Posts Tagged ‘Turun taidemuseo’

Oikeita ihmisiä (Näyttelyt: Helene Schjerfbeck; Robert Wilson; Petri Ala-Maunus)

Helene Schjerfbeck (16.9.2016-29.1.2017), Robert Wilson (16.9.-20.11.2016) & Petri Ala-Maunus (16.9.-20.11.2016). Turun taidemuseossa (Aurakatu 26, Turku).

img_20161001_132131

Helene Schjerfbeck

Turun taidemuseon Helene Schjerfbeck -näyttely on sopivan kokoinen. Sen pystyy kiertämään rauhassa ja sisäistämään. Ei ole yritetty saada esiin kaikkea, vaan on ajateltu museon tiloja ja katsojaa. Tästä minä tykkään.

Näyttelyssä sain vahvan kokemuksen siitä, että ikonin asemaan nostettu Schjerfbeck on ollut oikea ihminen. Näyttelyn omakuvista voi nähdä kauniin nuoren naisen, itseään katsovan aikuisen ja omaa ikääntymistään esteettisesti arvioivan vanhuksen. Omakuvat ovat voimakkaita katseita taiteilijan ajatteluun.

Sen jälkeen kun olin kerran ajatellut, että nämä siveltimenvedot ovat tämän naisen tekemiä, pohdin jokaisen teoksen kohdalla, millaisia ihmeitä ne ovat. Tämä nuori nainen on ottanut mallikseen jonkun toisen nuoren naisen, ja luonut mutokuvan. Mikä hämmästyttävä taikatemppu. Eikä sen hämmästyttävyys vähene taiteilijan iän myötä. Kyky katsoa ja näyttää on aina yhtä ihmeellinen ja tulee lähelle teoksen katsojaa.

Robert Wilson: Lady Gaga: Mademoiselle Caroline Rivière

Robert Wilsonin videoteoksessa Lady Gaga seisoo mallina ja tuijottaa kameraan. Asettelu on lainattu suoraan Jean Auguste Dominique Ingres’n maalauksesta Mademoiselle Caroline Rivière (1806) – tosin videon taustan halki lentää aina välillä joutsen.

Ensin luulin, että kuvaa on hidastettu, koska Lady Gaga jaksaa tuijottaa kameraa silmää räpäyttämättä hämmästyttävän pitkään. Kun hän sitten sulkee silmänsä, ja kyynelet alkavat valua hänen poskelleen, huomaan, ettei liikettä olekaan hidastettu.

Jos en tietäisi, että kuvassa on Lady Gaga, en tunnistaisi häntä. Hänen nimeämisensä teoksen nimessä on osoitus: tässä on tämän ajan julkinen henkilö, jonkinlainen aristokraatti. Teos on magneettinen. Katselin sitä pitkään.

Samalla mietin valokuvauksen ja maalauksen eroa. Mieleen tulevat vanhat valokuvat, joita varten mallit ovat seisseet pitkään samassa asennossa. Samaan tapaan malli nykyään istuu maalausta tekevän taiteilijan edessä (joskin silmiä saa varmasti räpyttää ihan rauhassa).

Petri Ala-Maunus: The Great Deluge

Petri Ala-Maunuksen maalaus on valtava ja niin täynnä sekä maalaamisen tekniikan että visuaalisen kokonaisuuden vivahteita, että toivoin penkkejä huoneeseen, jossa se on. Sitä on katseltava rauhassa, pitkään.

En istunut lattialle, koska heti huoneeseen astuttuani (harmaista vaatteistani johtuen, ilmeisesti), useampi ihminen luuli minua museon henkilökunnan edustajaksi ja kyseli minulta asioita. Normaalisti istun museoissa surutta lattialle, jos penkkiä ei ole, mutta koin jonkinlaista visuaalista vastuuta siitä, ettei kukaan kuvittele museon henkilökunnan joutuvan istumaan lattialla. Ihan tyhmää; enhän minä ole henkilökuntaa.

Ala-Maunuksen maalaus on meri rannalta rannalle. En edes halua kirjoittaa siitä sen kummemmin, se on nähtäväksi tehty taideteos.

PS: Turun taidemuseo ilmoitti Twitterissä, että nyt siellä Ala-Maunuksen teoksen edessä on penkki. Menkääpä testaamaan!

Mainokset

Revittyjä koteja (Näyttelyt: Reynolds & Jolley; Reinikainen)

PIMIÖ: Reynold Reynolds & Patrick Jolley: Burn
STUDIO: Antti-Ville Reinikainen: Varjeltuma
Turun taidemuseo (Aurakatu 26, Turku) 5.2.–20.3.2016.

2016-02-05-2456Reynold Reynoldsin ja Patrick Jolleyn videoteos Burn pyörii Turun taidemuseon Pimiössä. Suhtaudun Pimiöön lämmöllä; vaikka käyn Turussa liian harvoin, silloin kun käyn, käyn Pimiössä. Ja yleensä siellä on jotakin naulitsevaa.

Niin käy nytkin. Burn-videolla keski-ikäinen pariskunta elää arkeaan palavassa talossa. Liekit syövät seiniä ja tauluja, mies lukee lehteä palavassa nojatuolissa, nainen kääntelee palavan kirjan sivuja.

Jossakin toisaalla nuori nainen nukkuu sängyssä, kunnes huoneeseen tulee mies, joka valelelee naisen ja itsensä bensalla ja sytyttää liekkeihin. Nainen palaa heräämättä, mies juoksee alakertaan ja sytyttää sohvapöydän. Kaikki alkaa alusta. Talo palaa, pariskunta asuu liekkien keskellä.

Videon äänimaisema on kaunis. Tulta rakastetaan sen äänen vuoksi, väitän. Se ihana poksahtelu ja raksahtelu, tieto siitä, että ollaan turvassa ja lämpimässä.

Vaikka koko talo palaisi, ollaan silti ihanan, elävän tulen äärellä. Vaikka koko elämä palaisi ympäriltä, ollaan silti yhdessä. (Sammuisiko talo, jos joku sen asukkaista poistuisi tilanteesta, jättäisi tukalan parisuhteen? Ehkä ei.)

Lopulta rakennus sataa tuhkana asukkaiden niskaan. Kuin he asuisivat lasipallossa, jota voi ravistella, jonka sisällä lumi sataa aina uudelleen alas.

2016-02-05-2448

Studiossa on Antti-Ville Reinikaisen veistosnäyttely Varjeltuma, jossa on samanlaista repimisen tunnelmaa. Talon ydin on irrotettu rakennuksesta, kantavat palkit on tuotu museoon, ja ne vuotavat maalia kuin verta. Kaakeliuuniin on ilmestynyt pystysuora viilto.

Reinikainen lähestyy ihmistä tyhjän tilan kautta, tilan vaurioitumisen kautta. Vuotaako minun asuintaloni betoni jotakin tuolla jossakin? Onko minun seinilläni tauluja, joiden lasit ovat halkeilleet huomaamattani? Kurkisteleeko joku minua sälekaihdinten välistä?

Rakennukset säilövät muistoja ja entisten asukkaiden haamuja. Ehkä niistä lopulta tulee eräänlaisia keinoälyjä, jokaisen entisen asukkaan hilseilleestä ihosta rakentuneita itsenäisiä olentoja.

Minä olen maalaus (Näyttely: Vaskola)

Miikka Vaskola. Turun taidemuseossa (Aurakatu 26, Turku) 5.2.–8.5.2016.

Another

Another

Miikka Vaskolan maalaukset muistuttavat vanhoja valokuvia. Vähän väliä on sellainen kummallinen tunne, että olen nähnyt tämän kuvan jossakin, ehkä antiikkiliikkeessä, tällaisen valokuvan, jonka pinta on naarmuuntunut pois.

Mutta ei. Vaskolan surrealistiset maalaukset eivät ole kuvia, joita olisin voinut nähdä jossakin. Niissä on ripaus Magrittea, varsinkin kasvoissa, joista puhkeaa toiset kasvot. Niissä on ripaus mustavalkoelokuvien historiallista eleganssia.

Ja niissä on ripaus ruostetta. Kuvat vaikuttavat olevan keskellä syöpymisprosessia, ajan hidasta, poiskuluttavaa vääjäämättömyyttä. Tuntuu etuoikeutetulta olla olemassa yhtä aikaa näiden maalausten kanssa.

Monet teokset on purettu kehyksestä. Kankaan reunat repsottavat, ne ovat ryppyisiä ja venyneitä.

Monessa tutkitaan havaintoa itseään. Miehen muotokuvassa kulkee musta viiva juuri miehen silmien kohdalla. Millainen kuva meille muodostuu ihmisestä, jonka silmiä emme näe? Tai miehestä, jolla on useammat kasvot?

Hämmästyttävimmän liikutuksen valtaan joudun Another-maalauksen edessä. Vanhalta seepianväriseltä valokuvalta vaikuttavassa maalauksessa on vain avaraa taivasta ja klassinen, pölykapselin näköinen ufo. Kuva saa minut miettimään, ovatko havainnot olleet jotenkin voimakkaampia ennen kuin jokaisella on ollut jatkuvasti kamera taskussa. Ovatko ihmiset olleet enemmän läsnä, enemmän ihmeissään uskomattoman edessä (on se sitten mikä tahansa ilmiö, arkinenkin)? Kun hassusti kääntyvää puunlehteä tai aavemaista pyykkiä pihassa ei voi tallentaa kameralla, se on täyttynyt tallettaa aivojen tarinalliseen arkistoon.

Two selves

Two selves

Nämä maalaukset yrittävät kaikin keinoin vihjailla, että ne ovat maalauksia. Naisen kahdet kasvot solmiutuvat yhteen keskimmäisen silmän kohdalla. Hän tuijottaa minua, minä tuijotan häntä. ”Miksi sinä otat minut niin vakavasti, kuin ihmisen?” hän kysyy. ”Minulla on kolme silmää, kai sinä näet, että minä olen maalaus?”

Kierrän näyttelyn usempaan kertaan. Tämä on maailma, jossa haluan olla.

Näyttely, joka oli luettava (Näyttely: Leiderstam)

Matts Leiderstam: Täältä nähtynä. Turun taidemuseossa 16.1.2011 saakka.

No, tokihan se kiinnostaa, kun museon sivuilla lukee, että ”Leiderstamin taiteellinen tuotanto on kiehtova sekoitus taiteen tekemistä, taidehistoriaa ja taiteen tutkimusta.” Matts Leiderstamin näyttely koostuu valokuvista, installaatioista ja videoteoksista, jotka kaikki kommentoivat taidetta (ja taidehistoriaa) jotenkin.

Heti näyttelytilaan astuttuani saan käteeni vihkosen, jossa teokset selitetään. Tämä on nyt näyttelyn heikoin puoli: vihkonen on luettava, jotta teokset tajuaa. Ja luettuaan ei tarvitsisi enää teoksia nähdäkään, sillä teosten sisältö on niin kirjallinen, että riittää, kun on lukenut ajatukset ja prosessit kuvien takaa. Näyttelyssä käveleminen menee siis lukemiseksi; seison jokaisen huoneen ovella hetken lukemassa vihkosesta teosten tiedot, sitten katson teokset läpi ja siirryn lukemaan seuraavia.

Taiteilija tekee taidehistorian kirjoittamisen ja taiteen tekemisen rakenteita näkyviksi. Esillä on röntgenkuvia, jotka todistavat, että maalaukset ovat käyneet läpi erilaisia vaiheita. On renessanssiaikainen teos, joka on maalattu 1700-luvulla ihan eri näköiseksi. On taidekirjoja, joihin on päässyt väärennettyjen teosten kuvia.

Yksi kiintoisimmista teoksista ei kuitenkaan mene tähän taidehistorialliseen kategoriaan. Selbstbildnis on kahteen valokuvaan tiivistyvä projekti, jossa nuori mies istui sunnuntai-iltapäivänsä tietyn maalauksen edessä koko näyttelyn ajan. Näyttelyn aikana mies ei ajanut partaansa eikä leikannut hiuksiaan. Ensimmäisessä kuvassa istuu siloposkinen, elämäänsä hallitseva mies, toisessa selvästi jonkin hallinnan kadottanut vastapari. Vihkosessa lukee: ”Taiteilijan kassa käymässään sähköpostikeskustelussa opiskelija pohtii tuntemuksiaan tämän intensiivisen katselukokemuksen aikana.” Niin, eikö juuri se, kokemus, olisi ollut mielenkiintoinen lisä teokseen? Nyt meille annetaan vain kaksi kuvaa.

Kun taidehistoriallisen tutkimustyön esittää tieteen sijasta taiteen keinoin, työn määrä käy ilmi installaatioiden laajudesta ja teosten ilmiselvän syvästä pohdinnasta. Kuitenkin ongelmaksi jää, että tieto ei välity teoksista itsestään, ja jotta saisi tutkimustulokset selville, on luettava jokaisen teoksen selitys. Ja onko sitten enää kyse taiteesta? Vai eikö juuri tässä mennä rajan yli, kun etsitään tietoa teosten takaa, eikä hyväksytä niitä ilmaisutapoja, joita taide käyttää?

Ehkä sekin on kommentti taidemaailman rakenteisiin.

Juurilla (Näyttely: Friðriksdóttir)

Gabríela Friðriksdóttir: Tetralógia Turun taidemuseon Pimiössä 15.11.2009 saakka.

Jostain syystä islantilaisilla tuntuu olevan vankka suhde omaan menneisyyteensä. Siinä, missä suomalainen saa kosketuksen juuriinsa primitiivisten, räkäisten, pellavaan pukeutuneiden miesten tai mämmin, talkkunan ynnä muiden näön vuoksi pahoiksi haukuttavian ruokien kautta, islantilainen taiteilija Gabríela Friðriksdóttir on tuonut uskottavat taruolentonsa osaksi taianomaiselta näyttävää islantilaista luontoa neliosaisessa videoteoksessaan Tetralógia.

Videoita on mukava katsoa, vaikka niissä on paljon esteettisesti ällöttävää. Valkoisen liman peitossa oleva, vastasyntynyt olento karjuu ja kieppuu heinissä, ja maan alla elää juuren näköinen, groteski hahmo. Musiikki, kuvasto ja äänimaailma toimivat yhteen, eikä mikään toteutuksessa ärsytä. Ehkä tämä on kulttuurillisen eron aiheuttama harha, mutta musiikki ei kuulosta niin tekotaiteelliselta pörinältä kuin videoteoksissa usein.

Tarinat ovat hyvin aitoja ja fyysisiä. Elämä ei missään vaiheessaan ole kliinistä; elämä on multaa, eritteitä, kaaosta ja kylmää vettä. Elämä on myös syntymiä ja käännekohtia, pelon kautta vahvistumista ja pyrkimystä hallintaan.

Museon alakerran Kalevala-näyttely keskittyy ainoastaan vanhaan Kalevala-kuvastoon. Odotin näkeväni uusiakin tulkintoja kansalliseepoksestamme, mutta turhaan. Huippuhetkistään huolimatta näyttely on varsin yksipuolinen kuva suomalaisista juurista, ja siksi Friðriksdóttirin videoteos vaikuttaa erityisen piristävältä. Se myös paljastaa uuden taiteen mahdollisuuksia paremmin kuin minulle varsin hämäräksi jäänyt viereisen huoneen teos. Siinä tasaisin väliajoin puhaltava tuuletin levittää huoneeseen valkoisia A4:sia, mikä välittää katsojalle kähinnä kovaäänisen puhaltimen pöhinää vähän väliä (yritin löytää näyttelyhuoneesta taiteilijan ja teoksen nimeä, mutten löytänyt. Netistä selvisi, että kyse on Vesa-Pekka Rannikon teoksesta Lintu ja kirjasto, johon nettitietojen mukaan kuuluu myös viereisen huoneen loistava veistos, jossa ilves pyrkii ulos valkoisesta kuutiosta (oli se sitten lunta tai kuvanveistäjän unta, teos on hieno)).

Tetralógiasta on vaikea sanoa enempää: se pitää nähdä. Katselu on kuitenkin ikävän hankala kokemus. Pimiössä on vain yksi kolmen hengen sohva, joten suuri osa katsojista ei mahdu lainkaan istumaan, ja viereisen huoneen teokseen liittyvä puhallin katkaisee katselukokemuksen vähän väliä. Teos itsessään on kuitenkin monella tasolla vaikuttava, ja aiheuttaa perisuomalaista kateutta – näyttää siltä, etteivät islantilaiset voi välttää kulttuurillisia menestystarinoita, sillä heille eksoottisuus on niin ihanan normaalia.