Posts Tagged ‘Tampere’

Tiivis tarina Muumien historiasta

Tove Jansson ja muumit. Muumimuseo (Tampere-talo, Tampere) 9.8.2017-?

IMG_20170816_203043

Tänään se tapahtui: kävin uudessa Muumimuseossa Tampere-talossa.

Osasin odottaa, etten löydä sitä (olen huono löytämään asioita), joten kun lipunmyynnin jälkeen (se on heti pääovella) jäin seisomaan keskelle aulaa tajuamatta yhtään, minne mennä, en heti hätääntynyt. Lopulta, kun kävelin ees taas ja etsin opastetta, jonka avulla suunnata, näin kauempana seinässä pienen, mustan lätkän, jossa oli valkoinen ääriviivapiirros Muumista. Kun kävelin sitä kohti, museokin löytyi.

Museossa on – piirustusten suojaamiseksi tietysti – varsin pimeää. Siellä on suorastaan synkkää. Valaistuksena on spottivaloja, jotka luovat mustia varjoja jo valmiiksi pimeään, no, pimeyteen.

Museo on monessa huoneessa ja ainakin kahdessa kerroksessa. Voi olla, etten löytänyt kaikkea, koska menetin tilantajuni kun seikkailin siellä hämäryydessä. Mukavana bonuksena museon kokolattiamatto on niin pehmeä, että aloin tuntea lattian keinuvan jalkojeni alla. (Efekti oli todella omituinen. Toivon, ettei muita ala siellä heiluttaa ihan yhtä paljon kuin minua tänään.)

Etsin vasta avautunutta Tove Jansson ja muumit -näyttelyä. Se löytyi ihan museon perältä.

Näyttely on tiukan informatiivinen. Seinätekstit ovat lyhyitä ja napakoita, muutaman lauseen mittaisia. Perusasiat on kerrottu tiiviisti, ja sitten itse asiaan: kuviin.

On hellyttävää ja liikuttavaa nähdä ensimmäisä muumeja. Aluksi Muumipeikko on jonkinlainen signeeraus. Se istuskelee piirrosten nurkassa. Sateisessa kuvassa sillä on oma sateevarjo.

Vähitellen muumeista tulee oma kansansa. Ne saavat näkyvyyttä sarjakuvina ja sitten kirjoina. Eri vuosikymmenten kirjankansia on mielenkiintoista katsella.

Muumeista tulee vähitellen tuote. On Muumi-astioita ja -kankaita (tätä kehityskaarta voi seurata lisää museon kaupassa).

Etukäteen luin uutisia mustista muumeista, joita nyt on ensimmäistä kertaa (?) esillä. Näistä olisin halunnut tietää lisää. Ehkä kukaan ei tiedä niistä sen enempää? On vain muutama maalaus, joissa on mustia, mystisiä muumeja.

Näyttely on kiva, kuvapainotteinen ja helposti lähestyttävä. Vähän tosin häiritsi se, että huoneessa pyöri koko ajan video, jonka ääntä ei päässyt pakoon (on vaikea lukea pitkiä ruotsinkielisiä sarjakuvia seinältä, kun toiseen korvaan tulee suomenkielistä puhetta videolta).

Museo vaikuttaa kokonaisuutena kiinnostavalta, jännittävältä ja maagiselta paikalta. Ainakin lattian alle upotetut miniatyyrit ovat sellaisia, joita en ennen ole nähnyt, ja muutakin kiinnostavaa oli esillä. Jätin suosiolla suuren osan toiseen kertaan, koska tosiaan sain omituiset vibat niistä valoista ja ajattelin, että on paras poistua. (Äänten määrä vähän häiritsi, mutta ehkä siihenkin tottuu, jos museossa viettää pidemmän ajan.)

(Museossa ei saa kuvata, ja kirjoitan tätä klo 20.30, joten en voi lehdistökuviakaan mistään kalastaa. Pahoittelen siis kuvien puutetta.)

Patsaspuistossa (Näyttelyt: Virpi Kanto & Maarit Blomqvist)

Virpi Kanto: Veistoksia betonista. Maarit Blomqvist: Akvarelleja ja piirroksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 11. – 30.8.2017.

IMG_20170816_170028Galleria Saskian näyttelyt kietoutuvat yhteen. Virpi Kannon betoniveistokset ja Maarit Blomqvistin akvarellit ja piirrokset ottavat tilansa yhteisistä huoneista.

Kannon veistoksissa näkyy betonin rosoisuus. Taiteilija on kuvannut ihmisiä, jotka seisovat tai makaavat vaiti. Teoksissa on jotakin arkkitehtonista – voin kuvitella, että patsaat ovat osia muinaisista rakennuksista. Että ne ovat ainoita jäljellejääneitä jonkin kadonneen temppelin osia.

Ihmishahmojen asennot viittaavat tähän tulkintaan. Yksi makaa selällään, kädet yhdessä vatsan päällä, rauhallisesti. Toiset on nostettu seinälle, jolla ne seisovat pystyssä kuin miekat, korkeat hiippalakit päässään.

Väriä veistoksissa on melko vähän, mutta välillä sekin saa sijansa. Osassa veistoksia on erivärisiä kerroksia, kuin raidallisissa räsymatoissa (oheisessa kuvassa yksityiskohta tällaisesta veistoksesta).

Ihmishahmojen kasvot ovat hartaita. Monella on silmät kiinni. Niissä on rauhaa, sisäistä tyytyväisyyttä ja tietoa. Osa jää omaan maailmaansa, osaan saan kontaktin toisia paremmin.

Blomqvistin akvarelleissa on puutarhoja. Parhaimmillaan maalaukset ovat ilmavia ja vihjailevia, ja niissä väikkyy lehdistöjen väleistä hohtava auringonpaiste. Myös ihmisiä kuvaavat piirrokset ovat luonnosmaisuudessaan kauniita. Taiteilija on osannut irrottaa oikeaan aikaan. IMG_20170816_170014

Maalausten puutarhoissa on violettia, sinistä ja vihreää. Niissä on syvää punaista ja lähes mustaa turkoosia. Niissä on kesän kaikkien kukkien värit, niin päivänvalossa kuin tummina, illan ukkosen hetkinä.

Osa akvarelleista on tukehduttavan täynnä. Niihin tekisi mieli mennä puutarhasaksien kanssa ja tehdä vähän hengitystilaa. Ilmavammat maalaukset paljastavat, että taiteilija pystyy tuomaan teoksiinsa myös elintärkeän hapen (ja kukkien tuoksua).

 

 

Vesien äärellä (Näyttelyt: Ida Sokka & Johanna Väisänen)

Ida Sokka -Alkumeri. Johanna Väisänen – ELYTRA. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 12.-29.8.2017.

IMG_20170816_163050Ida Sokan Alkumeri on sarja maalauksia kuvitellusta maailmasta. Maailma sellaisena, kuin sen tunnemme, on niissä vasta muotoutumassa.

Vaikka maailmaa ei maalauksissa vielä ole, silmä etsii sitä. Helpointa on tarttua muotoihin, jotka muituttavat maisemaa tai jopa kasveja. Punainen sade lankeaa mustista pilvistä vihreään mereen.

Ei-esittävämmät teokset jäävät etäisiksi. En tiedä, mitä osaa alkumerestä katson, kun katson vaaleanpunertavana vellovaa maalia tummalla pohjalla. Kaipaan teoksiin jotakin kiinnekohtaa.

Alakerran pimeydessä liikkuu jokimaisema. Johanna Väisäsen videoinstallaatio luo kaleidoskooppimaisia kuvia, kun joenrannan puut peilautuvat toisistaan. Yhden videoseinän alla on vettä, josta kuvat kertautuvat vielä yhdenlaisena toisintona.

Maiseman hidas liike on rauhoittavaa (kuin istuisin veneessä). Rentoudun niin paljon, että melkein alan syödä eväitä repustani, mutta havahdun. Olen taidegalleriassa, ehkä syöminen ei ole ihan hyvä idea.

Pidän teoksen välillä lähes epäluonnollisista vihreistä ja puiden oransseista. Ihaninta on se, että ne ovat toisinaan totta.

IMG_20170816_163120

 

Toisten tiloja (Näyttely: Kaupunki)

Kaupunki, yhdestoista valtakunnallinen teemanäyttely. Haiharan taidekeskus, päärakennus ja talli (Haiharankatu 30, Tampere). 5.8.–3.9.2017.

20170813_125939539

Sari Palosaari: Split stone with the sound of it splitting.

Puunlehtien havina suorastaan huumaa korvia, kun saavun tuulisena päivänä Haiharaan.

Taidekeskusksessa on Kaupunki-niminen näyttely. Se on ripustettu mukavan väljästi: päärakennuksessa on 10 teosta ja tallissa suunnilleen saman verran lisää. Pidän siitä, että teosten kanssa voi viettää aikaa, eikä silti tarvitse varata näyttelylle koko päivää.

(Kyllä, minimalismi on alkanut kiehtoa minua. Yksi teos/huone olisi tällä hetkellä minulle melko sopiva määrä taidetta näyttelyssä.)

Näyttely alkaa Thomas Nyqvistin maalauksella Koulun loppu II. Kuinka ollakaan, lähiympäristöstäni on tänä kesänä romutettu koulu, ja maalauksen maailmanlopunmaisema näyttää hyvin tutulta. Mikä voisi olla kiehtovampaa kuin kiivetä työmaa-aitojen yli ja kuljeskella elinvoimaisten vuosien raunioilla?

Kouluja romutetaan, koska niissä ei pysty hengittämään. Koulun murskaaminen voi olla joillekuille aika helpottava kokemus, jos kouluaika ei ole ollut yhtä kultaa.

Kimmo & Noora Schroderuksen Maailman olen nähnyt ennenkin erilaisina kokoonpanoina. Teos koostuu yli kahdestasadasta osasta, joista taiteilijat rakentavat maailman aina tarpeen mukaan.

Nyt maailmassa on kuitenkin elementti, johon en ennen muistaakseni ole törmännyt: suuri, sininen ukkeli. Se on kuin tavaasta tipahtanut (epä)jumala, jonka ympärillä kaikki on mustaa ja harmaata. Ainoa todellinen väri, ainoa esteettinen pelastus.

Kiven ääntä voi kuunnella Sari Palosaaren teoksessa, johon on äänitetty kiven halkeamista hitaalla, äänettömällä dynamiitilla. Kivi on kuin hyönteinen, joka sirahtelee. Ääni ei kuulosta kivuliaalta, mutta muistuttaa kallioon työntymisen lopullisuudesta: kun kiveen vangittu ääni kerran päästetään ilmoille, sitä ei enää voida sulkea uudelleen kiven sisään. Kerran rikottu on aina rikki.

IMG_20170813_161501

Minna Sjöholm: Katu 1.

Näyttely alkaa näillä kolmella, voimakkaalla teoksella. Niiden jälkeen on orientoiduttava pienempään mittakaavaan: arkiseen kaupunkiin, kaupunkilaisiin.

Minna Sjöholm on maalannut syksyisen pimeitä ja märkiä kaupunkimaisemia, joissa valot kiiltävät asvalttipinnassa. Maalaaminen on yhdenlaista hellyyttä: aihetta on lähestytty hitaasti, sen kanssa on oltu kauan, sitä on hoivattu, sivelty, silitelty. Alan kaivata syksyä, mikä on vähän hassua (yleensä vuodenaikakaipuu kukee toiseen suuntaan: syksyllä kaivataan kesää).

Salla Myllylän Saari-video on erakoituneen ihmisen kurkistus ulkomaailmaan. Ikkunaan on raaputettu saaren muotoinen kirkas kohta, josta kaupungin elämää voi seurata. Elina Oikarin videoteoksessa Pariisin päiväkirjat on dokumentaarisia katkelmia, joissa puhutaan Pariisin vessoista tai rakkaudesta tai taiteesta.

Mieltäni jää kiehtomaan ranskalaisen taiteilijan lause: ”When you’re an artist, your body doesn’t belong to you.” Mietin sen heittäytyvää logiikkaa. Vastuuttomuuteen kiinnittymistä. Jos ihmisellä ei ole vastuuta edes itsestään, mistä hänellä sitten on (taiteesta, luulisin)?

Jos en olisi saanut näyttelyluetteloa (sain sen, koska näyttelyvalvoja tunnisti minut, mikä oli ihmeellistä, koska kukaan ei koskaan tunnista minua), en tietäisi, että Hanna Oinosen Postikortteja unohtuneesta kaupungista on myös teos. En nähnyt sitä teosluettelossa.

Teos on sarja postikortteja. Niitä saa ottaa mukaan, ja otinkin; niissä on samaistuttavaa Suomi-kuvaa. Mikään ihannoitu turistikortti ei koskaan tarjoa sitä, millaista elämä oikeasti on: ruohoa kasvaa asvaltin raoista, Matkahuolto on viikonloppuisin suljettu.

Tallin puolella näyttelyn sävy vaihtuu. Estetiikka on rosoisempaa, myös humoristisempaa.

Juhani Tuomen karut maalaukset kertovat tamperelaisesta mielenmaisemasta. Teemu Mäenpää on maalannut eräänlaisen päiväkirjan kaakeleille – on osia, joista en oikein saa kiinni ja osia, joissa on rytmi ja järjestys. Anna-Kaisa Hartikaisen maalauksissa kaupunkilaiset näyttäytyvät hetkellisine ilmeineen ja eleineen.

Yassine Khaledin Monitor Man on video performanssista, jossa mies kantaa päässään videoyhteyttä toiseen maahan. Ihmiset puhuvat hänen kauttaan toisilleen, kaukaisille ja ventovieraille. Video on hassu. Humalainen mies ihastuu monitorilla näkyvään naiseen ja päätyy halailemaan monitoria kantavaa miestä. Kommunikaatio on kummallista, suoraa ja iloisen helppoa, koska ihmiset tietävät, etteivät enää koskaan näe toisiaan, puhu toisilleen. On vain yksi kohtaaminen.

IMG_20170813_161340

Lauri Astala: Transit.

Olen ennenkin nähnyt Lauri Astalan videoteoksen Transit. Se on kaunis, epätodellinen matka kaupunkiin ja sieltä pois. Kaupunkia lähestytään ylösalaisin kuin planeetta olisi juuri käännähtänyt yöasentoon (me kaikki olemme jostakin katsottuna nurin). Lentolaite piippaa tasaisesti. Ihmisasumukset ovat hyönteisten pesiä, joissa on valot. Kun utelias lentolaite on nähnyt kaiken, se loittonee, hitaasti ja elegantisti, kunnes on poissa.

Vaikka näyttelyssä on paljon sellaista, mitä olen ennenkin nähnyt, yhdessä teokset muodostavat uudenlaisen ympäristön. Kuljen kaupungissa, jonka muut ovat tehneet, ja josta toisinaan löydän paikkani, toisinaan en.

Elämä on muiden suunnittelemiin tiloihin sopeutumista.

Kaupunki-näyttelyn on kuratoinut Jarno Vesala.

 

Ajankierre (Näyttelyt: Viivi Nieminen; Hans Viebrock)

Viivi Nieminen: 24/25. Hans Viebrock: Outoja hedelmiä. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 5. – 28.8.2017.

20170808_124414045Viivi Nieminen teki ihmiskokeen: hän siirsi kelloa joka päivä tunnin taaksepäin. Sitten hän eli kellon mukaan ja toteutti päivittäin samat rutiinit. Hän lähti kahden tunnin aamukävelylle, joka siirtyi joka päivä tunnin aikaisemmaksi. Siirtelyä kesti 24 vuorokautta, minkä jälkeen hän oli päässyt takaisin samaan aikaan ympäristönsä kanssa.

Valokuvakeskus Nykyajassa on esillä teoksia ja artefakteja tämän ihmiskokeen ajalta. Taiteilija on esimerkiksi poiminut joka päivä maasta kiven, joka on heijastanut kyseisen päivän mielialaa. Kivet ovat värin mukaan järjestetyissä riveissä gallerian seinällä.

Nieminen on myös piirtänyt päivittäin kuvan samasta aiheesta. Hän on ottanut malliksi joka kerta edellisen päivän kuvan, jolloin pienetkin muutokset alkuperäiseen ovat moninkertaistuneet prosessin aikana.

Parhaiten ajan vääristymistä esittävät valokuvat, jotka taiteilija on ottanut aamukävelyllään. Ensin on valoisaa, sitten tulee yhtäkkinen pimeys, josta noustaan vähitellen hämärän kautta takaisin valoon. Aamu on joka päivä vähän eri kohdassa.

Kiinnostavimpana pidän taiteilijan muistiinpanoja kokeilun ajalta. Jos vihkosen olisi saanut ostaa kotiin, olisin sen ostanut – nyt pitkien tekstien lukeminen jäi vähän silmäilyksi.

Kivet ja simpukankuoret ovat henkilökohtaisia valintoja ja muistoja matkalta. Eniten pääsen mukaan valokuvien ja sanojen esittämään tarinaan, valojen ja tunnelmien muutoksiin niissä.

IMG_20170808_150737Nykyajan alakerrassakin kerrostuu aika. Hans Viebrock on valokuvannut ympäristöjä, jotka ovat autioituneet tai muuten unohtuneet. Esillä on kuvia entisestä lemmikkien hautausmaasta, joka sijaitsee keskellä metsää, umpeen kasvaneena.

Taiteilija on liittänyt kuviin ihmisen (ehkä itsensä). Ne eivät ole omakuvia eivätkä maisemakuvia. Ne ovat jonkinlaisia jälkiä tai muistiinpanoja, ne sanovat ”minä kävin täällä”.

Ihmisen jättäminen kuvaan on tietysti rehellistä. Valokuvaa ei olisi ilman ihmistä. Siitä huolimatta välillä tulee tunne, että katselen jonkun yksityistä metsäretkeä, jolla en itse ole mukana (niin kuin tietysti katselenkin).

Metsäinen maailma on kiehtova. Kaiken alla on aina jotakin muuta, loputtomasti, planeetan syntyhetkeen saakka.

 

Hiedanrannan seinämaalaukset

20170807_143020680

Etsin tänään Hiedanrannan. Se ei ollut ihan niin yksinkertaista, koska Tampereen kaupungin tiedotteessa, jossa kerrotaan Hiedanrannan uusista seinämaalauksista, ei ole osoitetta eikä karttaa. Seinämaalausten taustalla olevan Spraycankontrolin sivut eivät ainakaan tänään toimi, joten sieltäkään ei infoa löytynyt. Onneksi on Google Maps.

Muutaman linkin kautta klikkailemalla löysin Facebookista tapahtumasivun, jolta löytyy lisäinfoa. Seinämaalausten taustalla on siis monipäiväinen tapahtuma, jossa on ollut taiteilijoita, musiikkia ja työpajoja. Se on päättynyt heinäkuun lopussa.

Halusin mennä katsomaan näitä teoksia, vaikka tapahtuma on jo ohi. Niinpä ajoin Lielahteen ja sieltä teollisuusalueelta näyttävään Hiedanrantaan. Ja siellähän niitä maalauksia tuli vastaan. Muutamassa näin tekijän nimen, mutta suurimmasta osasta ei löytynyt mitään tekijätietoja.

20170807_143045147

Alueella tuntuu siltä, että on väärässä paikassa ja tiellä. Suuri osa teoksista on työmaa-aitojen takana. En antanut sen haitata vaan katselin teoksia rauhassa.

Läheisen Lielahden kartanon pihasta löytyi sitä paitsi jäätelökioski. Mikäs sen mukavampaa tällaisena päivänä, kun kädet olivat jo valmiiksi kohmeessa kaikesta valokuvaamisesta.

IMG_20170807_164816

 

 

 

Kummituskuvia (Näyttelyt: Anna Aho; Anni Arffman ja Elina Strandberg)

Anna Aho: Beneath the surface. Anni Arffman ja Elina Strandberg. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 29.7.2017 – 15.8.2017.

IMG_20170805_173340Anna Ahon näyttelyn keskipisteessä on pyörivä lamppu. Sen merkitys selviää heti, kun astuu teosten eteen: maalauksissa on taso, joka näkyy vain, kun valo osuu kuvapintaan ja luo varjoja.

Maalaukset ovat kauniin realistisia ihmiskuvia. Niissä esimerkiksi nainen laittaa hiuksiaan peilin edessä. Lampun ohikiitävässä valossa peilistä paljastuu varsin naiiveja, tuijottavia haamuja.

Paikoin nämä piilokuvat ovat kuin lapsen maailmasta poimittuja. Niissä on eläimiä tai kummituksia. Kuvissa on huumoria. Näin esimerkiksi teoksessa, jossa kaksi naista istuu kahvilla ja nauraa – kunnes valo paljastaa iloisen, hattuaan nostavan luurangon heidän takaansa. IMG_20170805_173358

Parhaimmillaan piirrokset tuovat kuvaan kokonaisen uuden lukutavan. Nainen istuu lattialla – valo osuu häneen – paljastuu, että pinta säröilee hänen allaan. Kaikki on heikkoa jäätä.

Kiertävä valo pakottaa katsomaan maalauksia tietyssä rytmissä. Jokaisen edessä on viivyteltävä, odotettava valoa. Sitten valo saapuu ja on jo ohi. On aika astua uuden teoksen luo.

Pinnan kerroksellisuus tuo mieleen taidehistoriantutkimuksen, jossa läpivalaistaan maalauksia ja selvitetään, mitä niiden pinnan alle kätkeytyy. Sieltä voi löytyä peittoon maalattuja teoksia tai luonnoksia, joista taiteilija on päättänyt luopua.

Maailma on kokonaan tällainen; ajatusten, aikojen ja päätösten kerrostuma. Osa jää elämään, osa katoaa huomaamatta pois.

IMG_20170805_173303Anni Arffmanin ja Elina Strandbergin yhteisnäyttelyssä luonto selviytyy muovijätteestä, jota sen päälle kaadetaan ja ehkä kuvatut ihmishahmotkin selviytyvät jostakin, tulevat näkyviksi historian haaleista lehdistä.

Strandberg on kerännyt teostensa materiaalit kaupungin lähimetsistä. Teokset on tehty kasvinosista ja roskasta. Niissä on styroksia ja muovia. Osittain jopa kasveihin on liitetty muovinpaloja niin, että lopputulos on jonkinlainen hybridi, uusi laji, joka selviytyy maailman muuttuessa.

Parhaimmillaan koosteet ovat oivaltavia. Narsissin keltainen kukka ei olekaan kukka vaan palanen keltaista sulkapalloa. Teosten väliaikaisuus on myös kiehtovaa. Nehän tulevat kuihtumaan ja murenemaan pois, ne ovat osia juurensa menettäneistä kasveista.

Sateinen kesäpäivä (kuvassa) on teossarjan uniikein yksilö. Se on mobilemainen puu, joka kantaa oksillaan muovisia, vedellä täytetyjä nyyttejä. Puu on kuin kristallikruunu tai itkevä koru, kaunis ja hauras. IMG_20170805_173240

Arffmanilta on esillä ihmishahmoja, jotka kummittelevat gallerian tiloissa. Erityisen haamuinen on Sadetta ja sateenkaaria, omakuva sieluna (siitä yksityiskohta kuvassa), jonka läpikuultava tyttöhahmo näyttää kelluvan ilmassa.

Ihmishahmojen mittasuhteet tuovat niihin surrealismin sävyjä. Paperisen naisen hame valuu lattialle asti, mummo on venynyt miltei koko huoneen korkuiseksi. Materiaalinsa hallitsevan taiteilijan luomat ihmiset ovat persoonallisia ja ilmeikkäitä. Niiden kummitustarinat ovat ehkä salaisia, mutta niiden kasvoja on kiva katsella.