Posts Tagged ‘Tampere’

Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

20170622_130843973

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeenEllen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

IMG_20170624_130530

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

IMG_20170624_130552

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.

 

 

 

 

Ovia ja käytäviä, eli Finlayson Art Area, osa 2

Finlayson Art Area. Finlaysonin alue (Tampere) 9.6.-27.8.2017.

SAM_5827

Miina Äkkijyrkkä: Riemu.

Koska viimeviikkoinen nälkäisenä töiden jälkeen eksyilyni Finlayson Art Areassa (FAA) ei mennyt ihan putkeen, lähdin tutustumaan alueeseen uudestaan. Varasin enemmän aikaa ja energiaa. Päivä oli sopiva: kun katsoi pohjoiseen, näki helteisen poutapilvitaivaan, kun katsoi etelään, näki myrskypilviä. Siinä rajalla kohtasin sitten taidetta.

Sattuman oikusta tapasin heti ensimmäiseksi FAA:n henkilökuntaan kuuluvan henkilön. Hän selitti minulle, missä mitäkin on (putosin kyydistä puolivälissä ”sitten menet portaat alas, käännyt oikealle, ja kun kävelet muutaman metrin, näet oven, josta…”-selitystä, mutta jatkoin hymyilemistä ja nyökyttelyä). Sain kuitenkin käsityksen siitä, että on etsittävä ovia, kuljettava pajan läpi (vaikka siellä on taiteilijoita työssään) ja uskallettava tunkeutua tiloihin.

Näillä eväin lähdin matkaan. Ensimmäisenä vastaan tulivat Miina Äkkijyrkän veistokset Himmelblaussa. Äkkijyrkkä on erityisen taitava kuvaamaan eläinlapsen tunteita. Vasikoissa on tunnetta niin paljon, että niiden koko olemus on heijastusta niiden sisäisestä maailmasta. Ne reagoivat ja toimivat.

Äkkijyrkän vasikat lähtevät myös kansainvaellukselle. Matkalla-teoksen pienet eläimet kulkevat ryhmässä kohti jotakin uutta. Niitä vastassa on toinen, tiivis vasikkalauma. Ottavatko he tulokkaat vastaan ilolla?

SAM_5832

Outi Heiskanen & Janne Laine: Metsänhengetär.

Grafiikanpajan läpi ja portaat ylös parvelle: sieltä löytyvät Outi Heiskasen ja Janne Laineen yhteisteokset. Ainakin osa teoksista on ollut esillä taiteilijoiden viimevuotisessa näyttelyssä Mältinrannassa.

Näyttelyn hienoimpia hetkiä ovat ne, joissa kahden taiteilijan työnjälki erottuu selvästi samasta kuvasta, mutta kuva on silti kokonaan yksi ja ehjä. Tällainen on esimerkiksi Metsänhengetär, jossa Laineen teoksista tuttu havumetsän siluetti kohtaa Heiskasen ruosteenpunaisen, taivaalta kasvavan juurakon.

Heiskasen ja Laineen maailma on muutenkin metsäinen. Laine kuvaa tilaa ja paikkaa, Heiskanen täyttää sen myyttisillä olennoilla.

SAM_5834

Fanni Niemi-Junkola: Henki.

Kun kiipeää (tai hisseytyy) ylempiin kerroksiin, saapuu Fanni Niemi-Junkolan videoteoksen luo. Henki-videon kolmessa kuvassa nainen ratsastaa hevosella vesisateessa (tai ehkä se on räntää). Taustalla soi musiikki, joka on hieman hilpeää, muttei liian. Laukka on hidastettua. Hevonen kuolaa.

Teos jatkuu samanlaisena minuutista toiseen. Sen katseleminen on ihanaa. Hevosen jalat iskeytyvät maahan rytmikkäästi.

En löydä videosta mitään kommenttia hevosen ja ihmisen yhteiselosta enkä eettisiä kysymyksiä eläimen käyttämisestä harrastusvälineenä. Katselen sitä pelkkänä liikkeenä. Faktana, joka tapahtuu silmieni edessä.

SAM_5838

HC Berg (yksityiskohta).

Seuraava sali on sitten täynnä HC Bergin maalauksia, joissa silmät sumenevat. Kirkkaat värit ja epäselvät rajat tekevät osasta maalauksia mahdottomia katsoa.

Kuvat terävöityvät, kun niitä katsoo kauempaa. Maalaus ikään kuin työntää ihmisen luotaan ja pakottaa menemään pois.

Kiinnostavana kuriositeettina yksi suuri sali on omistettu Collection Kakkosen lasikokoelmalle. Kotimaista design-lasia eri vuosikymmeniltä on aseteltu vitriineihin ja valaistu niin kauniisti, että lasi näyttää paikoin suorastaan taianomaiselta.

Lasiesineissä läpinäkyvyys ja hauraus kohtaa niiden painon ja kovuuden. Pidän tästäkin osasta FAA:a. Pidän siitä ajatuksesta, että tällainenkin maksuton näyttely on olemassa (mutta ehkä sitä voisi vähän kuuluttaa ilmoille enemmän; voi olla, että ainakin osaa turisteista kiinnostaisi erityisesti katsaus suomalaiseen lasidesigniin).

SAM_5848

ROP (yleiskuva näyttelytilasta).

Tällä kertaa löysin Mediatunnelista sen ROP:n näyttelyn, jota viimeksi jäin kaipaamaan. Sinne menee ovi, eli yksi ainoa mutka pitää käytävässä osata tehdä oikeassa kohdassa.

Näyttelytila on kuin luola. Se on täynnä pylväitä ja niiden betonisia jalustoja. Voisin asua siellä. En saa tarpeekseni tilan mahtavuudesta.

ROP:n pienoismaailmat istuvat tilaan kuin ne olisi tehty sinne. Kerrostalokaupungit ja pienten ihmisten tarinat sopivat apokalyptiseen luolaan täydellisesti.

Teosten huimaavissa mittasuhteissa tapahtuu pieniä asioita pienille ihmisille. Hengähdetään keskellä kiduttavan korkeaa portaikkoa. Istutaan ja mökötetään eri puolilla rotkoa. Sinnikäs omakotitalo puksuttaa savua piipustaan ja yrittää olla putoamatta rotkoon.

Teosten mitat pyörryttävät. Niihin asetellut ihmishahmot ovat niin pieniä ja niiden talot ja rotkot niin korkeita, että katsominen muuttuu kokonaan fyysiseksi kokemukseksi.

Kierroksella löytyy myös seinä- ja katumaalauksia sekä suuria Pasi Karjulan veistoksia, jotka uppoavat todella hämmentävästi Siperian arkitehtuuriin.

 

Havainnonjärjestys (Näyttely: Kimmo Kaivanto)

Kimmo Kaivanto. Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere) 16.6.-3.9.2017.

SAM_5802

J. J. Rousseaun hansikas.

Olen ajatellut, että näyttelyille voisi antaa ajallisia mittoja. Onhan eri asia mennä museoon sillä odotuksella, että näyttelystä ei selviä ulos alle kahden tunnin tai sillä, että no, kierrokseen menee puolisen tuntia. Minulta meni Kimmo Kaivannon näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo) 45 minuuttia. Haluan sinne kyllä toisenkin kerran, mutta yhdellä käynnillä en tuntenut tarpeelliseksi tuijotella teoksia tuntikausia.

En tiedä, kertooko tämä mitään mistään.

Retrospektiivinen näyttely  alkaa kahdella salillisella abstraktihtavia teoksia. Joukossa on esittävääkin (Klovnissa meikattu silmä katsoo teokseen teipillä rajatun suorakaiteen läpi), mutta esittävä voi olla myös ilman tunnistettavaa kuvaa. Esimerkiksi Loputtomasti-teoksen viivoitus esittää selvästi rytmiä; rytmille ei vain ole olemassa yhdessä sovittua symbolia tai kuvaa, joten teos näyttää abstraktilta.

Sitten seuraa se osuus, joka on katsojalle helppoa ja nopeaa, vaikka se on todennäköisesti ollut taiteilijalle hidasta ja älyllistä. Esittävät, käsitteellisesti kootut maalaukset, jotka ilahduttavat oivalluksillaan ja yksityiskohdillaan, ovat anteliaita: niiden maailma on pakattu muotoon, jossa se on helppo vastaanottaa.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Taistelevat metsot. Maalaukseen on luotu toisinto kuuluisasta Taistelevat metsot -teoksesta. Linnut on aseteltu paikoilleen paperista rypisteltyinä malleina ja muut yksityiskohdat on kirjoitettu kankaaseen. Saamme kuvitella paperista käärityn rullan olevan laho koivu ja tulitikkurasian kivi. Teos on valkoinen, tasapainoinen ja dramaattinen. Sen idea välittyy kirkkaasti.

Tämä on tuttua Kaivantoa. Monessa maalauksessa on idea (usein se on esitetty humoristisesti), joka ei koskaan tulisi katsojan mieleenkään, mutta maalauksen selkeässä maailmassa idea on puhdas ja välittyy vaivattomasti. Kaivanto tutkii suuren ja pienen välistä rytmiä, työntää sormensa maalauksen pinnan läpi, antaa ruohon kasvaa kankaalle. Hän peilaa kämmeniään ja luo niistä lintuja kaupungin taivaalle.

SAM_5792

Taistelevat metsot.

Kädet ja sormet ovat taiteilijalle tärkeä kuva-aihe. Niillä hän kertoo suuria tarinoita (kuin istuisimme nuotion ääressä ja katselisimme taidokkaasti tehtyjä varjokuvia). Sormet marssivat suorina riveinä kaduilla. Sormet lentävät vapauteen.

Myös kuvapinnan rikkominen eri tavoin toistuu näyttelyn teemoissa. Välillä todellisuus särkee maalauksen illuusion, välillä maalaus itse hajoaa: Moraaliton maisema -maalauksen kehykset sinkoutuvat taivaalle, joka kankaaseen on maalattu.

Näyttelyssä on kokonainen huoneellinen pienoisveistoksia sekä seinän verran luonnoksia. Luonnosten kehtystä on hauska seurata. Vaikkeivät ne paljasta taiteilijan ajatusprosesseja sen kummemmin, niiden voi ainakin kuvitella paljastavat jotakin teosten takaa.

Näyttelystä jää mieleen rytmi. Kaivanto on järjestänyt todellisuuden helposti vastaanotettavaiksi ja käsitettäviksi palasiksi. Samme nähdä lumpeenlehtien tukahduttaman vedenpinnan. Näemme uutiset kuvina, joita ei tarvitse selittää: marssivina riveinä; tikkana, joka lentää kohti kananmunaa.

Näyttelystä poistuttuani pyöräilin kotiin. Katselin metsää Näsijärven vastakkaisella rannalla, ja äkkiä puut olivat pelkkää rytmiä. Pilvet asettuivat riveiksi. Maailma järjestyi, eikä minun tarvinnut tehdä sille mitään.

 

 

 

Muoti-ihmisiä (Näyttely: Valentino)

Fantastica! – Valentinon pukuja yksityiskokoelmista. Museo Milavida (Näsinkallio, Tampere) 15.6.–15.10.2017.

20170615_122543063En ole oikein muoti-ihmisiä. Tarkoitan sillä tavalla, että tunnistaisin, minkä vuoden Valentinoja Museo Milavidassa on esillä (minulle 1960-luvun iltapuku voisi melkein yhtä hyvin olla tämän vuoden iltapuku).

Muodin maailmassa saan eniten irti muotikuvista. Niitä voi lähestyä valokuvataiteena. Vaatteisiin liittyy liikaa tunneaistia ja ihoa – ne näyttävät epämukavilta tai omituisilta tai epäkäytännöllisiltä (tai joskus mukavilta ja käytännöllisiltä). Siitä huolimatta uskaltauduin Milavidan näyttelyyn, jossa on esillä Valentinon pukuja yksityiskokoelmista.

Heti ensimmäiseksi panin merkille portaat. Niissä on nyt punainen matto. Kun viimeksi kävin Milavidassa, siellä kerrottiin historiallisena kuriositeettina, että kansalaissodanaikaisia verijälkiä voi edelleen bongailla Milavidan/Näsilinnan portaista. En pitänyt sitä kauhean kunnioittavana siellä edesmenneitä ihmisiä kohtaan. Jotenkin liian karua.

Mutta nyt siis: punainen matto. Valentinon puvut täyttävät yläkerran toisen puolen (toisella puolella on yhä Nottbeckien historiasta kertova näyttely).

Valentino-näyttely on pienehkö. Esillä on iltapukuja (aika hieno muotinäytöksen lavakin on yhdessä huoneessa, mallinuket jonossa) ja erilaisia tilkkuja, joista voi seurata pukujen suunnittelun vaiheita. Millaisia käsinommeltuja kirjontoja on mallitilkuissa? Millainen on lopullinen puku?20170615_123101760

Ja kyllä, puvut ovat hienoja ja mielenkiintoisia. En vain pysty sanomaan, ovatko ne aivan erityisen superloistavia (takuulla ovat).

Muotikuvia esillä on aiheeseen nähden aika vähän, mutta niistä hahmotan vaatteetkin paremmin kuin mallinukkejen päältä. Ehkä minulle pitää vain litistää maailma kaksiulotteiseksi, minkä jälkeen heti oivallan, mistä on kyse.

Muotikuvien muuttumista vuoskymmenestä toiseen olisi ollut hauska seurailla. (Tuossa oikealla tuo mustavalkokuva on Johnny Moncadan ottama (ja malli on Veruschka).) Tietenkään tässä näyttelyssä ei ole kyse valokuvataiteesta, joten haikailuni menee ohi maalin. Kaunis näyttely, kauniit vaatteet – takaisin pyöräilemään aurinkoiseen kaupunkiin.

 

 

Taidesokeus, eli Finlayson Art Area, osa 1

Finlayson Art Area. Finlaysonin alue (Tampere) 9.6.-27.8.2017.

20170613_155519434Tänään, iltapäivällä, ajattelin, että tsekkaanpas tuon Finlayson Art Arean (FAA). Menin Finlaysonin alueelle ja bongailin Finlaysonin kuoseja, joita on maalattuna asfalttiin. Niiden lisäksi löysin Ville Färsaarten ja Anna Elina Isoaron yhteistyönä toteuttaman katumaalauksen sekä tietysti sen Miina Äkkijyrkän valtavan vasikan.

Etsin lisää. Missä sitä taidetta nyt… Muistin, että Himmelblaussa varmaan on jotain, joten kävelin sinne. Löysin FAA:n lehden ja kartan, johon on merkitty 20 kohdetta (itse Himmelblaussa oli lappu, että sisäänkäynti pajan kautta, enkä tiennyt, missä se paja on, ja sitten jotenkin harhauduin sen karttani kanssa, enkä lopulta mennyt sinne ollenkaan. Eli siitä toiste).

Lähdin kartan kanssa kohti TR1:tä, ja ovesta sisään, mutta siellä näytti olevan ehkä jonkin firman tai yhteisön seminaarihuone tai jotain. Palasin pihaan ja luin karttaa ja menin takaisin TR1:een -> kun sisäänkäynnin jälkeen lähtee heti oikealle, näyttelytila löytyykin aika vähällä vaivalla. Siellä oli myös FAA:n vahtihenkilö, joka totesi (toiselle eksyneen näköiselle ihmiselle), että juu ei tuolla pihalla ole mitään opaskylttejä, seuratkaa karttaa.

No, olin löytänyt näyttelyn, joten siellä pysyin.

20170613_155241617

Yleiskuva Nanna Suden näyttelystä.

Esillä on Nanna Suden ja Canal Cheong-Jagerroosin Blue and Red Art Project. Projekti on sisältänyt taiteilijoiden yhteisiä matkoja Suomessa ja Kiinassa sekä tulee sisältämään tulevaisuudessa yhteisnäyttelyjä kummassakin maassa. Nyt esillä olevat teokset ovat ensimmäinen vilkaisu taiteilijoiden yhteiseen matkaan. Teokset ovat kuitenkin kummankin yksin.

Esillä on iloista Sutta. Suurissa maalauksissa on kukkien, puiden ja köynnösten hahmoja. Voimakkaalla otteella maalattujen teosten pinnat heijastavat valoa eri suuntiin (suomeksi: teoksia on mahdoton valokuvata ilman valoläikkiä keskellä maalausta). Maisemat ovat utuisia; vain yksityiskohdat (kuten jättimäiset kukat) nousevat tunnistettavina esiin. Kuin katselisin sumuista maailmaa, josta silmä tunnistaa vain sen ääriviivat, mikä on kaikkein lähinnä.

Canal Cheong-Jagerroosin maalauksissa yhdistyy kuva ja sana. En ymmärrä kiinaa, joten en tiedä, mitä hän on maalauksiinsa kirjoittanut. Toisaalta kirjoitusmerkit ovat samanlaisia kuva-aiheita kuin vaikkapa pienet, piirretyt tanssijatytöt yhden suuren maalauksen reunassa. Ei ehkä ole välttämätöntä tietää niiden varsinaisesta merkityksestä mitään – visuaalinen ymmärrys riittää.

Näistäkin maalauksista tulee mieleen puu, mutta ei kaukaa katsottuna vaan ihan läheltä. Katson koivunrunkoa, jossa kirjoitusmerkit liikuskelevat kuin muurahaiset ylös alas. Luen kirjettä, joka on niin vanha, ettei sen kirjoittaneen tai lukeneen ihmisen maailmasta ole enää mitään tunnistettavaa jäljellä.

IMG_20170613_193249

Tuomo Rosenlundin piirustuksia.

Sitten palasin etsimään muita näyttelytiloja. Seurasin karttaa Mediatunneliin, jossa pitäisi olla useammankin taiteilijan teoksia, mutta löysin sieltä vain Tuomo Rosenlundin piirroksia Finlaysonin alueelta. Ja millaisia piirroksia ne ovatkaan! Yksityikohtaisia, tunnistettaavia, piirtäjän lähelle tuovia.

Enemmän kuin piirrosjälkeä, katson sitä, miten taiteilija katsoo ympäristöään. Mitä hän valitsee? Mihin hän keskittyy?

Piirrokset sopivat läpikulkukäytävään. Nehän kuvaavat maisemaa, jonka ohi ihmiset arjessaan kulkevat koko ajan. Ne yrittävät sanoa, että maisemassa on tuhannennellakin kerralla jotakin katsottavaa. Ja osaltaan ne sanovat myös, että ei hätää jos et jaksa katsoa – maisema pysyy, voit katsoa sitä vaikka huomenna.

Tässä vaiheessa totesin, että minuun on ehkä iskenyt vakava-asteinen taidesokeus, koska en tunnu löytävän puoliakaan näyttelyalueen teoksista. Tulin myös sellaisiin aatoksiin, että FAA:sta ei voi kirjoittaa kritiikkiä niin kuin gallerianäyttelystä voisi. Teokset ovat levinneet isolle alueelle, ja niihin on tarkoitus törmätä ainakin osittain satunnaisesti. Niinpä aion törmätä niihin lisää ensi viikolla.

Jatkan tästä siis sitten, kun löydän lisää.

 

 

 

 

Minimaailmoissa (Näyttely: Aikuisten leikit)

Aikuisten leikit. Tampereen seudun työväenopisto. Valokuvauksen syventävä kurssi. Tampereen rautatieaseman tunnelissa.

IMG_20170610_154107

Tampereen rautatieaseman tunnelissa (siinä uudemmassa) on ollut jo jonkin aikaa esillä Aikuisten leikit -niminen valokuvanäyttely. En löydä näyttelylle muuta päättymisajankohtaa kuin viime vuoden joulukuun, mutta ehkä kyse on toisesta samannimisestä näyttelystä. Joka tapauksessa: siellä ne kuvat ovat.

Kuvien ideana on suuren ja pienen yhdistäminen niin, että raja häipyy. Lelut asettuvat osaksi Tamperetta tai muuta arkista todellisuutta, eikä kuvista huomaa, mikä on pientä ja mikä suurta.

Parhaimmillaan kuvat antavat oivalluksia. Esimerkiksi lääkkeitä popsivat luurangot tai maalauksen alastomille naisille itsensä paljastava muoviukkeli luovat surrealistisia mielikuvia. Kuvien joukossa on myös hassuja juttuja, mutta myös aika rajuja – on aseita, lääkkeitä, uhan tunne.

Näyttelyn kuvissa ei ole tekijätietoja, joten joudun tarjoamaan näyttelykuvankin ilman. Kuvia on siellä tunnelissa joka tapauksessa huima määrä. Kannattaa joskus varata aikaa tunnelin seinien edessä seisoskeluun.

 

Taide kirmaa kesään (Pirkkalan taideyhdistyksen kesänäyttely)

Pirkkalan taideyhdistyksen kesänäyttely 2017. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 4.-22.6.2017.

IMG_20170610_150509

Anne Lehtinen: Empire kruunu.

Galleria Saskian kesänäyttelyn taiteilijat ovat Pirkkalan taideyhdistyksestä. Taideyhdistyksen näyttely on perinteinen ryhmänäyttely, jossa on monta taiteilijaa ja jokaiselta yksi tai korkeintaan muutama teos. Tunnelmasta ja tyylistä toiseen saa siirtyä vähän väliä (mutta sehän on tällaisten katsausten koko idea).

Teen nyt näyttelyssä kierroksen, jolla tartun muutamaan teokseen/tekijään/asiaan. Aloitetaan:

Ensimmäinen teos, Anne Lehtisen Empire kruunu: Ripustus tukee teoksen sisäistä tuulta: kattokruunun kynttilöiden liekit lepattavat poispäin gallerian avonaiselta ovelta. Maalaus on selkeä, yksinkertainen ja kuitenkin täynnä latausta.

Kattokruunut ovat nykyään paljon käytettyä taiteen kuvamateriaalia, mutta ne ovat silti pysyneet arvossa. Ehkä me tarvitsemme niitä (ja ajatusta kaikesta siitä, mitä kattokruunujen alla on meneillään).

Maarit Pajulan Soittaja on ihmiskuva, jossa ei näy kasvoja. Hiukset ovat löysällä nutturalla, naisen niska on paljas. Hän soittaa pianoa (tai näin päättelen): musiikki on keskittymistä, jonka me näemme, muttemme kuule.

Ihmisen kuvaaminen asennon kautta on mielenkiintoinen valinta. Ei kasvoja, ei käsiä, ei tekemisen kuvaa. Vain pään asento. Vain kampaus.

Riitta Oittisen pikkutarkoissa satumaailmoissa riittää kuljettavaa. Kaikkialta kuvapinnasta erottuu kasvoja, ja puunoksat elävät tietoisen olennon elämää. Kuun edessä lepattaa pilvi kuin meressä uiva meduusa.

Meri-Kaarina Rahkomaan puulle maalatuissa teoksissa on jotakin kiehtovaa. Kuin näkisi yllättävän LP-levyn kirpparilla ja tarttuisi siihen. Maalaukset ovat retroa lepattavine lahkeineen ja spiraalikuvioineen.

Menneisyys voi olla läsnä vaatteina. Vaatteista voi lukea ihmisen.

Toisenlainen menneisyys on sellaista kuin Pentti Kokon maalaismaisemissa: realistista. Punaisia mökkejä ja sorateitä. (Mutta juuri näistä mökeistä lähtivät maailmalle ne, jotka pukeutuivat leveälahkeisiin farkkuihin ja korkeapohjaisiin puukenkiin.)

IMG_20170610_150627

Suvi Malek: Kätkö.

Ihmiskuvauksen taitoa: tuoda ihmisen luonne ja tunnemaisema esiin teoksen taustassa. Tällaisia teoksia haluan mainita kaksi:

Suvi Malekin KätköMaria Laurikan Hetki ongella.

Kätkössä nuori tyttö lähes peittyy maalauksen pinnan täyttävään, vihreään suomukuvioon. Hänestä tulee osa elävää puunkuorta. Hän joutu kätköön (tai hän on juuri oppinut luomaan kätköjä itseensä, maailmoja, joihin kukaan muu ei pääse).

Hetki ongella purkautuu reunoistaan keväänvihreiksi rihmoiksi. Onkiva lapsi istuu laiturilla, joka sekin katoaa jo toisesta reunastaan valoon. Kesä syö järven, laiturin ja lopulta myös lapsen.

Kierros ryhmänäyttelyssä on kierros vaikutelmasta toiseen. Harvan teoksen eteen jää minuuteiksi, imemään kaiken sen, mitä teoksella on annettavanaan. Ensivaikutelma saa arvaamattoman paljon painoa.

Toisaalta ajattelen, että juuri tällaiset näyttelyt ja tällainen katsomisen tapa kuuluvat kesään. Kesä on vapautta – myös taide kirmaa kesälaitumelle ja suo katsojalle kevyemmän otteen.