Osattomuudesta (Näyttelyt: Niko Tii Nurmi Sipiläinen; Laura Laukkanen)

Niko Tii Nurmi Sipiläinen – He Wdet Welinet / Hem Newe Media. Laura Laukkanen – Abedyssan Kerjuukuppi. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 23.8.-10.9.2017.

–

Ymmärrän, että nyt on tapahtunut jotakin, mitä en ymmärrä. Rajatilan yläkerran seinään on teipattu sarja nimiä. Luen ne läpi, en hahmota niiden merkitystä. Luen näyttelyn tiedotetta, enkä pääse kiinni siihenkään.

Niko Tii Nurmi Sipiläisen He Wdet Welinet on teos, joka pohtii aikaa ja keksintöjä. Tai näin ainakin tulkitsen tiedotetta: ”Cexintö halcaise aian cahtia: aican ennen ia aican iälcen. Cun sirtyme on ohi, wsi weline on lesne caikes.”

Muuta en ymmärrä. Jään osattomaksi tästä taiteesta.

Kellarin pimeydessä (joka on niin pimeää, että siellä täytyy aina sytyttää kännykän taskulamppu, jotta näkee edes vaaksan verran eteensä) on videoteos, joka koostuu seitsemästä ruudusta. Laura Laukkasen teoksessa syödään – lusikat kilisevät savikuppien reunoihin.

Yksi ei kuitenkaan syö. Hän istuu rauhallisesti ja odottaa. Hänen vuoronsa tulee lopuksi, kun yksi ruokailijoista jakaa ruokansa hänen kanssaan. Lusikkaa ei kuitenkaan jaeta; viimeinen saa syödä käsin.

Teos saa pohtimaan ruoan ja luonnonvarojen epätasaista jakautumista, osattomuutta. Kuinka valmiita me olemme jakamaan omastamme? Annammeko vain sen verran, että muut pysyvät hengissä vai otammeko heidät mukaan sivistyneellä tavalla, samaan pöytään, ruokailuvälineineen kaikkineen?

 

20 Rajatilan vuotta

Rajataiteen juhlavuoden näyttely. Rajatilassa vuonna 1997 näyttelyn pitäneitä taiteilijoita: Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 2.9. -19.9.2017.

–

Galleria Rajatila täyttää 20 vuotta. En ole koskaan kertonut tätä kenellekään, mutta galleria vaikutti osaltaan siihen, että aikoinaan muutin Tampereelle.

Olin käymässä kaupungissa vuonna 2004, ja koska olen kasvanut tässä lähellä, Tampere on ollut minulle aina tuttu ja vähän tylsäkin paikka. Olin aina ajatellut, ettei täällä voi asua; muutto tänne olisi kuin kotiinpaluu maitojunalla, tylsyyden ja periksiantamisen teko.

Tuolloin kuitenkin kävin kaupungissa sellaisessa seurassa, jossa kaikki näyttäytyi uudessa valossa. Kävimme mm. Rajatilassa. Yhtäkkiä näin Tampereen paikkana, jossa voisin asua. Muutin tänne 2005.

Rajatila on kuitenkin paljon vanhempi kuin minun kokemukseni siitä. Nyt, 20. juhlavuotensa kunniaksi, galleria on pyytänyt näyttelyyn taiteilijoita, jotka pitivät siellä näyttelynsä myös vuonna 1997. Taiteilijat ovat Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins.

Yleensä juhlanäyttelyltä odottaa runsautta ja suurta tekijäjoukkoa. Nyt valinta on kuitenkin tehty toisin, ja se kyllä tavallaan toimii. Teoksia on niukahkosti ja näin ne saavat kukin ansaitsemaansa painoarvoa.

Tästäkin joukosta keskityn lähinnä Janne Laineen ja Marko Lampisuon teoksiin. Ne kertovat jotakin luonnottomuudesta. Taide käyttää usein mallinaan luontoa ja maisemia, mutta koskaan taide ei voi tavoittaa luonnon luonnollisuutta. Luonto liikkuu – maisema ei koskaan ole joka kohdasta aloillaan.

Ja kun katselen Laineen valokuvia sähkölangoista taivasta vasten, ihastun niiden kykyyn peittämällä näyttää se, mitä haluaisin nähdä: taivaan. Kaupugissahan käy aina näin. Tajuan vasta silloin, että tahdon taivaan, kun liian tiheään rakennetut korkeat talot estävät minua näkemästä sitä.

(Myös teosten esittäminen vitrinissä kuin luonnontieteellisen museon kivet ja eläinten luurangot konsanaan vahvistaa tunnetta niiden epäluonnollisuudesta. Ne eivät näytä luontoa vaan ne näyttävät luonnolta olematta sitä itse.)

Marko Lampisuon videoteoksessa (kuvassa) liike muuttuu uhaksi. Puut eivät koskaan rauhoitu, tuuli ei koskaan lakkaa puhaltamasta. Kaikki taidehistorian maalauksista ja valokuvista puuttuva maiseman liike on nyt tässä, pakattuna tähän yhteen videoon.

Näyttelystä jää raju ja vähän ontto olo. Se on kummallinen ollakseen juhlanäyttely. Otan sen kuitenkin vastaan ja kiitän. Pitkää ikää Rajatilalle.

 

 

 

 

Vesien äärellä (Näyttelyt: Ida Sokka & Johanna Väisänen)

Ida Sokka -Alkumeri. Johanna Väisänen – ELYTRA. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 12.-29.8.2017.

–

Ida Sokan Alkumeri on sarja maalauksia kuvitellusta maailmasta. Maailma sellaisena, kuin sen tunnemme, on niissä vasta muotoutumassa.

Vaikka maailmaa ei maalauksissa vielä ole, silmä etsii sitä. Helpointa on tarttua muotoihin, jotka muituttavat maisemaa tai jopa kasveja. Punainen sade lankeaa mustista pilvistä vihreään mereen.

Ei-esittävämmät teokset jäävät etäisiksi. En tiedä, mitä osaa alkumerestä katson, kun katson vaaleanpunertavana vellovaa maalia tummalla pohjalla. Kaipaan teoksiin jotakin kiinnekohtaa.

Alakerran pimeydessä liikkuu jokimaisema. Johanna Väisäsen videoinstallaatio luo kaleidoskooppimaisia kuvia, kun joenrannan puut peilautuvat toisistaan. Yhden videoseinän alla on vettä, josta kuvat kertautuvat vielä yhdenlaisena toisintona.

Maiseman hidas liike on rauhoittavaa (kuin istuisin veneessä). Rentoudun niin paljon, että melkein alan syödä eväitä repustani, mutta havahdun. Olen taidegalleriassa, ehkä syöminen ei ole ihan hyvä idea.

Pidän teoksen välillä lähes epäluonnollisista vihreistä ja puiden oransseista. Ihaninta on se, että ne ovat toisinaan totta.

 

Este_tiikkaa (Näyttelyt: Jerker Ramberg; Sofi Häkkinen)

Jerker Ramberg -Vade Retro Perkele. Sofi Häkkinen – Kannattaa käydä katsomassa tää näyttely. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 3. – 20.6.2017.

–

Jerker Rambergin Vade Retro Perkele täyttää Rajatilan yläkerran. Tyylisuuntana on rajuus ja rumuus – sellainen estetiikka, joka saattaa toisinaan suorastaan nousta katsomisen esteeksi. Maalauksissa on verta, suolia ja valuvaa lihaa. Yhteen on liimattu laastareita.

Teosten sisältö on ahdistuksessa ja turhautumisessakin. Poliitikot möyrivät eteenpäin monipäisinä hirviöinä, eikä katsojalle jää tilaa edes paeta. Kettukarkit syövät lapsia.

Yritän katsoa teoksia monta kertaa, pitkään, tutkien. Niiden levottomuus kuitenkin toimii, eikä katseeni takerru. Siirryn kellariin, jossa

Sofi Häkkisen valtava muistomerkki täyttää tilaa. Erilaisista pakkausmateriaaleista on noussut palmumetsikkö, jonka keskellä pyörii metallilankainen suihkulähde. Lattiaan teipattu muovipussipallo (?) näyttää meduusalta.

Roskiksi määriteltävien materiaalien ja niistä tehdyn trooppisen maiseman ristiriita on monta ristiriitaa yhtä aikaa. On muoviroska, joka saastuttaa trooppisia rantoja ja meriä. On turismi, joka tavoittelee muovista pintakokemusta mistä tahansa vieraasta kulttuurista: aurinkorannalla makaamista. On ihmisen halu tehdä muodottomasta muoto, koristella rumaa.

Pidän kuplamuovipalmusta eniten.

Ajasta (Näyttely: Hanna Oinonen)

Hanna Oinonen — Obsessions. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 15.10.2016-1.11.2016.

–

Hanna Oinonen käsittelee näyttelyssään aikaa ja katoavaisuutta. Hänelle kaupunki on arkeologiaa. Kaiken alla on jotain muuta: ”Täydellinen vappupikniknurmikko kotimme lähellä on muuttunut rakennustyömaaksi, leikkipuiston paikalla on siisti ruohomatto, eikä mikään paljasta mitä sen tilalla aikaisemmin oli.”

Kaupungin muuttuessa on vaikea asettaa rajaa mihinkään. Aina, kun puistoja pienennetään, ajatellaan, että jäihän meille vielä tuon verran puistoa. Seuraavalla kerralla yritetään taas olla tyytyväisiä: jäihän sitä vielä tuon verran. Lopulta varmaan ajatellaan, että no onhan meillä vielä nuo kaksi… eikun tuo yksi puu jäljellä, ollaan tyytyväisiä ettei sitäkin ole kaadettu.

Itsekin asun kerrostalossa, jonka kohdalla kartan mukaan oli ennen 1960-lukua lampi. Lampi! Olisipa ihanaa asua lammen rannalla tai käydä kävelemässä sen ympäri. Sen sijaan se on täytetty, jotta sen päälle on voitu pykäistä kerrostalo.

Oinonen kuvaa paikkojen katoamista kartalla, jonka hän on koonnut gallerian seinälle Kartan materiaalina toimivat erilaiset kasvit ja terälehdet, jotka on maalattu mustiksi. Katomisen tunne on voimakas: kasvit ovat enää mustia aukkoja, jotka eivät tuoksu.

Kuvakudoksissa luonto elää elämäänsä, vaikka teollisuuden putket työntyvät sen keskelle. Kauempaa kokonaan mustalta vaikuttava kudos paljastaa sivulta katsottuna rakennetun maiseman. Tekstiilipinnassa on jotain nostalgista jo valmiiksi (sitä tekee mieli koskettaa), ja mustavalkoisuus tuo kuviin vielä toisen menneisyyden kerroksen.

Kellarissa seinät jo itkevät lasisia kyyneliä. Anteeksi-teos tuntuu pyytävän jo etukäteen anteeksi asioita, joita galleriatalolle tulee tapahtumaan. Tai sitten se on luonnon haamu, se lampi, joka on tuhottu, jolta anteeksiantoa voi enää vain anella.

(On hassua lukea oman kaupunginosansa historiaa. Oma asuinalueeni on saanut nimensä siitä, että täällä oli niin paljon ilveksiä. Nimi kantaa muistoa alueen luonnosta, jonka ihminen on kokonaan tuhonnut.)

 

Kaikkea mitä voi kaivata (Näyttely: Hanna Arvela & Jaakko Leeve)

Hanna Arvela & Jaakko Leeve — Kiitos 1985-2015. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 14.5.-31.5.2016.

–

Hanna Arvelan ja Jaakko Leeven kiitokset menevät Särkänniemen delfiineille. Älykkäiden eläinten elämää vankeudessa käsitellään julmalla huumorilla.

Suuressa sardiinipurkissa luvataan olevan ”delfiinejä omassa liemessä”. Tämä on hitusen ahdistavaa, koska mieleen tulee tarinoita tonnikalapurkeista, joissa on mukana delfiiniä.

Mikä erottaa syötävän ja ei-syötävän eläimen toisistaan? Tai syötävän eläimen ja eläimen, jota käytetään mielen ravintona, viihteenä?

Jättimäisen säilykepurkin vieressä on minimaalinen, mikroskoopilla katsottava delfiini. Se on kuin bakteeri petrimaljassa, ulkopuolelta tarkkailtava olento, jolla ei ajatella olevan toivomuksia oman asuinpaikkansa suhteen.

Alakerran videoteos, Arvelan Veera, kuvaa ihmistä, joka ei koskaan poistu asunnostaan. Hän on esiintyvä tateilija, sopeuttamiskelvoton yksilö, joka saa vankeudessa kaiken se, mitä kaipaa. Naurunpyrskähdyksiin toisinaan repeävä nainen vaikuttaa yksinkertaiselta ja lapselliselta: mitä iloista tässä vankeudessa on? Hän on täysin kunnianhimoton, haluaa elämänsä jatkuvan samanlaisena loppuun asti, ilman sen ihmeempiä muutoksia.

Naurattavuudestaan huolimatta video on surullinen. Mehän emme tiedä, mitä (tai miten) delfiini ajattelee; onko eläimillä lapsenomainen suhtautuminen elämäänsä; katsovatko ne meitä ja haluavat nähdä, mistä me tulemme ja minne me katoamme. Vai ovatko ne tyytyväisiä kaikkeen? Kaikkea on, mitä voi kaivata.

 

Tarkennus (sisäiseen) maisemaan (Näyttelyt: Sirkku Rosi & Timo Marila)

Sirkku Rosi — LIMBO². Timo Marila — Vaihdan Maisemaa – Landescapist. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 23.4.-10.5.2016.

–

Yleiskuva Sirkku Rosin näyttelystä.

Sirkku Rosin akvarelleissa ihmiset ovat alasti tunteidensa vietävinä. Toisinaan riiputaan ylösalaisin kuin yhteenietoutuneet lepakot, toisinaan ajaudutaan käsirysyyn. Maailmassa on surrealismia: kanit juoksevat karkuun, limbotanko on viritetty kahden istuimettoman tuolin välille.

On ikään kuin pakko kiertää aina uudelleen jonon jatkoksi ja limbota kepin alta toiselle puolelle. Istuminen on mahdotonta. Multakasat tuolien alla viittaavat elämään ja kuolemaan. (Miten pahalta tuntuukaan haudata ihminen maahan. Hänet vain jotenkin jätetään sinne, piilotetaan, ettei hän ole enää tiellä. Ja sitten kuitenkin tuntuu hyvältä, kun kevät puhkaisee maan täyteen vihreää. Meillä on kummallinen suhde multaan.)

Rosin vaalean ihon väriset maalaukset ovat lempeitä katselmuksia ihmisen absurdiin päänsisäiseen elämään. Aina välillä on rauhallista, välillä menee painiksi.

–

Timo Marila: You cloud be Mine.

 

 

 

 

 

 

 

Timo Marilan Vaihdan Maisemaa -näyttelyn aloittava installaatio jää minulle vieraaksi. Tai no, onhan siinäkin kyse maisemasta, pinnanmuodoista, joita esineyhdistelmät tuottavat.

Prosec-tulosteet (en tiedä, voisiko tässä yhteydessä puhua valokuvista, graafisesta taiteesta vai mistä) sen sijaan imaisevat mukaansa vaihtoehtoisiin tiloihin. Tilat ovat kummallisia, usein loistavan värisiä ja paikoin vaikeita hahmottaa. Maisemat pelkistyvät geometrisiksi kuvioiksi kiiltävällä pinnalla. Välissä saattaa olla jopa pikseleitä.

Pelinkaltainen maailma on irti minusta, kuin ruudun toisella puolella. Tiedän, etten pääse sinne koskaan, mutta haluan katsoa. Läheltä.

 

Rapinaa (Näyttelyt: Pink Twins & Marko Timlin)

Pink Twins — Inwards to Infinity
Marko Timlin — Bits and Bytes

Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 2.4.-17.4.2016.

–

Galleria Rajatilassa ei näy ketään. Luulen, että galleria on kiinni, mutta ei; ovi avautuu vetämällä. Astun sisään.

Ymmärrän, miksei ketään ollut tiskin takana. Lienee jokin työsuojelullinen säännöskin, joka estää ihmisten istuttamisen äänilevyjen kiertäessä samaa kehää luuppina ympäri ja ympäri.

Kyseessä on äänitaide. Pink Twinsin teos valtaa yläkerran elektronisella äänimatolla. Kuuntelen jonkin aikaa, mutten ehkä tarpeeksi pitkään kuullakseni teoksen muuttuvan. Tykkään kyllä siitä, miten ääniteos on konkreettisesti tehty tilaan, on levysoittimia ja pyöriviä levyjä. Tulee sellainen tunne, että ääntä tehdään täällä, ettei kyse ole vain äänitteestä, USB-tikusta, joka mahtuisi taskuun, ja jonka voi soittaa missä tahansa.

Alakerrassa on myös ääniteos, mutta täällä ei ole levysoittimia. Hypnoottinen raksutus kuuluu diskettiasemista, joista on rakennettu neljä seinää. Niiden keskellä tuntuu kuin olisi jossakin kafkamaisessa virastossa, jossa miljoonat kirjoituskoneet rapisevat vuoroin samassa, vuoroin epätahdissa.

Tykkään tästä rapinasta heti. Äänessä on jotakin inhimillistä. Toisin kuin vaikkapa elektronisesti piippaavat kännykät nämä korppuasemat päästävät äänen mekaanisesti. (Tässä on nyt se sama sympaattisuus, joka on filmikameran laukaisinäänessä. Kun digikameraan tehdään sama ääni keinotekoisesti, se yksinomaan raivostuttaa ja ärsyttää, koska ääni on ruma ja tarpeeton.)

Näyttelyt ovat osa Tampere Biennalea.

Menneen elämän unia (Näyttelyt: Juuso Leppälä & Niko Skorpio)

Juuso Leppälä — Runner´s Hallucinations; Niko Skorpio — Valekuolema. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 12.3.2016-29.3.2016.

–

Juuso Leppälän Runner’s Hallucinations on lempeä, humoristinen ja vähän ahdistava teossarja. Juoksijan pitkänmatkanhallusinaatiohin kuuluu sellaisia harmittomuuksia kuin katulampun muuttuminen kukkaseksi ja sellaisia pelottavia näkyjä kuin mustan (öljy)veden loiskahdukset rantaan.

Näyttely imaisee sisäänsä ja huomaan vähän typerästi hymiseväni yksin ääneen. Ääni on jonkinlainen naurahduksen ja yllättyneisyyden välimuoto. Kerrankin Rajatilan kellarissa on niin turvallinen olo, että siellä voi viettää pidemmänkin ajan.

Aavemaiset variksenpelätit pääkallopäineen ja kivikasan muuttuminen valkoisiksi pillereiksi. Ihmisiä pullisteleva laiva. Sisäisen maailman tuominen ulos, osaksi näkyvää, onnistuu Leppälältä hämmentävän hienosti. Tuntuu, että katson yhtä aikaa kallostani ulos ja sisään.

Mustavalkoinen väritys lisää teosten dokumentinomaisuutta. Kuin olisi saanut kameran mukaan uneen ja voisi tuoda sieltä valokuvia todisteeksi kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä yön aikana näki.

–

Niko Skorpion Valekuolema täyttää yläkerran kaseteista puretulla mustalla ääninauhalla ja myös äänillä. Videoteoksesta en saa selvää; aurinkoisena päivänä on liian kirkasta (tai ehkä se on tarkoitettukin tällaiseksi, häilyväksi valoksi valkoisella seinällä).

Kasettiteoksesta alan tietysti heti etsiä tuttuja nimiä. Ja mitä kummaa: siellähän on Äkäpussien kasetti keskellä! Pitääpä etsiä levyhyllystäni heidän CD:nsä ja kuunnella ne läpi.

Seinällä on mm. kasetin ruumiinavaus sekä kaseteista koottu, pikselien muodostamaa videopelihirviötä muistuttava kuvio. Ja sitten se legoista rakennettu pääkallo, siinä on lapsuuden turvallista kapinaa.

Mustasta ääninauhasta koottu ihminen makaa gallerian perällä ja vahvistaa tunnetta siitä, että nyt katsotaan omaan, henkilökohtaiseen historiaan. Tämän sukupolven ihmiset on rakennettu kaseteilla ja videonauhalla. Ihanan konkreettista, kun se ääni on siinä, omissa käsissä, kasetin sisäpuolella.

(Ja missä se ääni nyt on, kun se on purettu kasetilta pois? Mikä on ruumiinavauksen tulos?)

Vajoamista ja juustojumppaa (Näyttelyt: Gellman & Lehikoinen)

Karin Gellman — SWEET SPOT ja Tiina Lehikoinen — Cheesestyle. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 7.11.2015 – 24.11.2015.

–

Maalauksissa on pimeyteen katoavia tiloja, utuun uppoavat kasvot, mehiläisiä. Karin Gellman maalaa unen eri vaiheita.

En välttämättä näkisi maalauksissa unia, ellen tietäisi etsiä niitä. Sen sijaan näkisin tunnelmia, osa painajaismaisen ahdistavia ja puristavia, osa kesäisen kelluvia. Värit ovat kuitenkin hämmentäviä. Myrkynvihreä nurmikko. Mehiläiset samealla, vaaleanpunaisella taustalla.

On erikoista, että lähes yksivärinen ei-esittävä maalaus voi olla tarinallinen, mutta Gellmanin maalaukset ovat. Niissä on jotakin, mikä kutsuu vajoamaan (anna pikkusormi, ne kuiskivat, ei ole mitään varaa…)

Kellarista kuuluu naisen äänellä toisteltuja sanoja. Portaita laskeutuessani kuulen sanat selvemmin ja selvemmin. Nainen toistelee ”cheese” eriasteisen vakavalla äänellä.

Tiina Lehikoinen on todellakin luonut tänne juustoisen maailman. Muutamalla ruudulla pyörii juustojumppaa: kasvonsa juustonkuvalla peittäneet ihmiset tepastelevat huonetta edestakaisin, tekevät kyykkyjä. Seinillä on maalauksia juustoista (yritän tunnistaa niitä). Ja se puhuva pää: vaikka valokuvattavia usein käsketään sanomaan ”cheese”, tämä teos todistaa, ettei se aina ole hymy, mikä sanan sanomisen jälkeen kasvoilla karehtii.

Erityisesti pidän siitä, että videoita pyörittävät ruudut ovat lattialla. Että niitä katsellakseen on otettava epäergonomisia asentoja. Ihmiset viettävät jo nyt niin suuren osan ajastaan niska kenossa kännykkänsä kanssa, että taiteella on ihan perusteltu syy todeta, ettei sen tarvitse olla sen helpommin saavutettavissa kuin facebookin uutisvirtakaan on.

Juustomaalausten kaksiulotteisuus jotenkin ensin häiritsi minua, mutta päätin tulkita senkin etäännyttäväksi elementiksi. Oikeita juustojahan me saamme katsella vaikka päivät pitkät markettien juustohyllyllä, mitä niitä sellaisenaan toistamaan galleriaympäristössä.

(En muuten koskaan ole tajunnut, miten kukaan voi sanoa rakastavansa juustoja. Se on vähän sama kuin sanoisi rakastavansa elokuvia. On myös tosi huonoja elokuvia, kuten on tosi kammottavia juustoja.)