Posts Tagged ‘Karin Gellman’

Vajoamista ja juustojumppaa (Näyttelyt: Gellman & Lehikoinen)

Karin Gellman — SWEET SPOT ja Tiina Lehikoinen — Cheesestyle. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 7.11.2015 – 24.11.2015.

SAM_3734Maalauksissa on pimeyteen katoavia tiloja, utuun uppoavat kasvot, mehiläisiä. Karin Gellman maalaa unen eri vaiheita.

En välttämättä näkisi maalauksissa unia, ellen tietäisi etsiä niitä. Sen sijaan näkisin tunnelmia, osa painajaismaisen ahdistavia ja puristavia, osa kesäisen kelluvia. Värit ovat kuitenkin hämmentäviä. Myrkynvihreä nurmikko. Mehiläiset samealla, vaaleanpunaisella taustalla.

On erikoista, että lähes yksivärinen ei-esittävä maalaus voi olla tarinallinen, mutta Gellmanin maalaukset ovat. Niissä on jotakin, mikä kutsuu vajoamaan (anna pikkusormi, ne kuiskivat, ei ole mitään varaa…)

Kellarista kuuluu naisen äänellä toisteltuja sanoja. Portaita laskeutuessani kuulen sanat selvemmin ja selvemmin. Nainen toistelee ”cheese” eriasteisen vakavalla äänellä.

SAM_3738Tiina Lehikoinen on todellakin luonut tänne juustoisen maailman. Muutamalla ruudulla pyörii juustojumppaa: kasvonsa juustonkuvalla peittäneet ihmiset tepastelevat huonetta edestakaisin, tekevät kyykkyjä. Seinillä on maalauksia juustoista (yritän tunnistaa niitä). Ja se puhuva pää: vaikka valokuvattavia usein käsketään sanomaan ”cheese”, tämä teos todistaa, ettei se aina ole hymy, mikä sanan sanomisen jälkeen kasvoilla karehtii.

Erityisesti pidän siitä, että videoita pyörittävät ruudut ovat lattialla. Että niitä katsellakseen on otettava epäergonomisia asentoja. Ihmiset viettävät jo nyt niin suuren osan ajastaan niska kenossa kännykkänsä kanssa, että taiteella on ihan perusteltu syy todeta, ettei sen tarvitse olla sen helpommin saavutettavissa kuin facebookin uutisvirtakaan on.

Juustomaalausten kaksiulotteisuus jotenkin ensin häiritsi minua, mutta päätin tulkita senkin etäännyttäväksi elementiksi. Oikeita juustojahan me saamme katsella vaikka päivät pitkät markettien juustohyllyllä, mitä niitä sellaisenaan toistamaan galleriaympäristössä.

(En muuten koskaan ole tajunnut, miten kukaan voi sanoa rakastavansa juustoja. Se on vähän sama kuin sanoisi rakastavansa elokuvia. On myös tosi huonoja elokuvia, kuten on tosi kammottavia juustoja.)

 

Mainokset

Kärsimystaidetta (Tamk, lopputyönäyttely)

TAMK – lopputyönäyttely: Ylin nappi auki. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 29.3.2014–15.4.2014.

Myrsky

Iina Myrsky: The Trip We Never Took

Jännittävää, moniaistista ja aika usein itsestään varmaa. Sellaiselta Tamkin lopputyönäyttely näytti Mältinrannassa. Jo sisääntulo oli viritetty jännittäväksi: verhonraosta hämärään huoneeseen, jonka lattialla konttasi mehiläisvahantuoksuinen mies (ihana tuoksu). Ja kun palasin kierroksen jälkeen samaan tilaan, olin ahdistavan varma siitä, että mies oli liikauttanut päätään. Eli jännitys toimi (mies on Fanni Maliniemen Aatami).

Moniaistisuus on monen teoksen ydintä. Kuten tuoksu. Puhe kasveista viherkasvien ympäröimässä tuolissa istuvalle katsoja-kuulijalle. Teos, josta saa irrottaa palasia. Sarjakuva-albumit sängyllä (niihin en kylläkään uskaltanut koskea, koska sitä ei erikseen sallittu kyltillä (olen sellainen puristi)).

Elina Ylhäisi: Äitin kavit

Elina Ylhäisi: Äitin kasvit

Kärsivät teokset (kuivuvat viherkasviparat! ja se Iina Myrskyn teos, josta melkein kaikki palat oli jo revitty irti). Pidin niistä, siitä säälistä, jota teosta kohtaan pystyin tuntemaan. (Meinasin kirjoittaa elotonta teosta, mutta ne Elina Ylhäisin installaation kasvit kyllä kärsivät ihan elollisina ja fyysisinä olentoina.)

Suuret maalaukset: Karin Gellmanin An Aesthesia -sarja ja Jesse Adveikovin karnevalistisiksi yltyneet (muuten hyvin perinnehenkiset) maalaukset. Adveikovin teokset hurmaavat. Kapteeni vihreät maalipisarat nenässään. Ihanan rouheinen mies. Gellmanin myyttiset unet: Pan, joka makaa miltei valvovalta näyttävän naisen pään yläpuolella sängyllä. Maailmat, jotka kohtaavat: värit, jotka eivät sekoitu toisiinsa.

Enimmäkseen hyvin lähestyttävää. Vain yhden teoksen esittelyteksti toi mieleen kaikki pahat puheet taidekielen mahdottomuudesta (toisaalta kyse voi olla myös nuoruuden mahdottomuudesta. tai vaatimusten mahdottomuudesta: mitä taiteesta ylipäätään pitäisi/voisi sanoa käyttäen kieltä?).

Karin Gellman: An Aesthesia: Pan

Karin Gellman: An Aesthesia: Pan

En tiedä. Kaikesta tästä jäi vierasmaalainen olo. Mitä tekijästä kertoo yksi työ tällaisessa ryhmänäyttelyssä? Hyväähän se useimmiten kertoo, mutta eikö se ole vasta tervehdys? Mikä vaatimus päästä katsojan suojausten läpi yhdellä teoksella!