Posts Tagged ‘Janne Laine’

Maisemasta tulee selattava (Näyttelyt: Janne Laine; Janne Laine & Outi Heiskanen)

Janne Laine: Maiseman rajapinnalla. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 10.-27.9.2016.

sam_5340

Janne Laine: The Wall (Wood)

Mältinrannan alempi tila on täyttynyt Janne Laineen ja Outi Heiskasen yhteisteoksilla, joissa valokuvien lähes mustavalkoisiin metsämaisemiin on muuttanut asumaan erilaisia myyttisiä olentoja. Yhteistyö vaikuttaa sujuvalta. Tekniikat sopivat yhteen, ja lopputulos on omituisella tavalla kuin kuvitettua kuvaa: ensin toinen kertoo kuvallaan tarinan, sitten toinen kuvittaa sen omalla osuudellaan.

Teoksissa on sekä kaikkialle rönsyilevää elämänvoimaa että surumielisiä kohtaloita. Viimeinen-teoksen olento istuu ainoana elollisena olentona kelottuneessa metsässä. Eläinten retkikunta näkyy siluetteina maisemassa teoksessa, jossa tehdään jo matkaa jonnekin muualle.

sam_5323

Janne Laine & Outi Heiskanen: Viimeinen (yksityiskohta)

Toisaalta tulenväriset juuret kasvavat taivaasta ja uppoutuvat yhä syvemmälle maahan. Kaikki voi alkaa alusta uudestaan.

Näyttely on maisemien lisäksi kuva inspiroitumisesta. Ihmiset jatkavat toistensa työtä ja tarinoita, innostuvat yhä uudelleen toisistaan, ja tekevät sen, minkä me ymmärrämme todellisuudeksi.

Gallerian puolella Janne Laine jatkaa yksin. Esillä on jotakin tuttua: metsäkuvia (suuria panoraamoja, joihin voi uppoutua koko katseen alalla) ja jotakin uutta: lasiteoksia (joissa niissäkin kasvaa puita) sekä jopa joitakin kaupunkikuvia: liikennevaloja, kiirehtiviä ihmisiä.

Pidän suuresti panoraamakuvien esittämisestä kirjan muodossa, pitkinä haitareina. Maisemasta tulee selattava kuva, sen voi kokea pala kerrallaan (kuin kävelisi sen sisäpuolella).

Nyt esillä on myös toisenlainen tapa käsitellä maisemaa paloina: pienten vedosten sarja, joka on ripustettu kuin muistipeli tasaisiksi riveiksi seinälle. Maisemissa on pulpahtelevaa maata (kuuma lähde?), palavia pilviä, meduusoja, puita, kantoja. Pienet, säännöllisen neliönmuotoiset kuvat rajaavat kokemuksesta pois kaiken muun kuin sisällön. Ei tarvitse katsoa jokaista teosta erikseen (jahas, millainen maailma tällä kertaa?) vaan saa keskittyä niiden ytimeen.

sam_5344

Janne Laine: Extended Sunset

Lasiteokset on jostain syystä asetettu nilkankorkeudelle, ja niiden lähempi tarkastelu vaatii istumista gallerian lattialle. Se kuitenkin kannattaa. Lasin sisällä kasvavat puut muodostavat ihan omanlaisensa, sumuisen kolmiulotteisuuden.

Pidän näyttelyssä suunnilleen kaikesta. Eniten jään kaipaamaan jatkoa On the Other Side -sarjan siveltimenjälkeä muistuttaville kuvaustavoille. Kuvissa on jotakin kummallisen sateista ja nostalgista mutta myös anatomista: voin kuvitella, kuinka kaikki sivusilmälläkin näkemäni koodautuu silmän soluissa ja hahmottuu aivoissa maailmaksi.

 

Vaaniva pahuus meissä(kin) (Näyttely: Synti)

Synti. Serlachius-museo, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 24.5.2015 saakka.

Janne Laine: The End

Janne Laine: The End

Vähän häpeillen tunnustan oman syntini: olen vitkuttanut reissua Mänttään niin pitkään, että melkein jäi tämä Synti-näyttely kokematta. Onneksi sen vielä ehti (ja ehtii vielä 2 viikkoa, joten hop hop!)

Suhtaudun temaattisiin näyttelyihin siten, että teemaan voi upota, jos niin haluaa, mutta toisaalta näyttelyn saa kokea ilmankin teemaa. Itse olen melko usein sitä ryhmää, joka vain menee ja katselee, eikä sen kummemmin lue taustoja.

Tässä näyttelyssä tällainen naiivi lähestyminen toimi varsin hyvin. Ymmärsin, mistä on kyse, vaikken jokaisen teoksen kohdalla tutustunutkaan siihen, mitä nimenomaista syntiä tässä nyt kohdataan (ja ne teosten infokyltitkin olivat niin pienellä präntillä, etten jotenkin viitsinyt kumarrella jokaisen teoksen kohdalla muutenkaan).

Näyttely on peitetty siten, että ylhäältä portaiden yläpäästä sitä ei voi katsella. Ja sitten kun pääsee alas ja näkee sen kaiken: valtavia veneitä leijuu ilmassa, vaivaisukkoja seisoo mykkänä ryhmänä keskellä salia. Sain miltei vastustamattoman mieliteon mennä lattialle makaamaan yhden veneen alle, veneen suuntaisesti, tuntemaan sen Damokleen miekan kaltaisen painon yläpuolellani (ja vaikka yksi museon työntekijä sanoi, että lattialla saa ihan vapaasti makoilla, en sitten jotenkin kehdannutkaan; taidemuseossa ei tee mieli tehdä mitään sellaista, mikä veisi huomion itse taiteesta).

Kolme huomiota:

Stiina Saariston lyijykynä- ja hiilipirros vangitsi sekä teknisellä taituruudellaan että yksityiskohdillaan. Yhtä aikaa vaaniva ja humoristinen. Kättäni alkoi särkeä myötätunnosta, kun ajattelin lyijykynän jättämää jälkeä suhteessa valtavaan paperiin.

Dzamil Kamangerin & Kalle Hammin sarja helmikirjonnalla tehtyjä kauniita, mutta rasistisia tilkkuja ja Unikko-kankaalle painettuja (tylyjä) huomiota suomalaisista ja heidän (meidän) rasistisuudestaan. Miten ensin teoksen lukeminen huvitti, mutta kohta aloin huomata itseni suuttuvan. Että mitä tässä nyt oikeastaan sanotaan minusta. Että minut laitetaan tähän ryhmään ”suomalaiset” ja sitten minulle kerrotaan, että olen rasistinen ja kauhea ihminen. Ja sitten kun luin niitä suomalaisten esittämiä rasistisia lauseita, tajusin, että tottahan tämä kaikki on.

Joudun hyväksymään sen, että olen suomalainen. Tämän teoksen edessä se on erityisen vaikeaa.

Janne Laineen taiteilijakirjat, niiden haitarimaisesti aukeava maisema: niiden edessä mietin pitkään, mitkä harmaan sävyt ovat itse kirjoissa ja mitkä johtuvat valaistuksesta tilassa, valoista ja varjoista.

Pidin näyttelyssä siitä vaarantunteesta, joka teoksista tihkui. Että olemme koko ajan juuri ja juuri pinnalla, miltei lipsahtamassa milloin mihinkin syntiin.

Ja jos synnin tekee, eikö se pitäisi tehdä tietoisesti? Todeta, että tällä teolla minä tuen tätä ja tätä pahuutta, mutta minä teen sen silti. (Museoravintolan ruokalistalla oli pelkkiä liharuokia. Jotenkin se minusta sopi hyvin näyttelyn tematiikkaan.)

 

Kritiikkejä puolilehti.fi:ssä

Alkuvuoden kritiikkini puolilehti.fi:ssä:

Taide on kotona (kritiikki, Pia Feinik, Janne Laine, Anne Mäkelä: Koti + taide. Taidesisustamisen käsikirja. Tammi, 2014)

Puolen korttelin talo (kritiikki, Dark Star – HR Giger’s World (2014). Ohjaaja Belinda Sallin)

Rakasta hänen taidettaan (kritiikki, Robert Mapplethorpe Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015)

Kirjoitin myös kolumnin:

Sinua minä fanitan.

Suurin osa elämästä (Näyttely: Laine)

Janne Laine: Silence Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 17.1.-26.4.2015.

Janne Laine: Silence IV, 2001. Heliogravyyri, 73 x 55 cm. Kuva: Tampereen teidemuseo.

Janne Laine: Silence IV, 2001. Heliogravyyri, 73 x 55 cm. Kuva: Tampereen taidemuseo.

Ensin on kasvoja. Ihmisten kohtaamista kuin tuntisin heidät jo vuosien takaa. Pelejä, joita ihmisten kanssa kommunikoiminen aina on.

Sitten pelit muuttuvat yksityisiksi. Janne Laine on tatuoinut luomiensa viereen numeroita, kauhistuttava ajatus. Hänen ihonsa on ikuisesti merkitty lista. Luomia on numeroitu 101, se on binäärikoodi. Peli jatkuu seinillä: taiteilija on valokuvannut numeroa 101 milloin missäkin, ja koonnut kuvat muistipeliksi seinälle. Kuvista on hauska tunnistaa paikkoja/asioita.

Hän jatkaa leikkimistä: hän lähettää itselleen postikortteja, joissa on hänen itsensä kuva. Kuinka konkreettisesti hän saakaan terveiset menneisyyden itseltään, matkustaa ajassa.

Laineen näyttelyn suuri kertomus tuntuu olevan se, miten toistaminen tekee asoista merkityksellisiä. Yksi postikortti itselle on hassu juttu, sata postikorttia itselle on teos. Yksi numeroitu luomi on hupaisa, 101 numeroitua luomea on sarja, jatkumo, teos.

Maisemakuvissa jatkuu samanlainen toisto: vaikka maantieteellinen paikka vaihtuisi, kuvien (ja mielen) paikka tuntuu pysyvän samana. Kuvat toistavat katselemisen tilaa. Ne toistavat kuvaajaa, joka katsoo maisemaa etsien siitä aina jotakin itselleen sopivaa. Usein se on sumua, lunta, höyryä, konkretisoitumatonta ympäristöä.

Pidän valokuvista joissa on kasvien varjoja, mutta jotenkin ne tuntuvat liian kevyiltä tässä yhteydessä. Hautausmaakin tuntuu ensin vähän liian helpolta kuvauskohteelta, mutta (taas se) toisto tekee kuvista teoksen, hienon matkan. Kuvissa on huumoriakin (huumori syntyy siitä, että ensin totutaan johonkin, ja sitten rikotaan se tottumus).

Kengät narisevat museon lattiaa vasten, narina ja mustavalkoisten kuvien tarkentumattomuus sulautuvat yhteen. Kuljen maailmassa, joka ei ole kenenkään, välitilassa, jollaisessa suurin osa elämästä kuluu.