Posts Tagged ‘Tampere’

Tykkäys ymmärtämättömyydelle

Teksti on julkaistu puolilehti.fi:ssä vuonna 2014.

artikkelit_14_osa1

Aloitan henkilökohtaisella tunnustuksella: en pitänyt Ellen Gallagherin näyttelystä Sara Hildénin taidemuseossa (28.9.2013-26.1.2014). Kävin museossa kaksi kertaa, ensin ystävän kanssa ja sitten yksin. Yritin ihan oikeasti. Kuuntelin opaskierrosta. Luin näyttelyluetteloa. Tutkin teoksia minuuttikaupalla. Istuin penkillä keskellä museosalia ja katselin.

En pitänyt näyttelystä. Sen ääneen sanomisesta tuli jännittävä taakka. Kuin joutuisi puhumaan jostakin kulttuurillisesta tabusta. Gallagherin näyttelystä kasvoi yleisön suosikki, tutut ja tuntemattomat ylistivät sitä parhaaksi näyttelyksi Suomessa pitkään aikaan (ehkä koskaan).

Koska en pitänyt siitä, minussa täytyi olla jotakin vikaa. Ehkä en ymmärtänyt teoksia oikein. Ehkä siis olen tyhmä? Ehkä paljastan sisäisen sivistymättömyyteni sanomalla, etten ymmärrä tätä näyttelyä.

Ymmärtämättömyydestä kasvoi kuukausien mittainen piina. Kirjoitin muistikirjaani pitkiä perusteluja sille, etten ymmärrä.

En ymmärrä, koska minulla ei ole samaa kulttuuritaustaa, joka taiteilijalla on, ja jota hän teoksissaan käsittelee (mutta tuskin kaikilla muillakaan on). En ymmärrä, koska teokset ovat toistossaan niin pakkomielteisiä ja sulkeutuneita. En ymmärrä, koska valkoiset paperileikkaustyöt on valaistu niin, etten erota niistä juuri mitään vaikka työnnän nenäni melkein kiinni lasiin. En ymmärrä, koska teokset eivät näytä prosessia. En ymmärrä, koska niin moni on ylistänyt näyttelyä, että kapinallinen mieleni kieltäytyy menemästä mukaan tähän huumaan.

Kirjoitin muistiin myös näyttely-yleisön kommentteja. ”Tää ei niinku näytä miltään. Hieno efekti!” sanoi eräs katsoja. Etsin efektiä ei-miltään-näyttämisen takaa.

Voin ihan helposti myöntää, etten ymmärrä olutkulttuuria (minusta kaikki olut on pahaa) tai suomenkielistä räppiä, mutta mikä häpeä onkaan myöntää, etten ymmärrä taidetta. Ja minä kun vielä houkuttelen ihmisiä näyttelyihin sanomalla aina, että ei taidetta tarvitsekaan ymmärtää, sitä tarvitsee vain katsoa.

Tämä häpeä! Miten julmaa on olla se, joka ei ymmärrä. Jäädä paitsi jostakin. Olla ainoa, joka ei naura vitsille, ei ymmärrä sisäpiirijuttua, ei kuulu joukkoon, jolle ei riitä tuolia tuolileikissä.

Pelastukseni löysin kriitikko Dave Hickeyn esseistä (jotka on koottu kirjaksi The Invisible Dragon). Hänelle tykkääminen on tunnistamista: kun ihminen pitää jostakin, hän tunnistaa olevansa samankaltainen sen kanssa, ja ilahtuu siitä yhteydestä. Että maailmassa on jotakin minun kaltaistani! Etten ole ainoa tällainen!

Tunne siitä, että värähtelee samaan tahtiin jonkin maailman osan kanssa, aiheuttaa ilon lisäksi myös ahdistusta, kirjoittaa Hickey. Kun on yhtä jonkin kanssa, tajuaa samaan aikaan olevansa irrallinen niistä, jotka eivät reagoi samalla tavalla.

Samaa ahdistusta aiheuttaa se, ettei värähtele millään taajuudella, kun muut näyttävät suorastaan uppoavan näyttelyn tunnelmiin. Lopulta vain myönsin, että minulla on selvästi vääränlainen maku ja sivistys, enkä vain ymmärrä.

Testasin mielipidettäni kanssaihmisillä, ja joskus kala tarttui onkeen: ”Ihanaa, että joku sanoo noin! En minäkään ymmärtänyt!”

Ja hetken me olimme samalla aaltopituudella. Ja senkin hetken tarjosi taide, ymmärrys tai ymmärtämättömyys. Toisen tunnistaminen jollakin tavalla minun kaltaisekseni.

 

Mainokset

Valon leikki (Näyttely: Lenfeldova)

Minna Lenfeldova: Kuiskaus. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 31.3.-19.4.2018.

SAM_6188

Odotus.

Minna Lenfeldovan näyttely tuo kevään valon gallerian sisäpuolelle. Maalauksissa on välkettä – kuin valopilkut heijastuisivat ikkunalaseista seinille. Niissä on tiloja, joihin en ihan näe, mutta joiden läsnäolon voin aistia.

Joissakin maalauksissa näen ihmishahmon, joka on käden ulottumattomissa. En tunnista ihmisen kasvoja, mutta tiedän, ettei hän ole uhka.

Maalausten värimaailma on yllättävä ja jotenkin nostalginen. Taivaansininen yhdistyy keltaiseen ja vaaleanpunaiseen.

Näyttely on kuin kaleidoskooppi, jonka läpi voi katsoa jotakin tuttua ja nähdä sen vieraana. Valot välkkyvät. Seinät vääristyvät, portaat alkavat näyttää tikapuilta.

 

Kaikki mukaan! (Näyttely: Terhi Kaakinen)

Terhi Kaakinen: Lapset. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 27.1.-15.2.2018.

IMG_20180127_144951

Kun astun Galleria Rongaan, joudun heti keskelle lasten leikkiä. Yksi kurkistaa pylvään takaa, toinen on jäänyt harmittelemaan portaille. Terhi Kaakisen puuveistokset ovat ilmeikkäitä ja värikkäitä – niiden voi melkein kuulla puhuvan ja nauravan.

Vaikka osa veistoksista on pieniä, enimmäkseen puiset lapset ovat lähes oikean lapsen kokoisia. Ne on aseteltu ryhmiin: pienempi ujostelee ja hakee turvaa isommasta; toiset pelaavat ehkä littaa; kolmas on pukeutunut naamiaisasuun ja on puhkeamassa riemukkaaseen nauruun.

Yhtä tärkeitä kuin yksittäisten veistosten ilmeet ovat teosten suhteet toisiinsa. Tästä lapsikatraasta voisi luoda monia erilaisia tilanteita, niin elävästi he tuntevat ja ilmaisevat tunteitaan.

Näyttelystä jää hyvä mieli. Ketään ei ole suljettu ulkopuolelle, ja jokainen saa näkyä sellaisena kuin haluaa. Vaikka veistokset eivät pyri liikaan viimeistelyyn tai realismiin, niissä on paljon totta.

 

 

Todellinen satumaailma (Näyttely: Pive Toivonen)

Pive Toivonen – Matkakuvia maailmalta. Galleria Ronga (Rongankatu 1, Tampere) 4.1.-25.1.2018.

IMG_20180117_160653Pive Toivosen näyttely on samanaikaista matkustamisen riemua ja pysähtymistä. Matkallahan kaikki näyttää tallentamisen arvoiselta, mutta Toivonen on tallentanut hitaasti piirtämällä. Roomasta on tarttunut mukaan esimerkiksi Pantheonin kupolin keskipiste ja lintuja, ja matkoilta maailman ääriin majakka sekä muita maisemia.

Toivosen teoksissa on lempeyttä ja lämpöä. Niihin on tallentunut matkailun paras puoli: uuden näkeminen, rentoutuminen, uteliaisuus. Kaukana ovat saasteet, epätasa-arvo ja kolkuttava omatunto.

Näyttely saa maapallon näyttämään satumaailmalta, jossa kaikki on mahdollista. Vaikka ensimmäisessä teoksessa onkin viitteitä auto-onnettomuuksissa kuolleisiin kenguruihin, muu on unelmia ja niiden toteuttamista. Kahvilla ja viinillä maalatuissa sypresseissä kiteytyvät niin esteettinen ilo kuin makunautinnotkin. Iho alkaa kaivata lämpöön.

 

Istuhan alas, kun vielä ehdit (Näyttelyt: Wyrd Ritual Art; Sakari Kannosto)

Sakari Kannosto: Viimeiselle rannalle. Wyrd Ritual Art (Jani-Petteri Olkkonen ja Jenny Olkkonen (os. Suhonen)): Duoteistinen asetelma. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 6.1.-29.1.2018.

IMG_20180117_160627Wyrd Ritual Art -nimen alla toimii taiteilijapari Jani-Petteri Olkkonen ja Jenny Olkkonen. Wyrd tekee rituaalista taidetta, jota nyt on Mältinrannassa esillä kaksiosaisen teoksen verran.

Teospari Jumalatar ja Jumala koostuu hiilipiirroksista, palavista kynttilöistä, puutuoleista, joilla katsoja saa istua sekä musiikista. Koska toisen teoksen mp3-soitin oli epäkunnossa, kuulin vain toiseen liittyvän äänimaailman. Se oli rumpumusiikkia, rytmikästä ja intensiivistä.

Teos on hyvin kokemuksellinen. Millään muulla ei ole merkitystä kuin katsojan-kuulijan kokemuksella. Minulle ei tarjota taustatietoa rituaaleista, joihin teos ehkä pohjautuu. Katselen toisiinsa kietoutuneita käärmeitä ja kuuntelen rummun tuminaa.

Mustavalkoisissa piirroksissa on käärmeen lisäksi muutakin klassista symboliikkaa: mustavalkoruutuja, pyramideja, solmuja. Koska en ole uppoutunut syvälle symbolismin historiaan, en tunne näiden symbolien kaikkia merkityksiä. Katselen niitä, mutta ne eivät puhu minulle.

Pidän siitä, että minut kutsutaan istumaan teoksen luona pitkään. Jos en saakaan teoksesta kaikkea irti, se johtuu omasta lähestymistavastani – kaipaan tietoa tämän oudon edessä, enkä voi heittäytyä teokseen, koska en tiedä, mihin heittäytyisin ja miten.

IMG_20180117_160353

Sakari Kannoston näyttelyn nimi Viimeiselle rannalle tuo mieleen lähes samannimisen kirjan ja elokuvan ja kappaleen. Niissä kaikissa ydinlaskeuma on tuhonnut suurimman osan maapallosta, ja Australiassa seurataan säteilyn saapumista tuhoamaan ihmiskunnan viimeisetkin rippeet.

Kannoston teokset ovat suuria ja dramaattisia. Videoteoksessa on valtava määrä ruutuja, joilla vesi virtaa (ja kun astuu lähemmäs, alkaa jostakin kuulua varsin häiritsevä ääni, joka tuo mieleen lähinnä tärykalvon naputtelemisen neulalla). Leikkimökistä on tullut transformer-robotti. Matkalaukut ovat päällystäneet koko maapallon, ja niistä on rakentunut Arkki, jolle ihmiskunta yrittää pelastaa itsensä.

Näyttelyssä on myös huumoria. Kaksipäiset kylpyankat näyttävät juuttuneen päättämättömyyden tilaan. Eikä valurautainen viemärinkansikaan viestistään huolimatta ole kovin vakavamielinen: sen vaakunassa on uppoava vene.

Kaiken suuren keskellä arkiset surrealismit toimivat minulle parhaiten. Maailman tila on niin suuri asia pureskeltavaksi, että mieluiten sitä pureskelee pienissä ja keveyteen pyrkivissä osissa.

 

 

 

Kaikki on lähikuvassa (Näyttely: Robert Longo)

ROBERT LONGO. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 23.9.2017–14.1.2018.

SAM_6092

Robert Longo: Untitled (Hercynian).

Trendikkään taiteilijan näyttelyn tunnistaa jo siitä, että näyttelyllä ei ole nimeä. Pelkkä taiteilijan nimi isoin kirjaimin riittää keräämään katsojat kuin kärpäset hunaja-astialle.

Robert Longon näyttely tarjoaa nimenomaan sitä hunajaa. Hänen hiili- ja grafiittipiirroksensa ovat taiten tehtyjä ja romanttisen kauniita. Esittipä kuva sitten ruusua tai tiikeriä, naisen silmiä tai urheilijoita, aihe on siloteltu irti ruumiillisuuden säröistä. Silmänympärykset ovat rypyttömät, kukan terälehdissä ei ole pienimpiäkään vikoja tai repeämiä, tiikeri on mitä täydellisin tiikerin idea.

Teokset olisivat aivan toisenlaisia ilman lasia. Näyttely on lähes kokonaan mustavalkoinen, ja mattamusta hiilipinta muuttuu lasin alla kiiltäväksi. Katsoja näkee teoksen lasista paitsi itsensä myös kaikki muut saman huoneen teokset. Tämä vain lisää kaunista kiiltokuvaefektiä.

Mitä Longo sitten haluaa sanoa? Yksi vaihtoehto on, että hän korostaa kuvien tasa-arvoa. Hän käyttää samaa kärsivällisyyttä ja aikaa hioakseen kuvaa meren aalloista tai urheilujoukkueesta, Star Warsin hahmoista tai eläimistä. Hän poimii kuvia sieltä täältä ja tekee niistä meille yhtä tärkeitä – ne ovat olleet hänellekin yhtä tärkeitä.

Toisaalta hän sanoo myös, ettei ajalla (ja sitä kautta elämällä) ole suuntaa, ellemme me itse sitä valitse. Ai, miten niin? No siten, että hän on aloittanut suuren piirtämisurakan toisensa jälkeen, valinnut aiheeksi nyt sitten vaikka lähikuvan ruususta tai jalkapallojoukkueen, ja käyttänyt siihen mahdottoman paljon aikaa.

Voin kuvitella hänet tilaan, jossa kaikki on selvää. Hän herää aamulla jatkaakseen piirtämistä. Hän menee illalla nukkumaan jaksaakseen piirtää taas seuraavana päivänä.

Piirtäminen riittää elämänsisällöksi, niin hän minulle sanoo.

Kaikki on lähikuvassa. Kun USA:n lipun näyttää kaikkine ommeltuine saumoineen, esineenä, kuvasta tulee heti poliittinen. Samalla tavalla Longo näyttää meille suurten taiteilijoiden teoksia röntgenkuvina. Ikonisista maalauksista näkyy kädenjälki, yhden ihmisyksilön teot satoja vuosia sitten. Tekeekö se teoksista pienempiä? Ottaako tämä kantaa taidemaailman palvontakulttuuriin?

Alakertaan on ripustettu vastakkaisille seinille kaksi suurta teosta. Valinta tuntuu lähes alleviivaavalta: toisessa on metsä, jossa auringonpaiste kimaltelee, toisessa on hämärä kirkko, ihmisen luoma pyhä tila, jossa valo myös leikkii. Kummassakin on jumalallisuutta: toisessa ilman ihmistä syntynyttä, toisessa ihmisen tekemää (tokihan kumpikin piirros on ihmisen tekemä, mutta puhun nyt niiden aiheista).

Ihmisen tekemä naulitsee minut pidemmäksi ajaksi. Tuijottelen valoa mustavalkoisessa katedraalissa. Tunnen jokaisen tiiliskiven painon,

miten arkkitehdit ja rakentajat sukupolvesta toiseen,

miten uskovaiset ja turistit ja papisto sukupolvesta toiseen ajattelee,

tämän täytyy olla totta, ikuisuuden täytyy olla olemassa, jos tällainen rakennus on tehty, on oltava jokin pyhyys, jota tänne on lainattu.

Ihmisten teot (kuuluisat maalaukset, silkkikukat, valtioiden liput) ja ilman ihmistä olemassaoleva (eläimet, jäävuoret, kukat, metsä) asettuvat näyttelyssä jatkuvasti rinnakkain. Tämä näkyy myös teosten nimissä: niiden nimenä on Nimetön (Untitled), ja sen jälkeen jokin nimi. Asiat ovat olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen on nimennyt ne.

Lopulta kumpikaan näistä maailmoista (ihmisen maailma tai ihmisestä riippumaton) ei ole tärkeämpi toista. Tärkeää on se, miten katsomme niitä, miten ajattelemme niitä, miten ne esitämme muille. Longo esittää ne rauhallisesti, kärsivällisesti, tärkeinä. Me saamme katsoa niitä miten haluamme, hänen tekonsa eivät siitä piittaa, hän piirtää, sillä se riittää elämän ajaksi.

 

Hillitty hehku (Näyttely: Virve Lilja)

Virve Lilja: Lost in life – grafiikkaa ja maalauksia. Galleria Himmelblau (Finlaysoninkuja 9, Tampere) 22.9.-29.10.2017.

SAM_6049

Kosminen kudos I.

Galleria Himmelblau on muuttanut katutasosta eksoottiselta kuulostavaan kerrokseen 2B. Sinne pääsee entisen gallerian kohdalta hissillä tai sitten voi käyttää loistavia portaita, joista osa ei ole lainkaan portaita vaan kaltevia pintoja. Suosittelen.

Galleriassa on esillä Virve Liljan maalauksia ja grafiikkaa. Niissä pieni sekoittuu suureen ja ihminen halkeaa luonnon voimasta.

Lilja kuvaa ihmisen persoonallisuuden ja muistin suhdetta esimerkiksi suuressa Muisti jälkiä -maalauksessaan, jossa vanhuksen kasvot ovat huuhtoutumassa pois. Kasvot ovat kadonneet myös Kosminen kudos -teoksen ihmiseltä – kasvojen tilalla on sinistä juurakkoa tai tiivistä kasvustoa. Ihmistä suuremmat asiat ovat tulleet ja asettuneet häneen. Hän ei enää ole pelkästään persoonansa ja muistonsa.

Toiset teokset saavat maailman näyttämään hyönteisten nakertamalta puulta. Niissä ihmiset katoavat, kuten nimi Lost in Life kertoo. Korumaisissa koukeroissa voi myös pysytellä piilossa. Jos eksyminen ei pelota, itsensä voi punoa maailman jouhien sekaan.

Näyttely hehkuu hillitysti luonnon väreissä. Totiselta näyttävän kuvapinnan ääriltä löytyy myös lempeää huumoria. Eksyminen ei ole harvinaista ja vakavaa. Se on jokapäiväistä, arkista, ja tarjoaa mahdollisuuden seikkailemiseen.