Posts Tagged ‘Kiasma’

Rakasta hänen taidettaan

Teksti on julkaistu Puolilehti.fi:ssä vuonna 2015.

mapp

Robert Mapplethorpen näyttely oli esillä Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015.

Jos en etukäteen osaisi odottaa jotakin hyvin, hyvin pahamaineista, enimmäkseen Robert Mapplethorpen näyttelyä voisi katsella yhtä rauhallisesti kuin mitä tahansa valokuvanäyttelyä. Polaroid-huoneessa on ajan- ja henkilökuvia 1970-luvun alkupuolelta. Muotokuvaseinältä löytyy paljon tuttuja (nuoria) kasvoja.

Siinä, miten Mapplethorpe veistää (otan tämän verbin tähän taiteilijalta itseltään – hänen lausahduksensa ”Jos olisin syntynyt sata tai kaksisataa vuotta sitten, olisin voinut olla kuvanveistäjä.” toistuu museossa ja näyttelytiedotteessa) ihmiset pimeydestä esiin, on jotakin kummallista. Ei, ei kummallista: taitavaa. Hän on kehittänyt taidon kuvata jokaisen ihmisen sellaisena ehdottoman yksinäisenä olentona, jollaisia me lopulta olemme. Missä on se samanlaisuus, joka mahdollistaa meidän kommunikaatiomme toistemme kanssa?

Mahtipontista, toki. Kehonrakentaja Lisa Lyonin kuvat ja video tuovat museoon fantasiaa, sellaista sankarifantasiaa jollaista 1980-luvulla edustivat esimerkiksi Masters of the Universe -muskelimiehet.

Kaunista, tietysti. Värikuvat kukista ovat tarkkoja havaintoja terälehtien luonteesta, paperimaisista laskoksista, untuvaisesta villasta kukanvarrella kuin ohuessa niskassa.

Ja sitä pahamaineistakin, lopulta. Alle 18-vuotiailta verhotussa tilassa on kuvia, joilla Mapplethorpe on järisyttävän maineensa ansainnut. Ei tosin kovin kauheita kuvia (vai onko niin, ettei mikään enää nykyään kauheasti järkytä?) Seksiä, kipuakin. Miehisiä sukupuolielimiä (voi kamala, mikä sanayhdistelmä). Ja toisaalta suunnatonta hellyyttä: halaavia miehiä, suutelevia miehiä. Tässä ympäristössä ne kipeimmiltäkin näyttävät kuvat tulevat nähdyiksi vain osana luottamuksellista, ihmisten yhteistä olemassaoloa.

Ajattelen Mapplethorpen olleen kuin tiedemies, joka halusi kokeilla ja testata asioita. Hän ei näytä pelänneen, hän näyttää eläneen. Juuri eilen minulle sanottiin: ”elämä on täyskontaktilaji”, ja ajattelin, miten helppoa siitä huolimatta on elää vain katsellen kuvia, toisia aisteja kokonaan laiminlyöden. Mapplethorpe vaikuttaa olleen voimakkaasta visuaalisuudestaan huolimatta kokonainen ihminen.

Näyttelyn kiertämisen jälkeen luen Patti Smithin muistelmateoksen Ihan kakaroita. Olisi pitänyt lukea ennen näyttelyyn menemistä. Kaikki kuvissa vilisevät ihmiset saavat kirjan kautta itselleen tarinan ja yhteyden Mapplethorpen ja Smithin elämään 1960- ja 1970-luvulla.

Smithin muistelmissa Mapplethorpe on luovuuteen miltei kokonaan uppoava, elämänhaluinen esteetikko, joka ei suostu tinkimään mistään. Hän pelastaa Smithin kiusallisilta treffeiltä ja pari muuttaa saman tien yhteiseen asuntoon. Asunto ei ole mikä tahansa huone vaan esteettinen koekenttä, jossa rakennetaan taidetta koko ajan. Pari kannustaa toisiaan ja uskoo toisiinsa. Vaikka Smith välillä erehtyy epäilemään, onko missään mitään järkeä (kun tekee taidetta yksin, eikä kukaan tunnu haluavan sitä), Mapplethorpe ei epäile koskaan.

Smith ja Mapplethorpe luovat elämänsä tarinoiden varaan. He uskovat, ettei kukaan muu näe sitä, mitä he näkevät. He uskovat, että se mitä he näkevät, on tärkeää.

Hupaisinta tarinassa on se, miten Mapplethorpe pelkää katolista perhettään. Vaikka hän tekee välirikkoa uskonnolliseen kasvatukseensa kaikin tavoin, hän valehtelee vanhemmilleen olevansa Patti Smithin kanssa naimisissa (koska olisi liian kauheaa asua yhdessä olematta naimisissa). Ja kun vuodet kuluvat ja Smith 1970-luvun lopussa muuttaa pois New Yorkista, Mapplethorpella on ongelma: miten hän voi selittää tämän vanhemmilleen, katolinen kun ei voi ottaa avioeroa.

Smith kertoo vuosista, joina Mapplethorpe alkoi valokuvata. Ensin hän teki esinekoosteita ja kollaaseja. Valokuvan löydettyään hän uppoutui siihen täysin, varsinkin sen jälkeen kun teki Polaroidin kanssa sopimuksen, joka takasi hänelle rajattomasti filmiä.

Rahaa pariskunnalla ei ollut välillä lainkaan. Taidetarvikkeita varastettiin. Oltiin pitkiä aikoja syömättä. Filmin hinta oli suurin este valokuvaamiselle ennen Polaroid-diiliä. Sen vuoksi Mapplethorpe ei halunnut ottaa koskaan virhekuvia. Kaiken piti onnistua heti.

Hänellä oli valmis kuva mielessään, kuvailee Smith. Hän vain toteutti näkynsä, eikä improvisoinut. Hän sai suurimman ilonsa siitä, että teki jotakin sellaista, mitä kukaan muu ei ollut tehnyt.

Patti Smithin kertomana taiteilijan kasvutarina on kohtalonomainen ja enteitä täynnä. On rakkautta, yllättäviä menestyksiä ja tuskaa, mesenaatteja, ymmärretyksi tulemista ja aina se tiivis side kahden ihmisen välillä, valokuvat joissa Smith on Mapplethorpen muusa ja malli, ja joissa Smith ei nykyäänkään näe vain itseään vaan heidät molemmat. Historiaan jääneitä hetkiä ja sanoja. New York luo nämä kaksi taiteilijaa, heidän vimmansa olla koskaan antamatta periksi.

Kirjan lopussa korostuu ajatus siitä, että Robert Mapplethorpe uhrautui taiteensa vuoksi. Hän antoi kaikkensa taiteelleen, valokuvasi Patti Smithiäkin vielä vähän ennen kuolemaansa. ”Vain typerys – tai pyhimys – surisi taiteen uhriksi joutumista.” Smith kirjoittaa.

Tarinoiden taika ei riitä ihan kaikkeen. ”Miksen kykene herättämään kuolleita kirjoittamalla?” Smith päättää kirjansa, ja tulee samalla sanoittaneeksi ajatuksen, joka ajanee monia kirjoittajia/taiteilijoita.

Mapplethorpe oli siis rakastava, intohimoinen, vimmainen, kokeellinen ihminen, joka osasi olla myös vaikea ja mahdoton. Selvä juttu, mutta entä hänen taiteensa? Mitä me tässä näyttelyssä oikeastaan näemme?

Ihmisen, joka loi yhteyden muihin ihmisiin. Mallit luottivat kuvaajaansa. Tämä näkyy sekä muotokuvissa ja polaroideissa että niissä K18-kuvissa. Hän ei vain katso vaan hän elää ihmistensä kanssa.

Toisinaan usko ja luottamus vie tilanteisiin, joita on vaikea katsoa. Ulkopuolisena on vaikea kokea sitä samaa: että olisin näiden kuvattujen ihmisten luottamuksen arvoinen tai että edes tahtoisin olla.

Dave Hickey on kirjoittanut Mapplethorpen (X Portfolion) K18-genren kuvien katsomisen vaikeudesta. Hän toteaa, että katsojan hankala tilanne johtuu siitä, ettei kuvissa ole katsojalle tilaa. Kuvat ovat syntyneet yksityisyydessä, intiimeissä tilanteissa, eikä niissä ole sitä objektiivisen kulttuurin katsojan tilaa, johon me tahtoisimme gallerioissa ja museoissa asettua. Me joudumme rooliin, johon emme ole julkisissa tiloissa tottuneet asettumaan.

Ja niinpä: kun luin Hickeyn kuvitettua esseetä junassa, jouduin toistuvasti kääntymään kirjan kanssa sellaisiin asentoihin, ettei kukaan muu vain näe kuvia, joita katselin. Pelkäsin asettavani itseni jonkinlaiseen rooliin vain sillä, että satun lukemaan tätä kirjaa, katsomaan näitä kuvia.

Hickey siteeraa Henry Hallamia, joka puhuu Shakespearen soneteista: it is impossible not to wish that Shakespeare had not written them (on mahdotonta olla toivomatta, ettei Shakespeare olisi kirjoittanut niitä). Hickey pitää valokuvataiteen tuntijoiden asennetta X Portfolioon vähän samankaltaisena.

Mutta keitä me olemme toivomaan mitään siitä, miten muut elämänsä elävät? Mapplethorpe itsekään ei ajatellut kuviensa sopivan kaikille. ”Hän ei halunnut työntää kuviaan ihmisten kasvoille”, Patti Smith kirjoittaa.

Siispä: me jotka menemme katsomaan Mapplethorpen kuvia, olemme valmiit alistumaan hänen estetiikalleen ja aihevalinnoilleen. Meillä ei sen jälkeen ole muita oikeuksia kuin tykätä tai ei ja perustella se – elämä on täyskontaktilaji, ja pelottomat saavat siitä eniten irti.

(Ei siellä kuitenkaan ole mitään niin kauheaa, että tarvitsisi pelätä maailmankuvansa järkkyvän. Näyttely on kaunis, paikoin suorastaan itkettävän kaunis, ja aikuistenosastoltakin puuttuvat ne kuvat, jotka kirjoista nähtyinä ovat saaneet minut tahdottomasti irvistelemään kauhusta.)

Otsikko on sitaatti Patti Smithiltä, joka antoi tämän ohjeen ihmisille, kun he kysyivät, miten Mapplethorpen sydämen voisi valloittaa.

Lähteet:

Patti Smith: Ihan kakaroita. Suom. Antti Nylén.

Dave Hickey: The Invisible Dragon. Essays on Beauty.

Alkuperäisen artikkelin kuva on Kiasman lehdistökuvitusta.

Mainokset

Kritiikkejä puolilehti.fi:ssä

Alkuvuoden kritiikkini puolilehti.fi:ssä:

Taide on kotona (kritiikki, Pia Feinik, Janne Laine, Anne Mäkelä: Koti + taide. Taidesisustamisen käsikirja. Tammi, 2014)

Puolen korttelin talo (kritiikki, Dark Star – HR Giger’s World (2014). Ohjaaja Belinda Sallin)

Rakasta hänen taidettaan (kritiikki, Robert Mapplethorpe Kiasmassa 13.03.2015 – 13.09.2015)

Kirjoitin myös kolumnin:

Sinua minä fanitan.

Ääniä (Näyttelyt: Thank You for the Music & Murder of Crows)

Thank You for the Music – Kuinka musiikki meitä liikuttaa 17.6.2012 saakka ja Murder of Crows 20.5.2012 saakka. Kiasmassa (Helsinki) .

Musiikki on niin laaja aihe näyttelylle, että ihan yhtä hyvin aiheena voisi olla rakkaus tai ihmisyys. Aiheen laajuus aiheuttaa sen ongelman, että läheskään kaikki musiikki ei ole kaikille kiinnostavaa. Toisaaltahan ongelma on siten positiivinen, että kaikille musiikinharrastajille löytyy näyttelystä omaa lajiaan vastaavia teoksia.

Näyttelyn teeman alle tuntuu sopineen kaikki, mikä viittaa musiikkiin edes jotenkin. Siten teosten kirjokin on valtava. Mistähän tätä nyt lähtisi purkamaan?

Bojan Sarcevic on kuvannut istanbulilaisen yhtyeen harjoituksia; he treenaavat länsimaisen musiikin tuttuja nimiä kutan Nirvanaa ja Bob Marleytä. Video on kiinnostava paitsi tietysti musiikiltaan, myös soittajien ilmeiden vuoksi. Osuin katselemaan kohtaa, jossa bändin vanhemmat miehet paukuttavat rumpuja täydellä teholla, ja nuorempi mies on soolosoittimineen (en edes yritä nimetä sitä, pieleen menee kuitenkin) ihan hukassa.

Teos on yksi niistä harvoista, joiden parissa pääsee oikeasti fiilistelemään musiikkia. Sellaisen rinnalla kaikenlaiset LP-levyillä peitetyt lattiat, hopeoidut julisteet ja kankaalle kirjotut LP-levyjen kopiot vaikuttavat yksiulotteisilta. Musiikkia ilman ääntä!

Graham Dolphin on toistanut näyttelyyn paikkoja, joilla fanit käyvät. Kiinnitin huomioni Freddie Mercuryn oveen, jossa oli kolme lukkoa. Täyteen faniviestejä kaiverrettu ovi lukkoineen vaikuttaa kilveltä tuhovimmaista sotajoukkoa vastaan. Kaiken rikki repiminen, hiusten kiskominen ja ovien kaivertaminen ovat fanien oikeus. Ihmisenkin saa rikkoa, jos häntä rakastaa tarpeeksi.

Fanit ovat oma kansansa. Candice Breitz on kuvannut esimerkiksi Britney Spearsin fanilaumaa. Mietin, mitä muusikot sanoisivat nähdessään tätä kirjavaa hullaantumista. Tuntisivatko he ylpeyttä vai omituista, kiusallista vastuuta?

Jokin näyttelyssä jää häiritsemään. Ehkä se on se sama tunne, joka häiritsee, kun joku hehkuttaa bändiä, josta en ole koskaan kuullutkaan: vieraaksi jääminen. En erota teoksia teoksina vaan viittauksina musiikkiin, jonka joko tunnen tai en tunne.

Ylimmän kerroksen ääniteos Murder of Crows on enemmänkin Murder of Ears; ovella oli tarjolla kuulosuojaimia vain lapsille, joten kädet korvillahan siellä piti istua. Näyttely kyllä varoitti voimakkaista äänistä, mutta eikö olisi helpompaa säätää äänentoisto hiukan pienemmälle? (Okei, tiedänhän minä, että jos teoksen pitää taiteilijoiden mielestä puhkaista tärykalvot, ei näytteilleasettaja voi säätöjä mennä korjailemaan).

Muuten hyvin kiinnostavalta vaikuttanut Janet Cardiffin ja George Bures Millerin teos jäi osaltani varsin lyhytaikaiselle huomiolle, mikä harmittaa. Taideteos, jossa ei ole mitään nähtävää, on houkutteleva idea. Ja karmivan hiipiviä tunnelmia teos ehti minuunkin luoda. Ehkä palaan sinne vielä korvatulpat mukanani.

Jotain ihan muuta (Näyttely: Päin näköä!)

Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot. Kiasmassa (Helsinki) 9.9.2012 saakka.

Katja_Tukiainen_Paradis_kOlen viime kuukausina lukenut huomattavan määrän suomalaista sarjakuvaa, koska (mainostetaan sitä nyt tässä) kuvailutulkkaan sarjakuvia Tampere Kuplii -festareilla toukokuun alussa. Siksipä olinkin erityisen innoissani sarjakuvan uusia muotoja lupailevasta näyttelystä!

Näyttelyn aloittaa (tai mistä sitä tietää? huomaan aina kiertäväni Kiasmassa väärään suuntaan, ja törmään näyttelyjä esitteleviin seinäteksteihin vasta kierroksen lopussa) Hanneriina Moisseisen Saari, joka olikin jo Tampereella galleria Saskiassa (ja jota kehuin arviossani sieltä).

Saari on kiinnostava esimerkki sarjakuvan uusista muodoista. Tai no, ”uusista” – onhan Moisseinen julkaissut useammankin kirjotun albumin.

Noin muuten olisin toivonut näyttelyn nimeksi Sarjakuvataiteilijat tekevät jotain ihan muuta kuin sarjakuvaa, sillä se olisi antanut oikeamman etukäteisodotuksen näyttelyyn. Esillä on mm. kangasnukke, mekaaninen teatteri, sekatekniikalla toteutettuja maalauksia jne. Mutta, toki, on myös sarjakuvaa ihan perinteisessä muodossa ja kolmiulotteisena, kierreltävänä rakennelmana.Tietavainen_Luonnonvoima

Ville Tietäväinen on järjestellyt Näkymättömät kädet -albuminsa kuvat uudelleen teokseksi Luonnonvoima. Yksittäisistä kuvista ilman tekstiä tulee valtava, tilanteesta toiseen hyökyvä kollaasi. Teoksen värit ovat kauniit ja kauempaa teos näyttää pilvitaivaan halkaisevalta auringonpaisteelta tai vaahtopäiseltä aallolta.

Tommi Musturin mekaaninen teatteri hypnotisoi musiikillaan, väriräiskeellään ja kummallisella karusellillaan niin, että lopulta huoneesta on pakko poistua väkisin. Mustien verhojen ulkopuolella mietin, mitä siellä sisäpuolella oikein tapahtui. Hassua, miten sarjakuvassa kaikki näyttää aina liikkuvan, mutta tämä liikkuva teatteri jähmettyneine hahmoineen jotenkin korostaa hahmojen jäykkyyttä, halvaantunutta tilaa. Musturi_Samuelin_olomuodot

Varsin pieni näyttely kyllä on. Vasta, kun päästiin oikein vauhtiin, huomasin astuvani ulos näyttelytilasta. Voih!

Kuvat teoksista:

Katja Tukiainen: Paradis k; Ville Tietäväinen: Luonnonvoima; Tommi Musturi: Samuelin olomuodot

Leikkikenttä ja karkkikauppa (Näyttely: Damien Hirst ja aikalaiset & Ars Fennica)

Cream. Damien Hirst & aikalaiset 07.11.2010 saakka ja Ars Fennica 12.12.2010 saakka Kiasmassa.

Kuva: Tuomo JänttiArs Fennica

Olen niin innokasta taideyleisöä, että ilahduin saadessani Kiasman tiskiltä äänestyslipukkeen, jolla voi äänestää Ars Fennica -ehdokkaita. Lipuke poltti vastuuna taskussa. Teokset tuli katseltua läpi ihan eri meiningillä kuin yleensä. Tuli vallan tunne!

Ars Fennica -näyttely alkaa Anne Koskisen hienoilla valokuvaa ja maalausta yhdistävillä teoksilla. Huoneessa on myös kiveenhakattuja optikon näöntarkastustauluja (joita tuijottaessa tuli vanha olo, oikein kiveenhakatun likinäköinen). Koskisen huone oli ehdottomasti hämmentävin kaikista (hämmentävä on siten huono sana, että se helposti kuvaa asioita, joita ei ymmärrä. Tämä hämmennys johtui kuitenkin siitä, että näki jotain, mitä ei ollut tottunut näkemään, ja sellainen on taiteen kentälläkin yllättävän harvinaista). Tuli työnnettyä nenä vaarallisen lähelle teoksia. Toisella puolella huonetta katselin taiteen jatkumoa – kaikki lainaavat jostakin – ja toisella puolella näkemiseen liittyviä kryptisiä hieroglyfejä kivitauluissa. Hieno kulttuurillinen karuselli!

Jorma Purasen valokuvista tuli jäätynyt olo. Negatiivina kaikki näyttävät vuosisatoja lumen alla maanneilta muumioilta. Koko huone on hyvin pohjoinen ja kylmä. Markus Konttisen maalaukset vaatisivat hiljaisemman olotilan. Minulle niiden näkeminen keskellä näin monimuotoista taiteilijakokoonpanoa oli vähän liian pysähtynyttä. Niitä jäi katselemaan, mutta aivot eivät ehtineet mukaan, sanat ja kuvat pyörivät päässä edelleen. Olisi pitänyt istua alas ja pysähtyä. (Mutta tämä onkin tällainen kokemuskirjoitus eikä kritiikki, enkä ollut varannut aikaa siihen, että istun ja odotan, kunnes teokset alkavat puhua. Kritiikin kirjoittamisessa sellainen on tietysti itsestään selvää.)

Charles Sandisonin liikkuvat sanat ovat miellyttäneet minua niin pitkään kuin olen niiden olemassaolosta tiennyt. Nyt sanoihin yhdistyy peilistä tehty lattia – koko huone on pelkkää sanojen liikkuvaa hyönteismassaa. Keskellä tuntuu kuin näkisi kanssaihmisten ajatukset heidän kasvoillaan ja päidensä päällä. Peililattia ja seinille heijastuvat valot pakottivat mukaan leikkiin. Oli ihan pakko tehdä varjokuvia sanojen keskelle ja katsella itseään tästä harvemmin nähdystä kulmasta. Alaspäin katsoessani näin toisen maailman – peilin ihme tuli näkyväksi myös tällaiselle peiliin tottuneelle ihmiselle, jolle ei tavallisesti ole mikään ihme nähdä itseään. Hieno elämys. Vaikka huoneessa tuli vähän pyörryttävä olo, se oli vain kivaa – taide saa tuntua fyysisestikin.

Toista oli Jaakko Niemelän huoneessa, jonne menijöitä varoitettiinkin siitä, että teos voi laukaista migreenin tai epileptisen kohtauksen. Teki kyllä pahaa; punaiset valot kieppuivat pimeydessä niin että maa katosi jalkojen alta ja oksetti. Rynnättyäni kolmen sekunnin kuluttua ulos huoneesta mietin, miten lähestyä taidetta, josta tulee näin paha olo. Riittääkö, että teosta on kokenut kolme sekuntia? Voinko nyt sanoa nähneeni teoksen ja tietäväni, mistä siinä on kyse? Rakenteiden ja huteruuden tunteen tutkiminen kyllä kiinnostaisi minua enemmänkin, mutta tuota teosta en kyennyt kokemaan tämän syvällisemmin.

Kaiken lisäksi Niemelän teos on sijoitettu siten, että äänestyslaatikot ovat jo ennen teosta! Tuli vähän tunne, että näin vahingossa ohjaillaan äänestyskäyttäytymistä.

Cream

Yläkerrassa sitten on tämä Cream, Damien Hirstin ja kumppaneiden taidetta esittelevä näyttely (olihan se mentävä katsomaan, vaikka näinkin viime tippaan se taas jäi).

Päällimäiseksi näyttelyssä nousee tunne väreistä. Kaikki on kaunista. Kaikki on kiiltävää ja katsottavan herkullista (jos silmistä voisi valua kuolaa, täällä sitä valuisi). Ja kai siksi tämä pitäisi nyt arvostella aika populaariksi ja ärsyttävästi yleisöä kosiskelevaksi ja helpoksi. Katsotaanpa, miten käy!

Hirstin teokset kiehtoivat minua eniten. Perhosensiivistä rakennetut pyöreät teokset näyttivät kirkon lasimaalauksilta, mutta kun niiden lähelle käveli, silmille iski oksettavan makaaberi kuolema. Pidin myös hänen pillereistään. Ah, mikä ihana karkkikauppa; tuskaton elämä! (Olisi vähän vanhanaikaista tietysti olettaa, että vielä saisi elämyksiä siitä, että taidetta on tehty näistä kyseisistä materiaaleista. Taideyleisöä on vaikea hätkähdyttää muutenkaan, saati sitten vanhemmilla kuin eilen tai tänään tehdyillä teoksilla.)

Mutta se minua aina ärsyttää, kun minulle kerrotaan, mitä teoksista pitäisi ajatella. Kun teoslapussa lukee, että muodot tuovat mieleen elohopean tai että tässä kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa, minua alkaa häiritä. Eivätkö juuri nämä asiat ole niitä, jotka teoksen itsensä pitäisi pystyä sanomaan? Ja nehän pystyvät, jos niiden antaa, sanomaan niin paljon muutakin. Teoksen näkemisen kiteyttäminen pariksi lauseeksi typistää taidekokemusta enemmän kuin avaa sitä. Ei katselemisen pidä olla kevytviihdettä, jossa aivojen ei tarvitse edes itse assosioida, että kas, tästähän tulee mieleen elohopea. Tällainen taiteen esittäminen tuskastuttaa aina, vaikka sitä kuinka selitettäisiin sillä, että taidetta on tuotava kaikenlaisten ihmisten kokemusmaailmaan.

Vaikka onkin niin, että Cream on 1990-lukuisuudessaan kai jotenkin ajastaan jäljessä, tällaisen suomalaisen ”en koskaan ole nähnyt Hirstin teoksia livenä”-tyyppisen ihmisen silmin näyttely oli ihan perusteltu. Viimeistään nyt, jos ei aiemmin! Pidin myös siitä sekalaisuudesta, jolla näyttely on rakennettu (veistoksia vinottain keskellä lattiaa, rinnakkain ihan eri maailmasta repäisty maalaus ja perhostyö). Tuli sellainen vanhanaikainen olo, että niin, näyttelyissä oli ennen tällaista. Ei ollut teemoja, ei yritystä saada teokset ”keskustelemaan keskenään”. Tuli olo, että selailee kolmiulotteista taidekirjaa, ja olo sopi teoksiin.

Onhan tuollaisessa näyttelyssä nekin puolensa, joita en tule ymmärtäneeksi ja ihmettelen, miksi tämä teos on koettu näin merkittäväksi jne. Videoteos, jossa pariskunta riitelee, oli minulle ihan liian näytelty, että olisin osannut ottaa sen minään muuna kuin… niin, näyteltynä riitana. Ja se tupakalla päällystetty puutarhatonttu jäi jotenkin surullisen yksinäiseksi siinä olomuodossaan. Olisin mieluusti nähnyt variaatioita teemasta (kuten Hirstin teokset antoivat; monipuolisemman kuvan taiteilijasta). Mutta otin näyttelyn jotenkin sellaisena karkkipussina, jossa on sekaisin kaikenlaista ja sitä tarjotaan suomalaisille, että ottakaa nyt, kokeilkaa kaikenlaisia makuja. Ja sellaisena se toimi, ei tullut ällö olo ollenkaan (kannatti mennä ilman etukäteisodotuksia. Kaikki mitä sai, oli plussaa).

(kuva Charles Sandisonin teoksen ytimestä: Tuomo Jäntti)