiilipinnassa on jotain nostalgista jo valmiiksi (sitä tekee mieli koskettaa), ja mustavalkoisuus tuo kuviin vielä toisen menneisyyden kerroksen. sam_5581

Kellarissa seinät jo itkevät lasisia kyyneliä. Anteeksi-teos tuntuu pyytävän jo etukäteen anteeksi asioita, joita galleriatalolle tulee tapahtumaan. Tai sitten se on luonnon haamu, se lampi, joka on tuhottu, jolta anteeksiantoa voi enää vain anella.

(On hassua lukea oman kaupunginosansa historiaa. Oma asuinalueeni on saanut nimensä siitä, että täällä oli niin paljon ilveksiä. Nimi kantaa muistoa alueen luonnosta, jonka ihminen on kokonaan tuhonnut.)

 

Mattamustaa (Näyttely: Hanna Oinonen)

Hanna Oinonen: The Garden of Oblivion. Kangasala-talon Galleriassa (Kuohunharjuntie 6, Kangasala) 27.4. – 22.5.2016.

oinonen2Kangasala-talon nettisivut ovat sen verran hämmentävät, että meni tovi jos toinenkin, kun etsin sivuilta tietoa näyttelystä, josta muistin saaneeni taannoin tiedotteen (se on kadonnut s-postin syövereihin), ja jonka piti olla tässä kuussa. Onneksi sitten löytyi tieto: talon galleriassa on tosiaan Hanna Oinosen The Garden of Oblivion vielä reilun viikon verran esillä. Ja eikun ajamaan Kangasalle!

Näyttelyssä ottamani kuvat eivät todellakaan tee oikeutta teoksille. Perhosten siipien kuviointi on haurasta mustaa mustalla; ohuemmat ja vahvemmat kohdat muodostavat varjojen ja valojen mattamustan pinnan. Kamerani ei ymmärtänyt tällaisia hienouksia.

Galleriatila on suuri, ja perhoset ovat kerääntyneet eri puolille huonetta. Erityisesti ilahdutti huomata se yksi poikkeus, siivet supussa istuva perhonen.

Vähän näyttelyssä tulee mieleen myös perhoskokoelma. Varsinkin, kun osa perhosista oli ripustettu nuppineuloja apuna käyttäen. Ajatelkaa, miltä perhoskokoelma näyttää, kun saasteet ovat saaneet jokaisen perhoslajin suojautumaan muuttamalla siipensä mustiksi: tältä, mattamustalta. Lajit erottuvat toisistaan vain läheltä katsottuna.

Surumielisyydestään huolimatta mustat perhoset saavat sydämen riemuitsemaan. Perhonen kuin perhonen, aina se symboloi kesän ja lentämisen iloa.

 

Ilmavasti (Näyttely: Oinonen)

Hanna Oinonen – Oblivion. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 26.9.2012 saakka.

En innostu riittävästi Hanna Oinosen gallerian seinään tekemästä kartasta. Se on kliininen: kirjaimet ovat teollisen mitäänsanomattomia ja jopa musteläiskän näköiset muodot identtisiä keskenään, eivät käsityötä. Kartta on muuten kuin lapsen mielikuva seikkalujen pihasta. On ikkunaan lentäneiden lintujen hautausmaata, villejä pikkuorvokkeja ja ojia moneen suuntaan.

Kartta eroaa (tietysti tekstimuotonsa vuoksi, mutta muutenkin) muista näytteyn teoksista. Se on hento ja harmaa kun muuten esillä on esimerkiksi suuria, syvänmustia samettiperhosia.

Niin, perhoset. Ne ovat pyrähtäneet täyttämään gallerian suurimman huoneen. Niitä on seinillä, katonrajassa ja erityisen hellyttävästi yksi siivet supussa lähellä lattiaa. Perhosten keveyden vastapainona on niiden musta, syvä pimeys. Niistä paljastuu pelkkä pinta, niiden sisäinen todellisuus ei meille aukea.

Ristipistoin toteutetut, mustavalkoiset lasten kuvat ottavat heti muistojen roolin. Mitään, mikä ei ole tunteellisesti tärkeää, vanhaa ja nostalgista, ei jaksaisi pistellä ristipistoin kankaalle. Kirjonnan elävä pinta toimii kuvissa hyvin. Myös niiden pieni koko kertoo jotakin; ne ovat kuin mummolle annettuja koulukuvia. Lapset kasvavat ja muuttuvat nopeasti, mutta sama, staattinen kuva toimii lapsen symbolina sukulaisten hyllyssä jopa vuosia.

Näyttelyn värittömyys on, kummallista kyllä, helpottavaa. On ihanaa, etteivät perhoset ole riemunkirjavia. On hienoa, että kankaalle kudotut maisemat ovat mustavalkoisia (niitä katsellessani tajuan, että olemme uhkaavan lähellä marraskuuta, jolloin kaikki Suomessa on harmaata harmaalla).

Musta on aukko valossa. Mustista perhosista tulee mustia aukkoja valkoiseen huoneeseen.

On hienoa käydä välillä näyttelyssä, jossa on esillä näin vähän (selvyyden vuoksi: vähän ei tässä tarkoita muuta kuin teosten laskennallista määrää). Pidän siitä, että taiteilija luottaa valitsemiinsa teoksiin eikä yritä sanoa yhdellä näyttelyllä kaikkea. Lopputulos on kuin editoitu runokokoelma: yksi ehdotus maailman hahmottamiseksi.