Kaksoispiste (eli vihdoinkin Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa)

Olen käynyt Tyrvään Pyhän Olavin kirkon pihassa ehkä kymmenen kertaa, mutta kirkko on aina ollut kiinni. Nelisen kesää meni ovea kolkutellessa (oli aina joko liian myöhäinen ilta tai lauantai (ja kirkko varattu häille) tai jo syyskuu (jolloin kirkko on auki vain sunnuntaisin) tai juhannus/muu juhlapyhä tai mitä nyt milloinkin), mutta viimein, nyt elokuussa, pääsin kirkkoon sisälle. Ja mikä sattuma: juuri, kun astuin sisään, kirkossa alkoi opastus. Vuosien hinku päästä näkemään kirkon kuuluisia maalauksia palkittiin tehokkaalla infopaketilla.

Minulla on muutenkin hassu suhde tuohon kirkkoon. Ikään kuin se olisi, minusta riippumattomista syistä, aina tunkemassa elämääni.

Esimerkiksi kun hain Jyväskylän yliopistoon lukemaan taidehistoriaa 11 vuotta sitten, pääsykokeessa piti kertoa minkä tahansa suomalaisen paikkakunnan kulttuurille tärkeistä kohteista (en muista tarkempaa kysymyksenasettelua enää). Kirjoitin tästä kirkosta, koska kulttuurillinen yleissivistykseni oli kehno (kai tämän saa nyt jo tunnustaa, kun valmistumisestanikin on 6 vuotta?) enkä keksinyt mitään muutakaan.

Olen nimittäin viettänyt kirkossa joulujuhlaa vuonna 2000, kun siellä ei ollut vielä edes penkkejä. Silloin en ajatellut mitään muuta kuin että kirkossa oli jäätävää, mutta kokemuksesta intoutuneena kirjoitin tuon pääsykoevastauksen ja elämäni sai taiteentäyteisen suunnan. 

Muutama vuosi sitten olin hautajaisissa, joissa pappi viittasi kirkon pylvääseen maalatun kaksoispisteen ajatukseen: Kuolema ei ole piste vaan kaksoispiste. (Sen jälkeen yritin taas päästä kirkkoon katsomaan maalauksia, mutten päässyt.) Nyt, opaskierroksella, kuulin jonkun sanovan: ”Olen käyttänyt tuota kaksoispistettä joskus hautajaispuheessani” ja uskonpa, että aika moni on, ajatushan on mitä hienoin. Tai ehkä oli kyse juuri niistä hautajaisista, joissa olin (elämähän on näitä sattumia täynnä).

Tämä kaikki kertoo siitä, millainen kulttuurillinen arvo kirkolla lähiseudulle on. Kun sen seinämaalauksia tehtiin, taiteilijoita saattoi nähdä Vammalan keskustassa. Hämmästyttävää! (Jos nyt saisin uusia sen pääsykoevastaukseni, minulla olisi paljon kiinnostavampia näkökulmia aiheeseen.)

Kirkon seinämaalauksia ei varsinaisesti voi arvostella. Kuutti Lavosen maalaamat ihmiset ovat loistava vastapaino Osmo Rauhalan maalausten tietoisen ihmisettömälle maailmalle. Taiteilijoiden varsin vastakkaiset työskentelytavat ja teokset luovat kirkkoon liikettä; kaiken tahtoisi nähdä suhteessa kaikkeen muuhun. On vertailtava, liikuttava, katsottava uudelleen.

Erityisesti nautin Rauhalan selkeistä renkaista vedenpinnalla. Niin pieni asia, ja niin rauhoittava, upottava. Rauhalan sekasikiöt (narsissin ja merihevosen yhdistelmä, mersissi, esim.) ovat hupaisia, mutta hienoja.

Teoksista ja taiteilijoista löytyy hämmentävän vähän infoa kirkon nettisivuilta (tai sitten se on kätketty jotenkin). Ymmärrän kyllä, että paikallisille tuntuu arvokkaammalta kirjata historiaan talkoolaisten tekemä työ (loistava työ onkin!) kirkon sisätilojen ja katon rakentamisessa, mutta toivoisin vähän tietoa myös taiteesta kirkossa. Vai haetaanko tällä jonkinlaista anonyymiutta? Niin kuin taide olisi ollut kirkossa aina? (Mutta eihän se ole.)

Lähdin pois ajatellen, että toisen taiteilijan teokset näyttävät etsimiseltä, toisen annetuilta. Jotenkin kirkkoon sopiva ajatus elämän dualismista.

Luonnollista & luonnotonta (Näyttelyt: Suominen, Hyttinen, Maljonen)

Paula Suominen: POHJOINEN POLKU PUUTARHAAN, Marjo Hyttinen: GARBAGE PATCH, Marja Maljonen: LUONTO MEISSÄ. Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 2.9.2012 saakka.

–

Flunssa on lahja taiteen jumalilta; ehdin istua koneella tilittämässä näyttelyistä, joissa olen käynyt viime aikoina. Joskin osa on jo päättynyt ja osa jää aina ehtimättä, vaikka kuinka kirjoittaisin kalenteriini mitä on missäkin. Mutta aloitetaan tästä Kapriisista, missä on vielä viikonlopun ajan Paula Suomisen, Marjo Hyttisen ja Marja Maljosen taidetta.

Paula Suomisen näyttelyn nimi on Pohjoinen polku puutarhaan. Suominen maalaa hillittömiä lähikuvia kukista, joiden värit ovat niin räiskyviä, että vähän alkaa kuvitella kukkien olevan aika itseriittoista porukkaa. Maalauksissa on tyypillisesti yksi kukinto, valtava värien geometrinen kokoelma.

Näissä on sitä elämän juhlimista, mitä kukkamaalauksissa usein. Onko näissä myös hiukan vanitas-ajattelua? Ovatko nämä kukat näin turpeita juuri siksi, että ne alkavat kuihtua jo sekunnin kuluttua, ja siten muistuttavat meitä kaikkia kuolevaisuudesta?

En tiedä. Maalaukset saivat minut ajattelemaan seuraavaa:

1) Tällainen taide olisi ehkä aika palkitsevaa ainakin osalle näkövammaista yleisöä (olen kuullut, että Big Brother saattaa tarjota yllättävän edun tietyllä tavalla näkövammaisille, koska koko TV-ruutu täyttyy lähikuvista, joissa kasvoilla on selkeitä ilmeitä).

2) Koska olen kovasti geometrinen ihminen (niinpä, te mietitte nyt samaa kuin minäkin: mikä ihme on geometrinen ihminen?), paikoin olisin toivonut kukkien suurempaa abstrahoimista kohti pelkkää värinpintaista geometriaa. Mutta toisaalta juuri se, että kukat ovat syntyneet ilmeisen ilmaisullisella voimalla, tekee niistä tietenkin antoisia (kun niitä ei ole ajateltu ja analysoitu tyhjiin). (Mitä minä yritän sanoa?)

3) Pidän maalauksista, joissa maalauksen pinta saa melkein veistoksellisen roolin. Kellarissa Suomisen yksi maalaus oli valaistu kirkkaasti suoraan sivusta, ja tuijottelin sen pintaa pitkään (ks. ylin kuva).

Suominen on asettanut esille myös sinisen yksivärisiä maalauksia kukista ja ihmisistä. Ihmiset ovat kukilla tatuoituja; tästä ajatuksesta tahtoisin nähdä lisää.

Marjo Hyttisen kuvissa on roskia, roskia kasoina, roskia kekoina. Pelkästään roskakasojen kuvaaminen on vähän ehkä jo nähtyä, mutta Hyttisen grafiikka ja maalaukset tuovat erilaisia näkökulmia roskaan. Kirjaimellisesti näkökulmia: roskia saa katsella alhaalta päin ja ihan kuin vedenpinnan altakin välillä.

Roskat ovat kieltämättä ahdistavia, ja kun ne saavat tällaisia luonnonmuotoja (vuoret ovat roskaa, eivät kalliota), ne näyttävät juuri niin pysyvältä ja vakiintuneelta osalta maailmaamme kuin ne toki ovatkin. Me saamme elää illuusiossa, koska roskat viedään jonnekin muualle. Tämä muualle vieminen on niin vapauttavaa, etteivät toiset edes vaivaudu kierrättämään roskiaan; miksi lajitella mitään, kun kaikki kuitenkin katoaa kuin taikaiskusta?

Meidän tulisi olla tietoisempia jokaisen vuosikymmenten aikana jättämämme roskan nykytilanteesta, niin se vain on. Mutta entä Hyttisen taide? Näytä meille jotain vielä yllättävämpää, uskon, että olet nähnyt enemmän!

Marja Maljosen maalaukset vertautuvat nyt väkisinkin Paula Suomiseen, koska molemmilta on esillä vahvanvärisiä kukkia. Mutta. Maljonen on edennyt karnavelistisempaan maailmaan; Juolukka näyttää puulta, johon on ripustettu sinisiä palloja. Maisemat vaikuttavat syntyneen räjähdysmäisesti.

Menee tietenkin hetki tottua Maljosen väreihin ja muotoon. Mutta katseleminen on miellyttävää. Jokin tivolimainen tunnelma näyttelystä jää.

Luonnon hyökyaaltoja (Näyttelyt: Mc Hugh & Willamo)

Eoin Mc Hugh – URPFLANZE & Heikki Willamo: Vuosi metsässä. TR1:ssä (Väinö Linnan aukio, Tampere) 23.9.2012 saakka.

–

Näyttelyn aloittava teos on kuin kirjoitusharjoitus, jonka keväällä tein: siinä piti aloittaa listaamalla mukana kulkevia esineitä. Eoin Mc Hugh on luetteloinut perusesineensä mustavalkoiseen akvarelliin. Näyttää olevan tätä ihmistyyppiä, jolla on Moleskinen pieni muistikirja aina mukana kaikkialla! Tuollahan on kuitenkin kaikenlaista vähän huolestuttavaakin. Mustavalkoisen järjestyksen rytmiin on helppo piilottaa viestejä (ihmissilmä haluaa nähdä vain toiston, ei puuttua sen sisältöön).

Mc Hugh maalaa epätodellisilla väreillä. Kuka nyt maalaisi mustavalkoisen akvarellin, noin aluksi? Sen lisäksi on hyperrealistisia värejä, kuin kamerasta olisi säädetty kuvan kontrastit huippuunsa.

Kiehtovimpia ovat kuitenkin taiteilijan installaatiot ja esinekoosteet. Täytettyjä linnunpalasia (kuulostaa makaaberilta, mutta on ällistyttävän kaunista ja orgaanista), kirjojen sivuilta ponnahtavia linnunmunia. Luonnon hyökyaaltoja keskelle teollisentuntuista näyttelytilaa.

Videoteos jäi sikäli irralliseksi, etten oikein ymmärrä, mitä uutta se näyttelyyn tuo. Videolla on tietenkin myös ääni. Sen lisäksi, että muut taideteokset sanovat: ”katsopas tätä!” video sanoo myös ”kuuntelepas tätä!” Mutta saastuneen veden lorina ja vellonta ei välttämättä ole niin eksoottista ja hätkähdyttää kuin sen toivoisi olevan. Likavettähän näkee usein.

Ylösalaisin ripustetut kukkaruukut ovat suora muistuma Purnun kesänäyttelyyn, jossa Petri Eskelinen kasvatti anopinkieltä nurinpäin. TR1:ssä valoa kuitenkin suorastaan tulvii sisään, enkä sääli näitä kasveja. Ehkä ne eivät edes kasva kovin kieroon, kun ne on ripustettu enimmäkseen ikkunoiden yläpuolelle?

Niskan jumiutuminen kukkia katsellessa muistuttaa, että halki taiteen historian taidetta on saanut katsella pää kenossa ja niskat jumissa (nimim. noidannuoli Roomassa). Hyvä näköyhteys teokseen (ja tarkat lähikuvat) ovat aika elitistinen toive.

Jos Mc Hugh katsoo luontoa ja näkee sen kolaroivan muovisten esineiden ja saasteen kanssa, TR1:n yläkerrassa on Heikki Willamon Vuosi metsässä, jossa luonto saa olla ihan ilman ihmistä. Ilman ihmistä on tietenkin vain illuusio, koska Willamo itse on ollut paikalla (ja valikoinut kuvatkin).

Willamon metsä on inhimillistetty. Lintu kurkistaa pää kallellaan kuvaajaa (aloin nauraa ääneen, mikä on minulle harvinaista ollessani yksin näyttelyssä).

Kuvat ovat mustavalkoisia, mikä tekee kesäkuvistakin jotenkin hassusti talvisen tuntuisia. Willamo kuvasi samaa metsää vuoden, ja näki ilmeisen paljon. Kuvat ovat tarkkoja, oivaltavia ja humoristisiakin, mutta jonkinlainen epäselvyys jää puuttumaan.

Itse kun metsässä kuljen, en koskaan ehdi nähdä mitään eläintä, jonka ääni jostain kuuluu. Jotain sellaista, aitoa ei-ehtimistä tai vaille jäämistä, jään vähän kaipaamaan. Kaikki näyttelyssä on niin hirveän onnistunutta.

–

PS! Museosta tullessani huomasin, että Finlaysonin alueella on luurankoja kaapissa. Mitä ihmettä taas?

Mitäs kummaa täällä tapahtuu? (Näyttely: Lehtimäki & Blåfield)

SKÅL! Paula Blåfield – veistoksia & Tiina Lehtimäki – maalauksia Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 5.9.2012 saakka.

–

Heti alkuunsa mietin, pitäisikö tästä näyttelystä kieltäytyä laittamasta kuvia ollenkaan, koska kun te näette näitä kuvia, te ajattelette kuitenkin, että jossain määrin tiedätte mitä näyttelyssä on. Mutta tämä näyttely pitää mennä katsomaan ihan itse, ihan oikeasti on käveltävä ylöspäin (tai alas-, riippuu suunnasta) viettävää Pirkankatua ja ohitettava se apteekin kohdalla seinässä oleva valtavan iso, rikottu lämpömittari ja avattava se gallerian ovi, jonka väliin meinaan aina jäädä, kun se pamahtaa kiinni kun olen vasta astumassa sisään.

Tiina Lehtimäen maalauksissa (tekniikkaa ei kerrota) on ihmisiä, eläimiä ja pääkalloja. Kuulostaako yksinkertaiselta? Toistellulta? Lehtimäki onnistuu luomaan afrikkalaishenkisen todellisuuden, jossa on sen verran taikaa, ettei se tunnu turistikortilta. Elämä on ansa, johon me kaikki olemme jääneet, luinen häkki, josta rimpuilemme ulos.

Lehtimäen ihmiset nimittäin rimpuilevat. Suuret eläimenkallot päässään he rimpuilevat, sidottuina eläimelliseen nahkaansa, valheelliseen karvattomuuteensa. Erityisen inspiroivassa maalaussarjassa Evolution-Revolution-triptyykkejä eläimet purkautuvat ihmisistä, ihmisenluut eläimistä.

Näyttely on tanssi, näyttely on kiljuva eläin.

Ihmisten ja eläinten vertautuminen tällä tavalla tuo mieleen WWF:n We are all connected -mainoksen (katsokaa nyt vaikka tuota karjumiskuvaa alla oikealla!), mikä ei tietenkään ole Lehtimäen vika (hän on kehitellyt aihettaan selvästi pidempään kuin tuo mainos on pyörinyt). Jotain maagista siinä on, miten samanlaisia me kaikki olemme. Ja kun luulisi, että ihmiset olisivat keskenään kaikkein samanlaisimpia ja myötätuntoisimpia, niin toisillemmehan me olemme ihan kamalia. Eläimiä on helpompi rakastaa, koska niiden tunteet voi kuvitella mieleisikseen.

–

Paula Blåfieldin keramiikka on riittävän orgaanista toimiakseen Lehtimäen maalausten kanssa. Luihin koverretut mietelauseet jotenkin ovat vähän tavanomaisia (ehkä niissä eniten häiritsee se, että ne on tehty tikkukirjaimin, teollisen näköisesti). Erityisen mahtavia maailmansa kuvia ovat alushousuissa poseeraavat kanit ja siat.

Linkki; näyttely: Ollakka

Kritiikkini Hannele Ollakan näyttelystä Kesken jäänyt leikki Keskisuomalaisessa. Näyttely on galleria Beckerissä (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) 15.8.2012 saakka.

Hätätila (Näyttely: Lehtonen & Hautala)

Heikki Hautala ja Anu Lehtonen. Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 14.8.2012 saakka.

–

Heikki Hautalan maalauksissa maailma on hätätilassa. Koirat tulevat, koirat purevat! Dokumentoija-taiteilijan viivakin on hätääntynyttä. On kiire saada talteen edes tämä, häviävän pieni osa kaikesta, mitä tapahtuu.

Tältä näyttää stressi: tylsistyneenäkin ihminen tekee koko ajan jotain sellaisella vimmalla, että jalkojen juureen kasvaa tupakantumppivuori. Päässä pyörii. Salkkua kantavat hyönteiset rientävät liikennevalojen sirkkamaisessa tikityksessä kadun yli.

Ja mitäs tuolla? Jestas sentään, hengityssuojia! Viruksia, henkareita, koiranpuremia – sellaista tämä on, katsokaa vaikka ympärillenne!

Alakerrassa Anu Lehtonen mittailee visuaalista kulttuuria kauniisti nimetyllä teoksellaan Esteettinen vastarinta. Videolla ranskalainen nainen kertoo pukeutumisestaan (häntä haukutaan satanistiksi, koska hän pukeutuu mustiin; dramaattisuutta, jota suomessa mustan äärellä harvoin koetaan). Nainen ajattelee parantavansa maailmaa, hän puhuu Facebookista ja muusta välineellisestä viestinnästä, toivoo että ihmiset edelleen kohtaisivat toisiaan. Tällaista perusanarkistista juttua, tiedättehän, mikään ei enää ole ilmaista jne. (Tottahan se kaikki on, edelleen, vaikka tätä samaa on jauhettu vuosikymmenestä toiseen.)

Seinällä on samanhenkisiä muotokuvia, joissa ihmiset eivät ole kokonaan. On leikeltyjä hiuksia (siis leikeltyjä kuvia hiuksista). Eläimellisen muodon saavia karvoituksia.

Esteettinen vastarinta tosin voisi olla paljon muutakin. Vähemmän tavallista (kovin tavallisiahan rastat tai punkkaritukat ovat). Millaista esteettistä vastarintaa tekee viisikymppinen nainen, joka ei meikkaa, kysyn teiltä. Tai minkään ikäinen nainen, joka ei meikkaa, eipä sillä (en itse meikkaa, teenkö vastarintaa? vai enkö vain koskaan oppinut meikkaamaan?) Onko se esteettistä vastarintaa, jos miehellä on pinkki lompakko? Tai ekaluokkalaisella tytöllä ei ole Hello Kitty -reppua?

Jotenkin tämä teoskokonaisuus jäi parikymppisten ihmisten alakulttuureihin lokeroiduksi estettiseksi vastarinnaksi. Mutta pohdinta on kiinnostavaa, ehkä se tästä etenee.

Leikekirjoja (Näyttely: Pirkanmaan 5. triennaali)

PIRKANMAAN 5. TRIENNAALI: Markku Arantila, Mikko Kallio, Arto Nurro, Tuukka Peltonen, Teemu Saukkonen. Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6, Tampere) 12.8.2012 saakka.

–

Markku Arantilan akvarellit ovat kuin sivuja jättimäisestä satukirjasta. Tarina niissä tuntuukin etenevän (tai ainakin samoja tyyppejä jutussa pyörii teoksesta toiseen). Selkeärajainen tyyli miellyttää minua. Myös tekstin lisääminen kuviin miellyttää minua. Mutta olen neuroottisen armoton tekstin kanssa: ärsyttää, miten tyhjänpäiväisiä juttuja kuviin on kirjoitettu.

Ei toki kokonaan! Ei suinkaan kaikki! Oivaltaviakin juttuja kuvissa on. Mutta sitten on tällaista jauhamista, ”elikkä” sitä ja tätä, asioiden toistamista. Kuuluu tyylilajiin, huutelette siellä takarivissä. Kuuluu taiteilijan omaperäiseen ääneen. Kuuluu tähän merikarhujuttuun erityisesti, koska merikarhu jos kuka kertoo tarinaa näin laveasti! Olen valmis antamaan vähän periksi. Teksti ei ole tässä varmaan edes se ajateltu pääasia (koska kuvaa on enemmän).

Olen nipottaja, hyvä on. Jatketaan.

Taiteiljakoosteen punaisena lankana näyttää olleen muistikirjamaisuus. Luonnosmaisuuden sietäminen. Sivuja on revitty kierrevihosta ja kehystetty leikkaamatta kierteiden reikiä pois. Ja ihan selvästi on myös kumitettu (huonosti) lyijykynäpiirrosta ja sitten vain päätetty, että tämä saa kelvata. Arantilan teksteissäkin on suttuja mukana.

Onko taiteesta tullut siis vähemmän pikkutarkkaa nykyään? Riittääkö meille, että saamme teoksen idean? Emmekö enää tarvitse täydellisyyten pyrkivää toteutusta?

Aikamme on kyllä tällaista hetken huumaa ja keskeneräisyyden sietoa muutenkin (juuri vuodatin Facebookiin jutun, jota kaduin ja poistin sen muutaman minuutin kuluttua). Virheiden kanssa on osattava elää, mutta missä menee raja laiskuuden ja virheiden sietämisen välillä? Tai perfektionismin ja neuroottisen irtipäästämättömyyden välillä?

Tällaisia mietin, kun katselin Arto Nurron Profiilit -piirrosta (sitä, jota on kumitettu, kriit. huom.). Miellyttävä lyijykynän jälki saa kuviot näyttämään kiiltäviksi hiotuilta puuosilta.

Tuukka Peltosen Culture on kummallinen triptyykki. Ihan kuin ilmianto: minä olen niin yksioikoinen ihminen, että vesiväreilläkin väritän suuria pintoja ja raitoja. Ja kuitenkin maalauksen tunnelma on surrealistinen (ei sellaisella lehmät lentää -tavalla vaan painostavalla Chirico-tavalla). Sitä ei tee mieli katsoa kauan, mutta tekee nimenomaan mieli kuristella sitä uudelleen. Ja taas.

Vasemmanpuoleisen osion hyönteismäiset muodot sen tekevät. Ja tuo levinnyt, pörröinen, pakoon juokseva ihminen. (Miksi muuten ajattelen, että ihmiset juoksevat kohti, kun he ovat siluetteja ja heidät olisi täysi vapaus tulkita miten päin tahansa?)

Teemu Saukkosen Kallo-sarjan kanssa olen vähän pulassa, koska kotonani on yksi pääkallomaalaus, jota tuijottelen joka päivä, ja sitten kalloja nähdessäni väkisin vertaan niitä tähän kotokalloon. Se on toki epäreilua, koska

a) näen kotonani olevan kallon monta kertaa päivässä.

b) olen ostanut ja täten aika painokkaasti valinnut kallon kotiini.

Mutta Saukkosen Summer-maalauksen jähmettyneet ihmiset ujuttutuvat näihin kalloihinkin, ja kallot alkavat näyttää jähmeiltä. Ikään kuin niiden saranat olisivat ruostuneet: kivuliailta.