Identiteettisatuja ja -tosiasioita (Näyttelyt: Hermunen; Mai Ja; Lehikoinen)

N.A. Hermunen: Kukkulan kuningas; Galleria Katko: Hanna Lehikoinen: Tanssi & Paitsi minä; Kellarigalleria: Mai Ja: Creepy Cute. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 1.–26.4.2015.

SAM_2318Suuria kasvoja (omakuvia, luen tiedotteesta, mutten oikeastaan tullut ajatelleeksikaan muita vaihtoehtoja), jotka paljastuvat kerroksellisiksi. Roolit ja kuvitelmat peittävät toisiaan, rispaantuvat nurkista.

N.A. Hermusen näyttely täyttää Kapriisin kaikki kolme katutason tilaa. Melankolistunnelmaisen näyttelyn teemana on transsukupuolisuus, ja taiteilija tutkii identiteettikysymyksiä paitsi maalausten myös esimerkiksi nettikeskustelujen ja perunoiden avulla.

Nettikeskustelujen lukeminen on aina vähän ahdistavaa, mutta erityisen, jos keskustelun tarkoituksena on toisten ihmisten elämisen ehtojen kieltäminen ja latistaminen. Kyllä, luin lähes kaikki gallerian seinään naulatut printit, ja olihan se kauheaa. Riemastuinkin kerran: kuka olisi uskonut, että Räsänen ja Stubb paljastuvat miltei täysin samannäköisiksi, kun heidän kuvansa liittää yhteen?

Itsemurhiin viittava hautakynttilöiden mustuneista kansista koottu teos on osoitteleva ja toimiva yhtä aikaa. Ihmisruumiin kokoinen perunasäkki makaa lattialla ja huutaa sekin, jokaisen uuden idun voimin.

Pidän kuitenkin eniten Hermusen maalauksista. Miten hiukset niissä lehahtavat kuin kaisla tuulessa, kuin riippakoivun oksa. Miten ne ovat yhtä aikaa niin helliä tapoja katsoa ihmistä ja kivuliaita, kuoriutuvia ihokerroksia.

SAM_2326On vähän harmi, että Mai Jan  Creepy Cute -maalaukset on sijoitettu kellarinhajuiseen kellarihuoneeseen. Valaistus on kehno, ne vaatisivat aurinkoa, jossa värit pääsisivät irrottelemaan täysillä.

En oikein saanut otetta näyttelytiedotteeseen kopioidusta skandinaavista mytologiaa käsittelevästä Wikipedia-artikkelista, enkä pitänyt sitä tarpeellisena muutenkaan. Maalausten satumaailmaa voi toki lähestyä itselleen (ainakin siis minulle) vieraiden mytologioiden kautta, mutta miksei lapsuudesta tuttujen satujen?

Onko väärin nähdä susimaalauksessa Fenririn sijaan Puna-Hilkka-sadun susi? Tai metsästetyn peuran vieressä itkevässä tytössä Pyhä Sebastian? En usko.

Nämä ovat manga-henkisiä, suurisilmäisiä tyttöjä, mutta näissä on paljon tuttua kuvastoa ja henkeä. Kuin koruja.

SAM_2332Hanna Lehikoisen videoteokset Tanssi ja Paitsi minä kuvaavat (kai) naisen suhdetta ruumiiseensa ja siihen, miten ruumis toimii ja liikkuu. Toisessa videossa nainen harjoittelee käsilläseisontaa, kunnes aika loppuu. Toisessa hän näyttää tanssivan (kuvassa on vain hame ja suikale vatsaa, napa), mutta lopulta paljastuu, että seisoo käsillään (hän osaa sen nyt).

Videot ovat kotoisen tuntuisia, kaikki ne värit ja kuosit ja pellonreuna. Naisen treenaamiseen on helppo samaistua. Kuinka kivaa onkaan löytää itsestään kyky oppia, aina vain, uusia tekoja.

Ja miten erilaista on ajatella ruumistaan sen ulkomuodon kautta kuin ajatella sitä olentona, joka osaa. Tämä vartalo voi juosta 10 kilometriä/seistä käsillään/laulaa on ihan erilainen ajatus kuin onpa minulla paksut reidet.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: