Paula Suominen: POHJOINEN POLKU PUUTARHAAN, Marjo Hyttinen: GARBAGE PATCH, Marja Maljonen: LUONTO MEISSÄ. Galleria Kapriisissa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 2.9.2012 saakka.
–
Flunssa on lahja taiteen jumalilta; ehdin istua koneella tilittämässä näyttelyistä, joissa olen käynyt viime aikoina. Joskin osa on jo päättynyt ja osa jää aina ehtimättä, vaikka kuinka kirjoittaisin kalenteriini mitä on missäkin. Mutta aloitetaan tästä Kapriisista, missä on vielä viikonlopun ajan Paula Suomisen, Marjo Hyttisen ja Marja Maljosen taidetta.
Paula Suomisen näyttelyn nimi on Pohjoinen polku puutarhaan. Suominen maalaa hillittömiä lähikuvia kukista, joiden värit ovat niin räiskyviä, että vähän alkaa kuvitella kukkien olevan aika itseriittoista porukkaa. Maalauksissa on tyypillisesti yksi kukinto, valtava värien geometrinen kokoelma.
Näissä on sitä elämän juhlimista, mitä kukkamaalauksissa usein. Onko näissä myös hiukan vanitas-ajattelua? Ovatko nämä kukat näin turpeita juuri siksi, että ne alkavat kuihtua jo sekunnin kuluttua, ja siten muistuttavat meitä kaikkia kuolevaisuudesta?
En tiedä. Maalaukset saivat minut ajattelemaan seuraavaa:
1) Tällainen taide olisi ehkä aika palkitsevaa ainakin osalle näkövammaista yleisöä (olen kuullut, että Big Brother saattaa tarjota yllättävän edun tietyllä tavalla näkövammaisille, koska koko TV-ruutu täyttyy lähikuvista, joissa kasvoilla on selkeitä ilmeitä).
2) Koska olen kovasti geometrinen ihminen (niinpä, te mietitte nyt samaa kuin minäkin: mikä ihme on geometrinen ihminen?), paikoin olisin toivonut kukkien suurempaa abstrahoimista kohti pelkkää värinpintaista geometriaa. Mutta toisaalta juuri se, että kukat ovat syntyneet ilmeisen ilmaisullisella voimalla, tekee niistä tietenkin antoisia (kun niitä ei ole ajateltu ja analysoitu tyhjiin). (Mitä minä yritän sanoa?)
3) Pidän maalauksista, joissa maalauksen pinta saa melkein veistoksellisen roolin. Kellarissa Suomisen yksi maalaus oli valaistu kirkkaasti suoraan sivusta, ja tuijottelin sen pintaa pitkään (ks. ylin kuva).
Suominen on asettanut esille myös sinisen yksivärisiä maalauksia kukista ja ihmisistä. Ihmiset ovat kukilla tatuoituja; tästä ajatuksesta tahtoisin nähdä lisää.
Marjo Hyttisen kuvissa on roskia, roskia kasoina, roskia kekoina. Pelkästään roskakasojen kuvaaminen on vähän ehkä jo nähtyä, mutta Hyttisen grafiikka ja maalaukset tuovat erilaisia näkökulmia roskaan. Kirjaimellisesti näkökulmia: roskia saa katsella alhaalta päin ja ihan kuin vedenpinnan altakin välillä. 
Roskat ovat kieltämättä ahdistavia, ja kun ne saavat tällaisia luonnonmuotoja (vuoret ovat roskaa, eivät kalliota), ne näyttävät juuri niin pysyvältä ja vakiintuneelta osalta maailmaamme kuin ne toki ovatkin. Me saamme elää illuusiossa, koska roskat viedään jonnekin muualle. Tämä muualle vieminen on niin vapauttavaa, etteivät toiset edes vaivaudu kierrättämään roskiaan; miksi lajitella mitään, kun kaikki kuitenkin katoaa kuin taikaiskusta?
Meidän tulisi olla tietoisempia jokaisen vuosikymmenten aikana jättämämme roskan nykytilanteesta, niin se vain on. Mutta entä Hyttisen taide? Näytä meille jotain vielä yllättävämpää, uskon, että olet nähnyt enemmän!
Marja Maljosen maalaukset vertautuvat nyt väkisinkin Paula Suomiseen, koska molemmilta on esillä vahvanvärisiä kukkia. Mutta. Maljonen on edennyt karnavelistisempaan maailmaan; Juolukka näyttää puulta, johon on ripustettu sinisiä palloja. Maisemat vaikuttavat syntyneen räjähdysmäisesti.
Menee tietenkin hetki tottua Maljosen väreihin ja muotoon. Mutta katseleminen on miellyttävää. Jokin tivolimainen tunnelma näyttelystä jää.
Nokkonen 