Kati Immonen: Pioni

Kati Immonen: Pioni

Kati Immosen vesiväritöissä on hienoa huumoria ja karnevalismia. Osittain sitä saa etsiskellä: viherkasvien seasta löytyy pieni teltta ja kukkaruukusta kynä, jonka varaan kasvi on asettunut. Kaikkialta puskeva vihreä luo keveyden tunteen: kaikki on hyvin niin kauan kuin kasvit valtaavat itselleen tilaa.

Pioni-maalaus on toisenlainen. Se on tumma ja synkkä, ainoastaan itse pioni hohtaa valkoista valoa. Maasto näyttää kuvatun korkealta. Kuin katselisi peltotilkkuja lentokoneesta.

Teoksessa on kuitenkin samaa hellää mystiikkaa kuin Immosen vehreissä ja rönsyävissä teoksissa. Pioni on ihmeellinen, loistava olento, joka pölyttää kuivunutta maastoa omalla valollaan.

Kasvi saattaa olla myös pelkkä muistikuva tai haamu. Ehkä se on mustaksi palaneen maaston entinen asukas, joka on jäänyt kummittelemaan niille, jotka sen pystyvät näkemään.

Immosen maailma on ihmeellinen ja kaunis. Teoksiin mahtuu rajujakin ajatusketjuja, mutta näyttelystä poistuessani askel on kevyempi kuin sinne mennessä.

*

Kati Immonen – Korpi vastaan puutarha.
Jyväskylän taidemuseo, 4.6.– 5.9.2021.

Satuja ja piikkilankaa (Näyttely: Immonen)

Kati Immonen: Talvisatu. Galleria Becker (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 7.11.2012 saakka.

–

Mitä joulupukki tekisi, jos kuusimetsästä olisi jäjellä vain mustia rankoja? Kati Immonen tietää tämänkin. Taiteilija on lähestynyt satukuvastoa katastrofinäkökulmasta.

Sadun hempeyden ja karun todellisuuden yhdistäminen saattaa tuntua jotenkin tutulta, mutta Immonen tietää mitä tekee. Satuhahmot eivät jää pinnallisiksi kiiltokuviksi. Taiteilija ujuttaa ne tehokkaasti sisään piikkilankamaailmaansa.

Sitä paitsi eiväthän sadutkaan ole mitään Disney-söpöilyä olleet ennen kuin vasta viime vuosikymmeninä. Saduissa kuoltiin suruun, tehtiin kirouksia ja vajottiin satavuotiseen koomaan! Ei siinä ollut aikaa miettiä, kestääkö rakkaus onnellisen elämän loppuun asti.

Immonen on loistava akvarellimaalaaja. Tarkkarajaiset piikkilangat ovat oikeita aukkoja maalauksessa. Viiltävää.

Satujen lisäksi Immonen käyttää kuvastoa talvisodasta ja muusta Suomen historiasta. Kuvagalleria on kuin vinksahtaneen mummolan seinä: negatiiveja, raaputeltuja, suttuisia ja käsiteltyjä poseerauskuvia kansamme arvokkaasta menneisyydestä.

Pinnan alla on aina ihminen. Se on hyvä muistaa, kun puhutaan sotien sankariteoista: ehkäpä siellä ei kenelläkään ollut kovin sankarillinen olo.

Menneisyys on kummallinen juttu. Sitä aina tahtoisi ajatella, että silloin ennen ihmiset olivat sisukkaita ja vähään tyytyväisiä jne. Mutta sehän on vain projisointia: ihmiset ovat olleet ihmisiä, samanlaisia kuin mekin. Me elämme tulevaisuudessa, joka on erilainen, muttei sen parempi kuin menneisyyskään. Ja seuraavaksi tulee taas tulevaisuus, joka on erilainen, jossa ihmetellään meitä jotka kestimme ajan jolloin oli vain kaksi TV-kanavaa eikä lainkaan nettiä. Että kylläpä te olitte silloin sisukkaita ja vähään tyytyväisiä, oikeaa korven sankarikansaa!