Archive for huhtikuu 2015

Identiteettisatuja ja -tosiasioita (Näyttelyt: Hermunen; Mai Ja; Lehikoinen)

N.A. Hermunen: Kukkulan kuningas; Galleria Katko: Hanna Lehikoinen: Tanssi & Paitsi minä; Kellarigalleria: Mai Ja: Creepy Cute. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 1.–26.4.2015.

SAM_2318Suuria kasvoja (omakuvia, luen tiedotteesta, mutten oikeastaan tullut ajatelleeksikaan muita vaihtoehtoja), jotka paljastuvat kerroksellisiksi. Roolit ja kuvitelmat peittävät toisiaan, rispaantuvat nurkista.

N.A. Hermusen näyttely täyttää Kapriisin kaikki kolme katutason tilaa. Melankolistunnelmaisen näyttelyn teemana on transsukupuolisuus, ja taiteilija tutkii identiteettikysymyksiä paitsi maalausten myös esimerkiksi nettikeskustelujen ja perunoiden avulla.

Nettikeskustelujen lukeminen on aina vähän ahdistavaa, mutta erityisen, jos keskustelun tarkoituksena on toisten ihmisten elämisen ehtojen kieltäminen ja latistaminen. Kyllä, luin lähes kaikki gallerian seinään naulatut printit, ja olihan se kauheaa. Riemastuinkin kerran: kuka olisi uskonut, että Räsänen ja Stubb paljastuvat miltei täysin samannäköisiksi, kun heidän kuvansa liittää yhteen?

Itsemurhiin viittava hautakynttilöiden mustuneista kansista koottu teos on osoitteleva ja toimiva yhtä aikaa. Ihmisruumiin kokoinen perunasäkki makaa lattialla ja huutaa sekin, jokaisen uuden idun voimin.

Pidän kuitenkin eniten Hermusen maalauksista. Miten hiukset niissä lehahtavat kuin kaisla tuulessa, kuin riippakoivun oksa. Miten ne ovat yhtä aikaa niin helliä tapoja katsoa ihmistä ja kivuliaita, kuoriutuvia ihokerroksia.

SAM_2326On vähän harmi, että Mai Jan  Creepy Cute -maalaukset on sijoitettu kellarinhajuiseen kellarihuoneeseen. Valaistus on kehno, ne vaatisivat aurinkoa, jossa värit pääsisivät irrottelemaan täysillä.

En oikein saanut otetta näyttelytiedotteeseen kopioidusta skandinaavista mytologiaa käsittelevästä Wikipedia-artikkelista, enkä pitänyt sitä tarpeellisena muutenkaan. Maalausten satumaailmaa voi toki lähestyä itselleen (ainakin siis minulle) vieraiden mytologioiden kautta, mutta miksei lapsuudesta tuttujen satujen?

Onko väärin nähdä susimaalauksessa Fenririn sijaan Puna-Hilkka-sadun susi? Tai metsästetyn peuran vieressä itkevässä tytössä Pyhä Sebastian? En usko.

Nämä ovat manga-henkisiä, suurisilmäisiä tyttöjä, mutta näissä on paljon tuttua kuvastoa ja henkeä. Kuin koruja.

SAM_2332Hanna Lehikoisen videoteokset Tanssi ja Paitsi minä kuvaavat (kai) naisen suhdetta ruumiiseensa ja siihen, miten ruumis toimii ja liikkuu. Toisessa videossa nainen harjoittelee käsilläseisontaa, kunnes aika loppuu. Toisessa hän näyttää tanssivan (kuvassa on vain hame ja suikale vatsaa, napa), mutta lopulta paljastuu, että seisoo käsillään (hän osaa sen nyt).

Videot ovat kotoisen tuntuisia, kaikki ne värit ja kuosit ja pellonreuna. Naisen treenaamiseen on helppo samaistua. Kuinka kivaa onkaan löytää itsestään kyky oppia, aina vain, uusia tekoja.

Ja miten erilaista on ajatella ruumistaan sen ulkomuodon kautta kuin ajatella sitä olentona, joka osaa. Tämä vartalo voi juosta 10 kilometriä/seistä käsillään/laulaa on ihan erilainen ajatus kuin onpa minulla paksut reidet.

Mainokset

Ruumiita (Näyttelyt: Hannula; Tahkola & Åberg)

Milla Hannula: Kohtalo & Anna Tahkola ja Magdalena Åberg: Somnia Corporis. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 28.3.2015-14.4.2015.

Milla Hannula: Maija Mehiläinen

Milla Hannula: Maija Mehiläinen

Ennen kuin tästä ”tämä näyttely loppui jo, mutta”-aloituksesta tulee uusi tavaramerkkini, puran käytyjen listaa ainakin tällä Mältinrannan kombolla.

Milla Hannulan Kohtalo on rajujen siveltimenvetojen ja jyrkkienkin väriyhdistelmien maalausnäyttely. Selvää tehdään niin lapsuusmuistoista (Maija Mehiläinen) kuin jäätelötötteröistä ja kukkakimpuista.

En tahtoisi sortua stereotypioihin ja sukupuolirooleihin, mutta luulen, että tässä krouvissa estetiikassa kiehtoo myös se, että tekijänä on nainen. Vaikka olisimme kuinka vapaita ja voimistuneita.

Maalaukset vaikuttavat jotenkin siltä, kuin ne olisivat suurennettuja yksityiskohtia jostakin paljon laajemmasta kokonaisuudesta. Katse tiivistetään yhteen asiaan kerrallaan. Yhteen väriin, yhteen osaan kuusipuuta.

Anna Tahkola

Anna Tahkola: Taivas taivas taivas

Anna Tahkolan ja Magdalena Åbergin Somnia Corporis -näyttelyssä katsotaan elämää lihallisena kokemuksena. Mitä jää jäljelle, kun eläin kuolee? Miltä tuntuu täyttää eläimen kuori uudelleen elävän näköiseksi? Entä mitä yhteistä meissä ja kasveissa on (täytyyhän meissä olla jotakin, mehän olemme samaa DNA-koodia kaikki)?

Tahkolan lyijykynäpiirrokset ovat hurjia. Niiden pinnassa risteilee useita kuvia: vesi, veteen heijastuvat pilvet, veden varaan rohkeasti kellumaan heittäytynyt ihminen. Piirtämisen teko tuo kuviin vielä yhden ruumiillisuuden tason lisää. Miten kauan tähän on mennyt, mietin, miten monta jännetuppitulehdusta?

Tahkolan teokset ovat ikkunoita maailmaan, joka on meidän jo nyt, mutta johon emme usein tule katsoneeksi. Porkkana voi tosiaan muistuttaa ihmisjalkoja. Rakenteiden pintoihin puhkeaa ruostekasvoja ja -musteläiskiä. Vesi heijastaa taivaan, mutta ihomme ei.

Magdalena Åberg tuo näyttelykokonaisuuteen eläinten ruumiit: niitä täytetään ja asetetaan esille. Elävän ja kuolleen raja on häilyvä. Tunnistaako maalauksesta heti, onko mallina ollut eläin kuollut vai elävä?

Magdalena Åberg

Magdalena Åberg

Kuolleiden eläinten muuttaminen esineiksi on monimutkaista ja karua työtä. Lopputuloksen herkkyydessä eivät näy sisäelimet, rautalangat, saumat ja kaikki se kiskominen ja työntäminen, jota valmiin eläimen takana aina on.

”Valmiin eläimen”, ikään kuin eläin ei olisi valmis sellaisenaan, myös kuollut eläin (vai onko niin, että vasta kuollut eläin oikeastaan onkin valmis? sen elämä on valmis, kokonaan käytetty?)

Ja onhan näissä aukiviilletyissä vatsoissa jotakin, mikä tuo mieleen sairaalojen leikkaussalit. Nämä potilaat vain eivät nouse sängyltään omin voimin.

 

 

Lipumassa kohti (Näyttely: Kiiveri, Järvi, Heino, Mustonen)

Niina Kiiveri, Anne Järvi, Eve Heino ja Anu Mustonen
— Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutusohjelman opinnäytetyönäyttely Perustuu tositapahtumiin Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 4.4.2015-21.4.2015.

N

Anne Järvi

En tiedä, osaanko lähestyä näyttelyn jokaista teosta samalla ansaitulla intensiteetillä. Katselin näyttelyn jotenkin ajatellen, että kaikki teokset kuuluvat yhteen, ovat samaa maailmaa ja tilaa. Sitten kotona huomasin, että siellähän oli neljän eri tekijän töitä. Hittolainen, joskus tosiaan saa maksaa siitä, ettei jaksa lukea näyttelyjen aanelosia (otan niistä yleensä valokuvat ja luen vasta kotona).

Niina Kiiverin Isosisko on videoteos, jossa taiteilija katsoo itseään suhteessa veljeensä. Miten veli antaa siskolleen luvan pukea veljensä mekkoon. Miten veli nauraa teatraalisesti (varmaan tekee senkin käskystä). Mitä veli tekee siskolle, millaiseksi tämän pukee.

Sisaruussuhteet ovat minusta äärimmäisen kiehtovia. Miten me, joilla sisaruksia on, elämme todellisuudessa, josta kukaan muu ei koskaan pääse osalliseksi kuin se sisarus, jolla on lapsuuden verran samoja muistoja ja kokemuksia (ja kuitenkin ne ovat eri kokemuksia, ja asiat voidaan muistaa täysin eri tavalla). Minua kiehtoo sisarustenvälinen kieli, johon kukaan muu ei pääse mukaan, kieli jota sisarukset eivät itse edes huomaa, mutta jonka jokainen ulkopuolinen kuulee.

Minä pidän jopa siitä, että jään ulkopuoliseksi heti, kun huoneessa on sisaruksia, olivat he minulle kuinka tuttuja tahansa. Ettei minulla ole mitään asiaa heidän jakamaansa tilaan.

Ja toisaalta se luova työ, taide. Karl Ove Knausgård pohtii Min Kamp 6:ssa, julkaisisiko hän kirjansa, jos sen julkaisemisella menettäisi veljensä. Tietysti, hän vastaa.

Vaikka on asioita ja ihmisiä, jotka ovat niin lähellä, että he ovat osa meitä itseämme, taide saattaa silti olla tärkeämpää (ja siksi on erityisen tärkeää kohdella itselleen rakkaan ihmisen taidetta hellästi, sillä vakaalla päätöksellä, ettei mikään, mitä tuo ihminen sanoo tai tekee, koskaan satuta minua, koska minä olen päättänyt kohdata hänen maailmansa lempeästi, enkä koskaan tuomiten).

Tätä mietin, kun katselin Kiiverin teosta.

Samassa tilassa Anne Järven Kauhea nainen -teoksen kankaiset naiset seisovat kuin valaistut henkiolennot mustassa huoneessa. Heihin heijastetaan piirrosanimaatioita. Tekniikka on hieno.

N

Eve Heino

Rakastan naista, jonka iho on puunoksien varjoja täynnä. Ja kuitenkin nämä valkoiset naiset ovat vähän uhkaavia, liian itsevarmoja tullakseen taivutetuiksi kenenkään muun tahtoon (ja miksi se on uhkaavaa, sitten?)

Eve Heinon Hukkuminen on videoteos portaissa: pelottavat valkoisiksi teipatut portaat, joihin heijastuu veden väreilyä. Kävelen aslapäin ja mietin, mitä tapahtuu jos kompastun: putoanko pehmeästi veteen vai repeytyykö polvieni iho kovien portaiden kulmiin.

Kellarissa kuuntelen Anu Mustosen Hei, kuule -installaatiota, jossa lapset puhuvat asioista, jotka pelottavat heitä. Mieleeni tarttuu tytön ääni, joka kertoo, että vanhemmat selittivät hänelle, mikä häntä erilaisissa animaatioissa tai tilanteissa pelottaa: se, että jokin muuttuu joksikin toiseksi. Hän ei pelkää oikeastaan sitä, mikä muuttuu tai sitä, miksi se jokin muuttuu vaan muutosta itseään.

Muutosta, että jokin on alati lipumassa joksikin toiseksi. Ja sitten ajattelen itseäni 5-vuotiaana ja sitä, olenko minä millään tavalla enää se sama ihminen, onko minussa enää mitään samaa kuin siinä. Olen edelleen lipumassa.

 

Paperiperhosia (Näyttely: Hilasvuori)

Liisa Hilasvuori — Vaeltavat puut ja tuttavallisen kokoinen vuori Galleria Rajatilassa (Hämeenpuisto 10, Tampere) 15.3.2015-31.3.2015.

2015-03-31-1694Tämä näyttely meni jo, mutta ymmärrättekö, miksi tästä täytyy vielä kirjoittaa? Kävelin galleria Rajatilaan, jonka katosta riippui kolmiulotteinen, puuväreillä piirretty vuori. Ihan kuin se ei olisi riittänyt kirvoittamaan minusta yllättyneitä huudahduksia, huoneessa myös lenteli piirrettyjä lintuja (variksia?).

 

Täydellisiä illuusioita.

 

Liisa Hilasvuoren näyttely oli tutkielma siitä, miten syvälle teokseensa taiteilija voi upota. Hilasvuori on uponnut ja tuonut pintaan nämä teokset, nämä asiat joita me voimme ihmetellä. Onko sen suurempaa lahjaa?

 

Työpöydälle levitettyjä kirjoja, joiden tunturikuvista kasvaa sammalta. Sammal syö alleen työpöydän ja virtaa lattialle.

 

Juuri tältä se tuntuu, se, että saavuttaa flow-tilan, vähän maanisen ja vainoharhaisen tunteen siitä, että kaikki mitä maailma tarjoaa, istuu yhteen sen kanssa, mitä olen tekemässä. Jokainen vastaantulija on todiste siitä, että olen oikeilla jäljillä. Jokainen avattu kirja. 2015-03-31-1697

 

Gallerian ikkunassa parveilee paperiperhosia.