Posts Tagged ‘Hugo Simberg’

Kylmähermoisia asetelmia (Näyttely: Heikkilä)

Maiju Heikkilä: Ihmisen pelko. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 3.10.2015 – 20.10.2015.

2015-10-08-2168Jos tulee tunne, että täytyy nähdä hienoja, suuria piirustuksia, kannattaa lähteä Maiju Heikkilän piirustusta ja maalausta yhdistelevään näyttelyyn. Joskus tällaisten katsominen tekee hyvää, ihan vain se käden liikkeen seuraaminen paperilla.

Heikkilän teokset ovat hyvin anatomisia. Vaikka ei kurkistettaisi ihmisen sisään, pelkkä käden asento voi tuoda mieleen anatomisen toimintakuvauksen tietystä lihaksista. Ja toisinaan sinne ihmisen sisäänkin kurkistetaan, kylmästi ja liikuttumatta, niin kuin anatomisissa piirustuksissakin tehdään. Ihminen on kuvien materiaalia, ei sen enempää.

Kuvat ovat miltei asetelmamaisia: puolikas ihmisvartalo ylösalaisin paperilla on kuin mikä tahansa esine, mikä tahansa kappale ympäröivää maailmaa. Ihmiset on rajattu väkivalloin, ihoa rikki repimällä. Lopputulos on koristeellinen, ei kivulias. Jokin kummallinen taika toimii. 2015-10-08-2166

Vaikuttava kuva naisesta silmät sidottuina tuo mieleen Hugo Simbergin ja Haavoittuneen enkelin. Pakeneva metsä -teos peilaa itseään kuin puunlehti, kysymättä symmetriseksi kasvanut.

On kiva viettää aikaa mustavalkoisessa maailmassa. Näyttelyssä on jotakin vanhanaikaista, perusteellista. Paperin pinnassa melkein näkee piirustusluokan ja hiljaisen rapinan, kun kynä liikkuu. On piirretty paperille, on tuotu näytteille.

Teatteria: Hugo Simbergin Siivet

Tampereen Teatterissa ilmeisesti enää kerran esitettävä Hugo Simbergin Siivet innoittaa minut kirjoittamaan teatterista. Katsokaas, olen niin monipuolinen, että menen teatteriinkin katsomaan kuvataiteeseen liittyviä juttuja! En yhtään niin monomaaninen ja fiksoitunut ole kuin luulette!

Näytelmä-monologin Simberg on maaninen ja depressiivinen taiteilija, joka ei piittaa siitä, tuleeko hänestä kuuluisa vai ei. Tampereen Johanneksenkirkon maalaaminen tuntuu vuoroin mahtavalta, vuoroin liian suurelta haasteelta. Välillä kuvia syntyy, välillä ei, välillä purjehditaan ja välillä syödään kermaleivoksia puuvajassa, ettei mestari Gallen-Kallela huomaa.

Monologiin on onnistuneesti kirjoitettu taiteilijan lopullinen kriisi: heti, kun jotakin hienoa on saanut aikaiseksi, pitää pelätä, ettei enää koskaan saa inspiraatiota eikä enää koskaan innoitu tekemään jotain yhtä hienoa. Kirkon maalaamisen jälkeen innoituksen odottelusta vaikuttaa tulevan taiteilijan päätyö.

Puolivälissä näytelmää tarina muuttui minulle turhan osoittelevaksi, maalaus alkoi selittää rautalangasta väännettyä filosofiaansa ja lopulta jouduttiin tunnustamaan elämän väliaikaisuus ja kuolemaan pois. Sellaisia kai elämäkerrat ovat – ne on pakko lopettaa päähenkilön kuolemaan.

Kertomatta nyt sen enempää juonesta totean, että yksi Ville Majamaan esittämä hahmo, Koukkuniemessä asuva papparainen, oli lopulta koko monologin liikuttavin henkilö. Ainut kerta, kun olin alkaa itkeä oli kun pappa sanoi kirkossa istuessaan toistuvasti ”jaa-jaa” käheällä, poissaolevalla äänellä.