Kritiikki on julkaistu puolilehti.fi:ssä 2014.
Ikuisesti muistoissa, Esko Tirronen (1934–2011). Poikilo-museot (Varuskuntakatu 11, Kouvola-talo, Kouvola) 17.10.2013-5.1.2014.
Näyttely oli vuoden 2014 aikana esillä myös Lönnströmin taidemuseossa, Kuntsin modernin taiteen museossa ja Amos Andersonin taidemuseossa.
–
Minun näkökulmastani (Tampere) Kouvolan Poikilo-museolla on etäisyys puolellaan: kun olen istunut linja-auton monotonisessa hurinassa monta tuntia, jo museon näkeminen liikuttaa minut kyyneliin. Museo on sitä paitsi todella hieno. Näyttelytila on kuin möbiuksen nauha, jolla ei ole alkua eikä loppua, ja sinne minä jäin kiertämään Esko Tirrosen muistonäyttelyä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Esko Tirronen on tunnettu 1970-luvun maalauksistaan, joissa on osia naisvartalosta lähikuvina. Usein näiden tiukasti rajattujen naisten nimenä on Objekti, jotenkin ärsyttävä keino kiertää katsomisen objektisoiva luonne nimeämällä se.
En kuitenkaan pysty näkemään näitä naisia objekteina. He ovat enemmänkin mysteerejä, kasvottomia ihmisiä, joista on palautettu mieleen yksityiskohtia kuin intiimien, onnellisten hetkien muistoja. Heidän ikuisesti täydellisen ruskettunut ihonsa on muisto kesästä. Eikä ole lainkaan varmaa, että he riisuutuvat katseelle: Aamuaihe I antaa nimellään ymmärtää, että nainen onkin päin vastoin pukeutumassa, piiloutumassa päivään.
Tirrosen puhdas, melkein kiillotettu tapa maalata tekee näistä naisvartaloista kuitenkin luksustuotteita. Ne kutsuvat katsomaan ja yhtä aikaa vaativat kääntämään katseen häveliäästi pois. Onko yksityisten, ihontuoksuisten hetkien tuominen taidemuseoon samaa kuin naisen paloitteleminen mainoskuvien kaula-aukoiksi ja takapuoliksi? Museon seinäteksti kertoo naisten näyttävän ”juhlavilta ja rauhallisilta kuin antiikin patsaat”, mutta minua he kyllä liikuttavat (fyysisestikin, ympäri salia).
Ennen naishahmojakin Tirronen maalasi. Näyttely alkaa 1960-luvun abstrakteilla, joissa on samaa läheltä katsomisen ja rajaamisen tunnelmaa kuin myöhemmissä naisobjekteissa. Vuoden 1967 Omakuva on kasvoton ja harmaa, mutta tuntuu huutavan, etteivät kasvot tee taiteilijan omakuvaa vaan siveltimenvedot. Jokainen veto on maalaajansa kuva ja signeeraus kankaalla.
Lopulta siveltimenvedoista tulee kalligrafiaa. Ne ovat kuin kirjoitusta, jota en osaa lukea, yhtä paljon maisemamaalauksissa kuin sellaisissa merkeissä kuin Feniks I vuodelta 1984.
Kun kasvottomat ihmiset alkavat vyöryä päälle, ne tuntuvat surullisilta kuvilta toisen ihmisen lopullisesta tavoittamattomuudesta. Eräänlaiseksi kuvaajan omakuvaksi laajenee myös Maisemassa (1969), jossa ruskeatakkinen mies istuu kuin puusta pudonnut lehti vihreällä nurmella. Miehen kasvot sulautuvat varjoissa yhteen kameran kanssa. Sekä katsominen että näyttäminen ovat aina välineellisiä tekoja (kameran kautta, maalauksen kautta).
Poikilossa on mahdollista kuunnella Tirrosen radiohaastattelu vuodelta 1966 ja katsella kymmenminuuttinen dokumentti vuodelta 1989. Taiteilija itse kertoo valinneensa kasvottomuuden, koska ei halua maalaustensa ihmisten olevan kenenkään enon tai sedän tai tädin näköisiä. Hänelle kasvottomat ovat niitä tuntemattomia, joita näemme joka päivä, joista emme tiedä mitään.
Sileäihoiset naiskuvat ovat askel matkalla rajusta abstraktista kohti jotakin uutta. Kun palaan näyttelyn alkuun, on pakko aloittaa alusta uudelleen.
–
Alkuperäisen kritiikin kuva on Poikilo-museon lehdistökuva, jolle en löydä enää kuvaajan nimeä.
Nokkonen 