Olemassaolon läpitunkeva voima (Näyttely: Karonkka)

Karonkka-ryhmä. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 14.11.2015 – 1.12.2015.

Näyttelyn taiteilijat: Laura Melkinen, Mikko Maasalo, Janette Holmström, Elisa Lientola, Minna Rissanen, Leena Illukka, Satu Jaatinen, Jussi Nykänen.

–

Karonkka-ryhmän näyttely alkaa kieltämättä hauskasti: seinän läpi puskee dalmatialaisen pää, ja sen vieressä on rivi kotitossuja, sellaisia jatkaan työnnettäviä lipokkaita, joihin on kirjottu ja kudottu ihmisten kasvoja.

Jussi Nykänen: Kryptidi.

Nämä Leena Illukan käsityötekniikoin tehdyt, villit veistokset jättävät odottamaan jatkoa, ja sitä tuleekin. Humoristisenkin pinnan alta (vaikka on sillä dalmatialaisella pikkuisen piikkiset hampaat!) päästään näyttelykierroksen loppupuolella suorastaan kauhuun, kun Illukka on luonut tekstiiliveistoksiaan valokuvaan. Ihmisvartaloista kurottuu eläimellisiä, hirviömäisiä päitä. Kolmiulotteiset päät tuovat mieleen metsästystrofeet, täytetyt päät seinällä. Mutta näillä on myös vartalo, vaikka se (vielä) onkin vain kaksiulotteinen.

Toisenlaista eläimellisyyttä on Jussi Nykäsen esinekoosteissa, hybrideissä, joissa linnut ja kalat sekoittuvat hellyttäviksi (joskin vähän kammottaviksikin) luurangoiksi. Ovatko nämä eläimet olleet elinkelpoisia? Ovatko ne eläneet onnellisen elämän? Luurankojen kauneus on niiden hauraudessa ja tuttuudessa: meidän ruumiimme tietää kyllä, miten kevyin osin se pysyy koossa.

Koosteet muistuttavat myös löytöretkien ajasta. Kun eläintentäyttäjät eivät koskaan olleet nähneet leijonaa, mutta sellainen piti elävän näköiseksi täyttää. Tai kun kukaan ei olisi uskonut, että vesinokkaeläin on aito.

Myös Nykäsen grafiikassa on kaikuja myyttien maailmoista. Ne ovat kuin valokuvia menneisyydestä, joka ei ole tajunnut kuolla sukupuuttoon. Kuvien otukset ovat niin yhtä metsän kanssa, että niitä pitää katsoa pitkään ennen kuin niiden rajat erottuvat.

Satu Jaatinen: Luonnontunnustus I.

Tällaisia kuvioita metsät ovat täynnä: kiviä, jotka näyttävät kasvoilta, kumman raajamaisia puunkarahkoja.

Luonnonpalvontaan näiden kuvien edessä saattaa kyllä ajautua (ainakin luonnonolentojen syvään kunnioittamiseen, toivottavasti), ja siihen tarjoutuukin välittömästi tilaisuus. Satu Jaatisen Luonnontunnustus I -installaatio luo galleriatilaan alttarin, jolla voi katsella elävää sammalta. Tuossa se on, toinen elollinen olento samassa tilassa kanssani. Miten me ymmärtäisimme toisiamme (muuten kuin leikkaamalla ja tökkimällä toista meistä suurennuslasin alla)? Suihkupullo tarjoaa vinkin kommunikaation mahdollisuudesta.

Näyttelyssä on myös puita, pilviä, vene ja yksi niin abstrakti maalaus, että se tuskin erottuu seinään heittämistään varjoista. Kaiken tämän keskellä korostuu pelkkä huoneessa olemisen voimakkuus: se, että olen täällä ja hengitän ja kävelen ja katselen, on voimankäyttöä, joka jättää jälkensä planeettaan. Kuinka koskaan uskaltaisin jotakin enemmän, kuinka kukaan uskaltaa: viiltää, tuhota, kaataa?

Elisa Lientola: Irrottautumisesta.

Elisa Lientolan veistos Irrottautumisesta päättää näyttelyn hauskan kaksijakoiseen tunnelmaan. Valtava veistos on kuin suurennos jostakin kasvin osasta, mutta kokonsa vuoksi se tuo mieleen avaruusaluksen, jonka erilliset osat on irrotettu toisistaan. Siemenkota tai avaruusalus: samanlaisia elämän pieniä jyviä kuljettavia koteloita ne ovat molemmat.

Näyttely on hienon harmoninen, vaikka taiteilijoita on monta.

Tulkintoja elämästä (Näyttely: Ivars, Keitilä, Maasalo & Ziegler)

Hanne Ivars, Antti Keitilä, Mikko Maasalo ja Denise Ziegler: Victoria Sicht taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 2.8.2011 saakka.

–

Tietenkin Mältinrantaan mennessäni mietin, kuka on Victoria Sicht. Sitten selvisi, ettei nimi olekaan taiteilijan vaan näyttelyn.

Olin nähnyt jossain mainoksessa etukäteen kuvan Denise Zieglerin Päivittäin-teoksesta, jossa miltei joka päivämäärälle löytyneitä leipäpussinsulkijoita on asetettu peräkkäin kalenterin muotoon. Yllätyin siitä, että maalaus on jättimäinen; olin päätellyt kuvasta, että kyse on installaatiosta, jossa on oikeita leipäpussinsulkijoita. Olin jopa vähän pettynyt, ettei ollut. Olisi ollut kiva nähdä aidot sulkijat, vaikkakin ihan selvästi taiteilija on käyttänyt aitoja malleja, sen verran tutunnäköisiä kummallisia kirjaimia ja tahroja pussinsulkijoissa on. Ja maalaus on hieno, toistuva kuin arjen rutiinit ja elämämme, ikuisesti samanlaisena toistuvat aamut ja illat (tylsyys, kunnes jokin menee pieleen ja alamme toivoa, että aamut ja illat toistuisivat samanlaisiana kuin ennenkin).

Lisäksi esillä on mm. Mikko Maasalon kineettisiä maalauksia (onko se oikea sana? tarkoitan ruutuja ja raitoja, jotka alkavat vilistä katsojan silmissä) ja Hanne Ivarsin videoteos, josta en tajunnut mitään (mutta huomaan syyn, kun vilkaisen Mältinrannan sivuja: videoteos ei tainnut olla päällä lainkaan, kun yritin löytää siitä jotain katseltavaa).

Antti Keitilä on maalannut Mältinrannan näyttelytilan seiniä ja ripustanut maalaukset peittämään maalaamaansa kohtaa. Idea on jotenkin puujalkavitsimäinen, saa hymähtämään hyväksyvästi. Jäin pohtimaan, miten maalaukset toimivat jossain muualla. Jos ostaisi kotiinsa palan Mältinrannan seinää maalattuna? Mitä sen kanssa voisi kokea? (Tämä kutkuttaa mieltäni valtavasti.)

Ja on myös totta, että tällainen maalaus tekee näkyväksi. En minä olisi muistanut, että siellä seinässä on tuollaisia neliönmuotoisia sinisiä laattoja!

Keitilän valokuvat Pyörivien mainospilarien sarjasta saivat minut jotenkin väsyneeksi. Olen vähän kyllästynyt katsomaan valokuvia, joissa jokin vilahtaa ohi vauhdissa. Epäselviä kuvia, joista pitää yrittää kaivaa jotain esiin. Mutta vika on tietysti tavassani katsoa – eihän niistä pitäisi mitään kaivaa vaan pitäisi kokea ne vilahduksena niin kuin kaupungissa kävellessä hetket ja ihmiset vilahtavat ohi eikä niitä tarvitse edes noteerata. Ne vaikuttavat silti tunnelmaan, muistoihin, tulkintoihin elämästä.