Kritiikkejä Jyväskylästä

Olen viime aikoina kirjoittanut kritiikkejä Keskisuomalaiseen. Yhä avoinna ovat ainakin seuraavat näyttelyt:

Hautamäki, Havia, Somervuori (Jyväskylän taidemuseon alagalleriassa 21.5. 2017 saakka). Kritiikki: Vain jälkiä kankaalla.

Jaana Rannikko: Kapteeni & Komppania (Galleria Ratamossa 30.4. 2017 saakka). Kritiikki: Romantiikan ja kaipauksen maailma.

–

Enkä muutenkaan ole kadonnut minnekään, vaikka Nokkonen on hetken ollut kevätunillaan. Olen sukeltanut teen maailmaan ja päivittänyt ahkerammin teeblogiani: Tuo tee. Nokkosenkaan ei ole tarkoitus tämän kauemmin uinahtaa, joten palaamme asiaan!

–

PS Muistathan Taideblogilistan? Jos taideblogisi ei vielä ole listalla, ota yhteyttä.

Kauhistuttava, outo uni (Näyttely: Ojamo & Rannikko)

Hanna Ojamo: Negretina & Jaana Rannikko: Unessa, valveilla galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 19.6.2011 saakka.

—

Jos olette yhtään kaltaisiani, ja haluatte katsella kesällä ahdistavia ja utuisen melankolisia elokuvia, kannattaa sellaista mennä katsomaan galleria Rajatilaan. Yläkerrassa pyörii noin neliminuuttinen Hanna Ojamon teos Negretina. Elokuva (ja nyt siteeraan suoraan tuolta Rajatilan sivuilta) ”perustuu alkuperäiseen 1920- ja 30-lukujen saksalaiseen Pathé- 9.5mm found footage- filmimateriaaliin.”

Taustamusiikki tekee elokuvasta hartaan. Kyllähän siellä joukossa seikkailee myös Jeesus, jonka pää ei ole ihan mahtunut kaikkiin kuviin. Ja Negretina, pieni tumma tyttö, jolla on aivan liian suuret maiharit jalassa.

Elokuva on (ainakin minulle) tunnelmia enemmän kuin tarinoita. Hyönteisiä, jotka elävät kauhistuttavana värinänä kaupunkiemme alla. Lapsia, aina sairastuvia lapsia, joiden mielestä lääkkeet maistuvat pahalta. Jeesus, joka katoaa polvistuneen naisen silmien edestä. (Tulee mieleen Andalusialainen koira näistä mielleyhtymistä, hyönteisistä, pystyyn nousevista hiuksista. En edes tiedä, kuinka kauas tällä mielikuvallani osun.)

Vanha filmimateriaali tekee kuvasta viehättävän kulunutta. Ikään kuin historia olisi enää juuri ja juuri olemassa, kohta kadonnut ikuisiksi ajoiksi.

Alakerrassa Jaana Rannikon valokuvat on ripustettu outoon välitilaan, pimeän ja valon rajalle, unen ja valveen rajalle. Vaikka en yleensä viihdy vieraissa, pimeissä tiloissa, tämä näyttely pysäytti.

Minulle tuli tirkistelyolo siitä, että pääsin katselemaan toisen ihmisen unia. Ihan kuin katselisi nukkuvan kasvoja tämän tietämättä – siinä on jotain viatonta ja jotain kammottavaa yksityisyyden rikkomista yhtä aikaa. Kuvissa on päällekkäisiä asioita, liikkuvaa valoa, ohi kulkevat kasvot. Ja ovia. Salaisuuksia, joiden takana ei tarvitse edes olettaa olevan mitään.

Hienosti pimeydellä, valolla ja liikkeellä on luotu unen logiikka. Tai siis: taiteilija on luonut. Ei pidä käyttää pasiivia silloin, kun tekijä on tiedossa. (Taisin pitää näyttelystä aika paljon. Heti galleriasta poistuttuani en vielä tiennyt, että se jäisi näin mieleeni muhimaan.)