Archive for heinäkuu 2010

Tuhat mitalia nääntymättä (Näyttely: Puhuvaa ainetta)

Puhuvaa ainetta – Talking Substance. Mitalitaidetta maailmalta – kuvanveistoa läheltä. Tampereen taidemuseossa (Puutarhakatu 34) 29.8.2010 saakka.

Niinhän siinä kävi, että suhtauduin Tampereen taidemuseon mitalitaidenäyttelyyn vähän ennakkoluuloisesti. Tietysti; niinhän mitaleihin kuuluu suhtautua, ajatella että ne ovat tylsiä tai vähintäänkin epäkiinnostavia. Omia ennakkoluulojaan kannattaa kuitenkin mitä suurimmassa määrin testata, joten menin näyttelyyn. Ja hyvä oli että menin.

Mitaleita oli tietysti ihan kamalan paljon, ja koska ne ovat enimmäkseen pieniä, niiden katseluun alkoi väsyä jo puolivälissä (ei mieli väsynyt, vaan kumaraan painettu niska). Mutta kiinnostavia, niitä ne olivat enimmäkseen. Erityisen inspiroivina pidin esim. Andreia Pereiran Frida-pienoisveistosta, Thomas Qvarsebon torsoa, Irene García-Inésin De-creationia ja Iwona Langowskan Nuggets of Recollectionsia. Tietenkään näiden luetteleminen ei tee kokemusta mitenkään näkyväksi. Katsotaanpa, löytyisikö jostain kuvia linkitettäväksi. No, eipä tietenkään.

Uskokaa siis, kun sanon, että on vaikuttavaa katsella läpi 1000 mitalia/pienoisveistosta ja aina välillä jäädä jumiin johonkin niistä, herkkään, lähes paljaaseen kiveen tai älylliseen huumoriin tai yllättävään kiteytykseen elämästä.

Harvinaisen toimiva on näyttelyn yhdistelmä, jossa pikkuruiset mitalit saavat rinnalleen suomalaista kuvanveistoa, suuria ja massiivisiakin teoksia. Niissäkin oli älyllistä huumoria (Jaakko Himasen Päivitetty Huuto) ja herkkää paljautta ja kiteytyksiä. Ja sitten oli sellaista jalat alta -tyyppistä rajuutta (Heli Ryhänen) ja ihan vain kerta kaikkiaan hienoa, jopa pahoinvointiin asti hienoa tunnelatausta (Ilkka Virtanen).

Mitähän tästä nyt sanoisi. Jos puhuisi vaikka ruokatermein niin kokemus oli raikas, kirpeä ja välillä syvän suklainen. Enimmäkseen kuitenkin raikas.

Tai jos sanoisi, että kivaa oli, ja yllättävän nopeasti pääsin museosta uloskin (minulla on tapana jäädä museoihin jumiin tuntikausiksi, joten 1000 mitalia + veistokset kuulosti etukäteen aika loputtomalta projektilta. Mutta näytteillepano oli soljuva ja mitalien pienuus jotenkin helpotti katsomista, ja kaikki oli katsottu ennen kuin ehdin nääntyä).

Kivan yllättävää kaikin puolin. Kivaa. Kai taidemusoessa saa olla kivaa? Ainakin näin helteellä, kun ei jaksaisi filosofoida muutenkaan?

Mainokset

Arktinen, hyttysellinen (Museokokemus: Nanoq)

Mursun leukaluuOn mukava osua joskus museoon, josta ei tiedä mitään. Tämän kesän huippukokemus tällä saralla oli käynti Pietarsaaren Nanoq-museossa. Nanoq on arktinen museo, josta löytyy mm. kopio maailman pohjoisimmasta turvetalosta (se olikin seurueemme 2-vuotiaan lempikohde koko museoalueella). Lisäksi alueella on esimerkiksi kylä, jonka Pentti Kronqvist rakensi aikansa kuluksi vuosina 1956-1983. Näyttelytiloissa oli taidetta, homo erectuksen pääkallo, erinäisten naparetkikuntien välineistöä ja grönlantilaisia mursunleukaluuveistoksia.

Museon sivuilla kerrotaan, että museo syntyi ”naparetkeilijä Pentti Kronqvistin ja suuren harrastajajoukon toimesta. Museo vihittiin käyttöön vuonna 1991, ja se on Suomen ensimmäinen arktinen museo.” Innostus ja intohimo näkyivät museossa siinä, että tavaraa oli paljon, ja vitriiniltä toiselle siirtyessään sai aina odottaa yllätystä. Pedagogisiin näyttelyihin tottuneelle vierailusta tuli seikkailu, koska kaikki ei ollutkaan valmiiksi järjestettyä ja pureskeltua. Mieleen jäi esim. yksi naparetkikunnasta kertova taulu, johon oli leikattu lehtileikkeitä retkikunnan lähdön ajoilta, iloinen postikortti ja muutama päivä myöhemmin päivätty kahden retkeläisen kuolinilmoitus. Ilman sen kummempia selityksiä. Hurjaa.

Kokonaisuutena museo on eräänlainen arktisen ihmisen hulluuden ylistys. Kuka kopioi maailman pohjoisimman turvemökin Pietarsaaren hyttysiä kuhisevaan metsään ja miksi? No, suomalainen tietysti. Kuka rakentaa kokonaisen kylän kierrätysmateriaalista ihan noin vapaa-ajan harrastuksena? Suomalainen! Samalle pohjoisen hulluuden akselille asettuvat valokuvat ja kertomukset kaikenlaisista grönlantilaisista valaanpyytäjistä ja muista, jotka asuivat pikkuruisissa kopeissaan vuosia (vuosikymmeniä) pistävässä pakkasessa.

Hulluutta olivat myös useimmat metsästysvälineet ja -tavat, joihin museossa pääsi tutustumaan. Kuka voi keksiä käyttää kuutteja syötteinä hylkeenmetsästyksessä? Kuka keksii rakentaa jääkarhulle ansan, jossa ruokapalasta kulkee vaijeri kiväärin liipasimeen ja karhu saa luodin suoraan kuonoonsa?

Hyi hitto.

Kylä

Hyttyset kuuluivat kokemukseen ilman muuta. Jos arktinen museo voi olla länsirannikolla, me olemme kaikki kai yhtä arktisen hulluja. Ja se on hienoa se, toteaa 2-vuotias, ajaa kaikki aikuiset ulos turvemökistä ja sulkee oven. On siellä, hiljaa pimeässä, aistii jotain pohjoista.

Nanoq-museon nettisivut suomeksi ja huomattavasti informatiivisemmat englanninkieliset sivut.

Menneisyyden rationaalisuudesta ja nykypäivän kaoottisuudesta (Museokokemus: Åboa Vetus)

Åboa VetusKävin pitkästä aikaa Turussa Åboa Vetuksessa ja Ars Novassa, ja satuin paikalle juuri sopivasti opaskierrokselle. En yleensä pidä opaskierroksista, mutta keskiaikaisen Turun kohdalla tilanne oli tietysti toinen; oli paras saada tietoa mistä tahansa, jottei tuntisi katselevansa vain kellareita. Jotta tietäisi, mitä näkee, siis.

Opaskierros olikin informatiivinen ja loistava (opas oli nimeltään ehkä Aalto. Hän saattoi olla myös Virta. Jotain veteen liittyvää kuitenkin). Kierroksella alkoi kuitenkin ihmetyttää se, mikä ihmetyttää usein historiankirjoja lukiessakin: kaikki selitettiin rationaalisesti. Kun kierros saapui lasisen pikarin luo, opas kertoi, että pikarissa on raitoja, jotta niistä voi mitata juodun oluen tai viinan määrää. Ehkä, mutta eikös meilläkin ole laseja joissa on raitoja? Miksi me voimme koristella astiamme, mutta menneiden ihmisten täytyi tehdä jokainen valintansa tarkan rationaalisesti? Ei siis koristeita vaan mittoja.

Opas myönsi muutamassa kohdassa arkeologian ennakkoluuloja. Hän selitti, että ennen luultiin, ettei Turussa ollut varaa tehdä taloja tiilestä, että tiilitaloja oli vain rikkailla ja niissäkin tiiltä vain pintakoristeena. Ja sitten onkin löydetty tiiliraunioita niin maan paljon. Muutkin ennakkoluulot liittyivät tähän; on ajateltu, ettei Suomessa kenelläkään ollut varaa mihinkään.

Miksi näin ajatellaan? Että ennen elettiin niin huonoissa oloissa eikä kenelläkään ollut mitään? Oikeasti tuonne 1600-luvulle ei ole meiltä niin kovin monta sukupolvea (pelottavan vähän, oikeastaan). Miksi ihmiset olisivat tässä ajassa yhtäkkiä muuttuneet niin erinomaisiksi? Miksi ennen kaiken on ollut pakko olla huonommin?

Tämmöisiä mietin, ja sitten kierros vei Ars Novan puolelle, jossa on esillä ITE-taidetta. Palaan siihen asiaan joskus toiste.