Posts Tagged ‘Janne Laine’

20 Rajatilan vuotta

Rajataiteen juhlavuoden näyttely. Rajatilassa vuonna 1997 näyttelyn pitäneitä taiteilijoita: Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 2.9. -19.9.2017.

IMG_20170906_161509Galleria Rajatila täyttää 20 vuotta. En ole koskaan kertonut tätä kenellekään, mutta galleria vaikutti osaltaan siihen, että aikoinaan muutin Tampereelle.

Olin käymässä kaupungissa vuonna 2004, ja koska olen kasvanut tässä lähellä, Tampere on ollut minulle aina tuttu ja vähän tylsäkin paikka. Olin aina ajatellut, ettei täällä voi asua; muutto tänne olisi kuin kotiinpaluu maitojunalla, tylsyyden ja periksiantamisen teko.

Tuolloin kuitenkin kävin kaupungissa sellaisessa seurassa, jossa kaikki näyttäytyi uudessa valossa. Kävimme mm. Rajatilassa. Yhtäkkiä näin Tampereen paikkana, jossa voisin asua. Muutin tänne 2005.

Rajatila on kuitenkin paljon vanhempi kuin minun kokemukseni siitä. Nyt, 20. juhlavuotensa kunniaksi, galleria on pyytänyt näyttelyyn taiteilijoita, jotka pitivät siellä näyttelynsä myös vuonna 1997. Taiteilijat ovat Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins.

Yleensä juhlanäyttelyltä odottaa runsautta ja suurta tekijäjoukkoa. Nyt valinta on kuitenkin tehty toisin, ja se kyllä tavallaan toimii. Teoksia on niukahkosti ja näin ne saavat kukin ansaitsemaansa painoarvoa.

Tästäkin joukosta keskityn lähinnä Janne Laineen ja Marko Lampisuon teoksiin. Ne kertovat jotakin luonnottomuudesta. Taide käyttää usein mallinaan luontoa ja maisemia, mutta koskaan taide ei voi tavoittaa luonnon luonnollisuutta. Luonto liikkuu – maisema ei koskaan ole joka kohdasta aloillaan.

Ja kun katselen Laineen valokuvia sähkölangoista taivasta vasten, ihastun niiden kykyyn peittämällä näyttää se, mitä haluaisin nähdä: taivaan. Kaupugissahan käy aina näin. Tajuan vasta silloin, että tahdon taivaan, kun liian tiheään rakennetut korkeat talot estävät minua näkemästä sitä.

(Myös teosten esittäminen vitrinissä kuin luonnontieteellisen museon kivet ja eläinten luurangot konsanaan vahvistaa tunnetta niiden epäluonnollisuudesta. Ne eivät näytä luontoa vaan ne näyttävät luonnolta olematta sitä itse.)

Marko Lampisuon videoteoksessa (kuvassa) liike muuttuu uhaksi. Puut eivät koskaan rauhoitu, tuuli ei koskaan lakkaa puhaltamasta. Kaikki taidehistorian maalauksista ja valokuvista puuttuva maiseman liike on nyt tässä, pakattuna tähän yhteen videoon.

Näyttelystä jää raju ja vähän ontto olo. Se on kummallinen ollakseen juhlanäyttely. Otan sen kuitenkin vastaan ja kiitän. Pitkää ikää Rajatilalle.

 

 

 

 

Mainokset

Ovia ja käytäviä, eli Finlayson Art Area, osa 2

Finlayson Art Area. Finlaysonin alue (Tampere) 9.6.-27.8.2017.

SAM_5827

Miina Äkkijyrkkä: Riemu.

Koska viimeviikkoinen nälkäisenä töiden jälkeen eksyilyni Finlayson Art Areassa (FAA) ei mennyt ihan putkeen, lähdin tutustumaan alueeseen uudestaan. Varasin enemmän aikaa ja energiaa. Päivä oli sopiva: kun katsoi pohjoiseen, näki helteisen poutapilvitaivaan, kun katsoi etelään, näki myrskypilviä. Siinä rajalla kohtasin sitten taidetta.

Sattuman oikusta tapasin heti ensimmäiseksi FAA:n henkilökuntaan kuuluvan henkilön. Hän selitti minulle, missä mitäkin on (putosin kyydistä puolivälissä ”sitten menet portaat alas, käännyt oikealle, ja kun kävelet muutaman metrin, näet oven, josta…”-selitystä, mutta jatkoin hymyilemistä ja nyökyttelyä). Sain kuitenkin käsityksen siitä, että on etsittävä ovia, kuljettava pajan läpi (vaikka siellä on taiteilijoita työssään) ja uskallettava tunkeutua tiloihin.

Näillä eväin lähdin matkaan. Ensimmäisenä vastaan tulivat Miina Äkkijyrkän veistokset Himmelblaussa. Äkkijyrkkä on erityisen taitava kuvaamaan eläinlapsen tunteita. Vasikoissa on tunnetta niin paljon, että niiden koko olemus on heijastusta niiden sisäisestä maailmasta. Ne reagoivat ja toimivat.

Äkkijyrkän vasikat lähtevät myös kansainvaellukselle. Matkalla-teoksen pienet eläimet kulkevat ryhmässä kohti jotakin uutta. Niitä vastassa on toinen, tiivis vasikkalauma. Ottavatko he tulokkaat vastaan ilolla?

SAM_5832

Outi Heiskanen & Janne Laine: Metsänhengetär.

Grafiikanpajan läpi ja portaat ylös parvelle: sieltä löytyvät Outi Heiskasen ja Janne Laineen yhteisteokset. Ainakin osa teoksista on ollut esillä taiteilijoiden viimevuotisessa näyttelyssä Mältinrannassa.

Näyttelyn hienoimpia hetkiä ovat ne, joissa kahden taiteilijan työnjälki erottuu selvästi samasta kuvasta, mutta kuva on silti kokonaan yksi ja ehjä. Tällainen on esimerkiksi Metsänhengetär, jossa Laineen teoksista tuttu havumetsän siluetti kohtaa Heiskasen ruosteenpunaisen, taivaalta kasvavan juurakon.

Heiskasen ja Laineen maailma on muutenkin metsäinen. Laine kuvaa tilaa ja paikkaa, Heiskanen täyttää sen myyttisillä olennoilla.

SAM_5834

Fanni Niemi-Junkola: Henki.

Kun kiipeää (tai hisseytyy) ylempiin kerroksiin, saapuu Fanni Niemi-Junkolan videoteoksen luo. Henki-videon kolmessa kuvassa nainen ratsastaa hevosella vesisateessa (tai ehkä se on räntää). Taustalla soi musiikki, joka on hieman hilpeää, muttei liian. Laukka on hidastettua. Hevonen kuolaa.

Teos jatkuu samanlaisena minuutista toiseen. Sen katseleminen on ihanaa. Hevosen jalat iskeytyvät maahan rytmikkäästi.

En löydä videosta mitään kommenttia hevosen ja ihmisen yhteiselosta enkä eettisiä kysymyksiä eläimen käyttämisestä harrastusvälineenä. Katselen sitä pelkkänä liikkeenä. Faktana, joka tapahtuu silmieni edessä.

SAM_5838

HC Berg (yksityiskohta).

Seuraava sali on sitten täynnä HC Bergin maalauksia, joissa silmät sumenevat. Kirkkaat värit ja epäselvät rajat tekevät osasta maalauksia mahdottomia katsoa.

Kuvat terävöityvät, kun niitä katsoo kauempaa. Maalaus ikään kuin työntää ihmisen luotaan ja pakottaa menemään pois.

Kiinnostavana kuriositeettina yksi suuri sali on omistettu Collection Kakkosen lasikokoelmalle. Kotimaista design-lasia eri vuosikymmeniltä on aseteltu vitriineihin ja valaistu niin kauniisti, että lasi näyttää paikoin suorastaan taianomaiselta.

Lasiesineissä läpinäkyvyys ja hauraus kohtaa niiden painon ja kovuuden. Pidän tästäkin osasta FAA:a. Pidän siitä ajatuksesta, että tällainenkin maksuton näyttely on olemassa (mutta ehkä sitä voisi vähän kuuluttaa ilmoille enemmän; voi olla, että ainakin osaa turisteista kiinnostaisi erityisesti katsaus suomalaiseen lasidesigniin).

SAM_5848

ROP (yleiskuva näyttelytilasta).

Tällä kertaa löysin Mediatunnelista sen ROP:n näyttelyn, jota viimeksi jäin kaipaamaan. Sinne menee ovi, eli yksi ainoa mutka pitää käytävässä osata tehdä oikeassa kohdassa.

Näyttelytila on kuin luola. Se on täynnä pylväitä ja niiden betonisia jalustoja. Voisin asua siellä. En saa tarpeekseni tilan mahtavuudesta.

ROP:n pienoismaailmat istuvat tilaan kuin ne olisi tehty sinne. Kerrostalokaupungit ja pienten ihmisten tarinat sopivat apokalyptiseen luolaan täydellisesti.

Teosten huimaavissa mittasuhteissa tapahtuu pieniä asioita pienille ihmisille. Hengähdetään keskellä kiduttavan korkeaa portaikkoa. Istutaan ja mökötetään eri puolilla rotkoa. Sinnikäs omakotitalo puksuttaa savua piipustaan ja yrittää olla putoamatta rotkoon.

Teosten mitat pyörryttävät. Niihin asetellut ihmishahmot ovat niin pieniä ja niiden talot ja rotkot niin korkeita, että katsominen muuttuu kokonaan fyysiseksi kokemukseksi.

Kierroksella löytyy myös seinä- ja katumaalauksia sekä suuria Pasi Karjulan veistoksia, jotka uppoavat todella hämmentävästi Siperian arkitehtuuriin.

 

Maisemasta tulee selattava (Näyttelyt: Janne Laine; Janne Laine & Outi Heiskanen)

Janne Laine: Maiseman rajapinnalla. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 10.-27.9.2016.

sam_5340

Janne Laine: The Wall (Wood)

Mältinrannan alempi tila on täyttynyt Janne Laineen ja Outi Heiskasen yhteisteoksilla, joissa valokuvien lähes mustavalkoisiin metsämaisemiin on muuttanut asumaan erilaisia myyttisiä olentoja. Yhteistyö vaikuttaa sujuvalta. Tekniikat sopivat yhteen, ja lopputulos on omituisella tavalla kuin kuvitettua kuvaa: ensin toinen kertoo kuvallaan tarinan, sitten toinen kuvittaa sen omalla osuudellaan.

Teoksissa on sekä kaikkialle rönsyilevää elämänvoimaa että surumielisiä kohtaloita. Viimeinen-teoksen olento istuu ainoana elollisena olentona kelottuneessa metsässä. Eläinten retkikunta näkyy siluetteina maisemassa teoksessa, jossa tehdään jo matkaa jonnekin muualle.

sam_5323

Janne Laine & Outi Heiskanen: Viimeinen (yksityiskohta)

Toisaalta tulenväriset juuret kasvavat taivaasta ja uppoutuvat yhä syvemmälle maahan. Kaikki voi alkaa alusta uudestaan.

Näyttely on maisemien lisäksi kuva inspiroitumisesta. Ihmiset jatkavat toistensa työtä ja tarinoita, innostuvat yhä uudelleen toisistaan, ja tekevät sen, minkä me ymmärrämme todellisuudeksi.

Gallerian puolella Janne Laine jatkaa yksin. Esillä on jotakin tuttua: metsäkuvia (suuria panoraamoja, joihin voi uppoutua koko katseen alalla) ja jotakin uutta: lasiteoksia (joissa niissäkin kasvaa puita) sekä jopa joitakin kaupunkikuvia: liikennevaloja, kiirehtiviä ihmisiä.

Pidän suuresti panoraamakuvien esittämisestä kirjan muodossa, pitkinä haitareina. Maisemasta tulee selattava kuva, sen voi kokea pala kerrallaan (kuin kävelisi sen sisäpuolella).

Nyt esillä on myös toisenlainen tapa käsitellä maisemaa paloina: pienten vedosten sarja, joka on ripustettu kuin muistipeli tasaisiksi riveiksi seinälle. Maisemissa on pulpahtelevaa maata (kuuma lähde?), palavia pilviä, meduusoja, puita, kantoja. Pienet, säännöllisen neliönmuotoiset kuvat rajaavat kokemuksesta pois kaiken muun kuin sisällön. Ei tarvitse katsoa jokaista teosta erikseen (jahas, millainen maailma tällä kertaa?) vaan saa keskittyä niiden ytimeen.

sam_5344

Janne Laine: Extended Sunset

Lasiteokset on jostain syystä asetettu nilkankorkeudelle, ja niiden lähempi tarkastelu vaatii istumista gallerian lattialle. Se kuitenkin kannattaa. Lasin sisällä kasvavat puut muodostavat ihan omanlaisensa, sumuisen kolmiulotteisuuden.

Pidän näyttelyssä suunnilleen kaikesta. Eniten jään kaipaamaan jatkoa On the Other Side -sarjan siveltimenjälkeä muistuttaville kuvaustavoille. Kuvissa on jotakin kummallisen sateista ja nostalgista mutta myös anatomista: voin kuvitella, kuinka kaikki sivusilmälläkin näkemäni koodautuu silmän soluissa ja hahmottuu aivoissa maailmaksi.

 

Vaaniva pahuus meissä(kin) (Näyttely: Synti)

Synti. Serlachius-museo, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 24.5.2015 saakka.

Janne Laine: The End

Janne Laine: The End

Vähän häpeillen tunnustan oman syntini: olen vitkuttanut reissua Mänttään niin pitkään, että melkein jäi tämä Synti-näyttely kokematta. Onneksi sen vielä ehti (ja ehtii vielä 2 viikkoa, joten hop hop!)

Suhtaudun temaattisiin näyttelyihin siten, että teemaan voi upota, jos niin haluaa, mutta toisaalta näyttelyn saa kokea ilmankin teemaa. Itse olen melko usein sitä ryhmää, joka vain menee ja katselee, eikä sen kummemmin lue taustoja.

Tässä näyttelyssä tällainen naiivi lähestyminen toimi varsin hyvin. Ymmärsin, mistä on kyse, vaikken jokaisen teoksen kohdalla tutustunutkaan siihen, mitä nimenomaista syntiä tässä nyt kohdataan (ja ne teosten infokyltitkin olivat niin pienellä präntillä, etten jotenkin viitsinyt kumarrella jokaisen teoksen kohdalla muutenkaan).

Näyttely on peitetty siten, että ylhäältä portaiden yläpäästä sitä ei voi katsella. Ja sitten kun pääsee alas ja näkee sen kaiken: valtavia veneitä leijuu ilmassa, vaivaisukkoja seisoo mykkänä ryhmänä keskellä salia. Sain miltei vastustamattoman mieliteon mennä lattialle makaamaan yhden veneen alle, veneen suuntaisesti, tuntemaan sen Damokleen miekan kaltaisen painon yläpuolellani (ja vaikka yksi museon työntekijä sanoi, että lattialla saa ihan vapaasti makoilla, en sitten jotenkin kehdannutkaan; taidemuseossa ei tee mieli tehdä mitään sellaista, mikä veisi huomion itse taiteesta).

Kolme huomiota:

Stiina Saariston lyijykynä- ja hiilipirros vangitsi sekä teknisellä taituruudellaan että yksityiskohdillaan. Yhtä aikaa vaaniva ja humoristinen. Kättäni alkoi särkeä myötätunnosta, kun ajattelin lyijykynän jättämää jälkeä suhteessa valtavaan paperiin.

Dzamil Kamangerin & Kalle Hammin sarja helmikirjonnalla tehtyjä kauniita, mutta rasistisia tilkkuja ja Unikko-kankaalle painettuja (tylyjä) huomiota suomalaisista ja heidän (meidän) rasistisuudestaan. Miten ensin teoksen lukeminen huvitti, mutta kohta aloin huomata itseni suuttuvan. Että mitä tässä nyt oikeastaan sanotaan minusta. Että minut laitetaan tähän ryhmään ”suomalaiset” ja sitten minulle kerrotaan, että olen rasistinen ja kauhea ihminen. Ja sitten kun luin niitä suomalaisten esittämiä rasistisia lauseita, tajusin, että tottahan tämä kaikki on.

Joudun hyväksymään sen, että olen suomalainen. Tämän teoksen edessä se on erityisen vaikeaa.

Janne Laineen taiteilijakirjat, niiden haitarimaisesti aukeava maisema: niiden edessä mietin pitkään, mitkä harmaan sävyt ovat itse kirjoissa ja mitkä johtuvat valaistuksesta tilassa, valoista ja varjoista.

Pidin näyttelyssä siitä vaarantunteesta, joka teoksista tihkui. Että olemme koko ajan juuri ja juuri pinnalla, miltei lipsahtamassa milloin mihinkin syntiin.

Ja jos synnin tekee, eikö se pitäisi tehdä tietoisesti? Todeta, että tällä teolla minä tuen tätä ja tätä pahuutta, mutta minä teen sen silti. (Museoravintolan ruokalistalla oli pelkkiä liharuokia. Jotenkin se minusta sopi hyvin näyttelyn tematiikkaan.)

 

Kritiikkejä puolilehti.fi:ssä

Alkuvuoden kritiikkini puolilehti.fi:ssä:

Taide on kotona (kritiikki, Pia Feinik, Janne Laine, Anne Mäkelä: Koti + taide. Taidesisustamisen käsikirja. Tammi, 2014)

Puolen korttelin talo (kritiikki, Dark Star – HR Giger’s World (2014). Ohjaaja Belinda Sallin)

Rakasta hänen taidettaan (kritiikki, Robert Mapplethorpe Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015)

Kirjoitin myös kolumnin:

Sinua minä fanitan.

Suurin osa elämästä (Näyttely: Laine)

Janne Laine: Silence Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 17.1.-26.4.2015.

Janne Laine: Silence IV, 2001. Heliogravyyri, 73 x 55 cm. Kuva: Tampereen teidemuseo.

Janne Laine: Silence IV, 2001. Heliogravyyri, 73 x 55 cm. Kuva: Tampereen taidemuseo.

Ensin on kasvoja. Ihmisten kohtaamista kuin tuntisin heidät jo vuosien takaa. Pelejä, joita ihmisten kanssa kommunikoiminen aina on.

Sitten pelit muuttuvat yksityisiksi. Janne Laine on tatuoinut luomiensa viereen numeroita, kauhistuttava ajatus. Hänen ihonsa on ikuisesti merkitty lista. Luomia on numeroitu 101, se on binäärikoodi. Peli jatkuu seinillä: taiteilija on valokuvannut numeroa 101 milloin missäkin, ja koonnut kuvat muistipeliksi seinälle. Kuvista on hauska tunnistaa paikkoja/asioita.

Hän jatkaa leikkimistä: hän lähettää itselleen postikortteja, joissa on hänen itsensä kuva. Kuinka konkreettisesti hän saakaan terveiset menneisyyden itseltään, matkustaa ajassa.

Laineen näyttelyn suuri kertomus tuntuu olevan se, miten toistaminen tekee asoista merkityksellisiä. Yksi postikortti itselle on hassu juttu, sata postikorttia itselle on teos. Yksi numeroitu luomi on hupaisa, 101 numeroitua luomea on sarja, jatkumo, teos.

Maisemakuvissa jatkuu samanlainen toisto: vaikka maantieteellinen paikka vaihtuisi, kuvien (ja mielen) paikka tuntuu pysyvän samana. Kuvat toistavat katselemisen tilaa. Ne toistavat kuvaajaa, joka katsoo maisemaa etsien siitä aina jotakin itselleen sopivaa. Usein se on sumua, lunta, höyryä, konkretisoitumatonta ympäristöä.

Pidän valokuvista joissa on kasvien varjoja, mutta jotenkin ne tuntuvat liian kevyiltä tässä yhteydessä. Hautausmaakin tuntuu ensin vähän liian helpolta kuvauskohteelta, mutta (taas se) toisto tekee kuvista teoksen, hienon matkan. Kuvissa on huumoriakin (huumori syntyy siitä, että ensin totutaan johonkin, ja sitten rikotaan se tottumus).

Kengät narisevat museon lattiaa vasten, narina ja mustavalkoisten kuvien tarkentumattomuus sulautuvat yhteen. Kuljen maailmassa, joka ei ole kenenkään, välitilassa, jollaisessa suurin osa elämästä kuluu.