Jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin hurmaavaa ja jotakin bensankatkuista (Näyttely: Nuevas Historias)

Nuevas Historias. Espanjalaista nykyvalokuvaa ja videotaidetta. Vaasan modernin taiteen museo Kuntsissa (Sisäsatama, Vaasa) 15.8. saakka.

—

Ensimmäinen visiittini Kuntsiin ei kai olisi voinut parempaan näyttelyyn osua. Espanjalainen valokuva- ja videotaide on inspiroivaa, herkullista ja antaa paljon, ja näyttely sopii rakennukseen kuin valettuna. Erityisesti José Manuel Ballesterin arkkitehtuurikuvat tuntuvat suorastaan jatkavan museon valkoista tilaa suoraan seinien läpi. (Museossa ei tietenkään saanut valokuvata, joten joudun tarjoamaan teille kuvia vain museosta itsestään.)

Olin vähän yllättynyt siitä, miten pieni museon näyttelytila on, mutta on kai viisautta osata tehdä senkokoisia museoita, että jokaisen teoksen jaksaa katsoa. Määrä ei ole taiteessa muutenkaan kauhean oleellinen mittari. Ja tässä näyttelyssä eritoten on tärkeää, että jaksaa katsoa. Valokuvat ovat täysiä, milloin täynnä kirjoja, milloin täynnä rakennuksia. Hakematta mieleen tulevat Almodovarin elokuvat, joissa asunnot ovat aina täynnä seiniään myöten. Värikästä!

Valokuvaa katsellessa on aina ihanaa nähdä nimenomaan se valo. Että kuvaaja on nähnyt valon, joka nostaa esiin muodon. Olipa kuvan sisältö mikä tahansa, espanjalaiset kuvaajat ovat nähneet valon. Espanjalainen ajatusmaailma vaikuttaa näyttelyssä venyvän katolisen kärsivistä muotokuvista (Pierre Gonnard) rakennusten ja kaupunkiarkkitehtuurin kommentointiin (monista arkkitehtuurikuvista Jordi Colomerin surrealistishenkiset kuvat innoittavat omituisuudellaan; kuvissa ihmiset kantavat kadulla pienoismallia talosta, joka on heidän takanaan ihan oikeassa koossa).

Valokuvat jäävät kuitenkin tässä näyttelyssä selvästi videotaiteen varjoon. Videot ilahduttavat, tekevät uteliaaksi. Ja ovat riittävän lyhyitä, niin että ne on mahdollista katsoa kaikki läpi (sekin on viisautta, ettei aseta esille monta maratonpituista videota, joista yleisö jaksaa katsoa vain katkelmia sieltä täältä).

Innostavia! Vai mitä sanotte tästä: Kilpamoottoripyörä ajaa taidemuseossa. Ajaja tekee hurjia käännöksiä, kaasuttaa suorilla ja väistää juuri ennen seinää, taas uusia käytäviä, taas lisää vauhtia. Maalaukset vilisevät seinillä. Lopulta pyörä kaatuu Velazquezin Las Meninasin eteen. Kilpailu on tältä kuskilta päättynyt.

Hurmaavaa. Kriittistä. Huvittavaa. Ja kuinka yksinkertaista: juuri tällaisessa maailmassa me elämme. Hidasta vastaanottamista vaativat lajit kuten kuvataide tai runous jäävät etäisiksi niille, jotka ovat tottuneet viihtymään koko ajan. Kun ei osaa seistä paikallaan ja antaa ajatusten tulla tai olla tulematta (sekin riski on aina otettava), voi vain nauraa kaikelle taiteelle. Se on helppoa. Se on nopeaa ja tehokasta, eikä nauramalla ja ironisoimalla ainakaan nolaa itseään. (Video on Eugenio Ampudian Prado GP.)

Tai tämä: Jalkapallokentällä on kaksi joukkuetta. Ottelu on kiivaimmillaan. Maaleja yritetään kumpaankin suuntaan. Mutta pallon sijasta urheilijat potkivat kirjaa. Kirja riippuu videohuoneen katosta, jotta katsoja saa tutkia sitä lähemmin: sehän on modernin taiteen historia! Ottelua seuratessa on helppo yhtyä ajatukseen. Näinhän historiaa kirjoitetaan, näinhän taiteesta vieläkin puhutaan. Pallo on milloin kenelläkin, ja suunta voi muuttua yhtäkkiä, vaikka kaikki näyttäisi kuinka varmalta. (Videon tekijän nimeä en löytänyt. Tässäpä onkin ainoa esillepanoon liittyvä kritiikkini: taiteilijoiden nimet olisi voinut laittaa selvemmin esiin. Kun nimet ovat seinillä siellä täällä, on paikoin vaikeaa yhdistää oikeaa nimeä ja teosta toisiinsa.)

Vanhoissa kulttuureissa (tarkoitan tällä maita, joissa on koko ajan näkyvissä satoja (tuhansia!) vuosia vanhaa taidetta ja kulttuuria. Maita, joissa kulttuurin ikiaikaisuuteen kasvetaan) nykytaide päätyy toisinaan hajottamaan vanhaa (muistelen tässä ainakin sitä Ai Weiwein teosta, jossa taiteilija pudottaa Ming-vaasin lattialle). Näistä espanjalaisista videoteoksista Weiwein teokselle löytyy sukulainen: Cristina Lucasin Puhu on video, jossa nainen hakkaa lekalla kipsiveistosta palasiksi. Vaarallisenkin näköistä hommaa jatkuu pitkään, tasaisen hakkava rytmi on kuin kone. Lopulta veistos on palasina, mutta mies ei puhu silloinkaan, nainen käpertyy tyhjään, päättömään syliin ja jää siihen.

Kuntsin yläkerrassa on ikään kuin taustaksi espanjalaista modernia taidetta, klassikoita niin sanoakseni: Pablo Picasso, Joan Miró, Salvador Dalí ja niin edelleen. Jotenkin tämä historiallinen osuus jää tyngäksi, ja paikoin sorrun ajattelemaan, että onko niitä kaikkia Mirón tai Picasson töitä ihan pakko arvostaa ja ihastella. No niin, tästähän voisin taas väitellä itseni kanssa: Pitääkö jokainen luonnoskin viedä museoon, kun taiteilija on suuri ja hieno? Vai pitäisikö myöntää, että kaikki teokset eivät ole kiinnostavia? Vai pitäisikö ajatella, että juuri siksi ihan kaikki teokset ovat kiinnostavia, että niitä samoja teoksia näkee liian usein?

En taida käydä tätä väittelyä nyt.

Sen vain totean, että Dalín kuvitukset Divina Commediaan pursuvat hienoja ideoita ja herkkyyttä, joka tuo taiteilijan jotenkin lähemmäksi kuin hänen perfektionistiset suuret maalauksensa. Hienoja hetkiä. Ah.

Banaaliudenkin uhalla totean myös tämän: vaihteeksi on oikein mukavaa astua taiteen edestä vessaan, jota ei ole lannistettu mitättömään valkoiseen estetiikkaan. Mikähän siinä onkin, että näyttelyjen esillepanossa nähdään vaivaa vaikka kuinka, ja annetaan museokävijän sitten pudota tunteesta pois vielä ennen kuin hän ehtii edes poistua museosta? Vähän niin kuin näkisi typeriä mainoksia keskellä hyvää elokuvaa. Eihän niin saa tehdä; katsojan sielusta on pidettävä kiinni, kun siitä on kerran saatu ote.

Rock ja rauha (Näyttely: Havia)

Katrin Havia: Kauneuden pysyvyys. Galleria Rongassa (Rongankatu 1, Tampere) 17.6. asti.

www.studiokatrinhavia.net

—

Tajusin, että Katrin Havian näyttely galleria Rongassa loppuu jo huomenna, joten kiiruhdin katsomaan. Olin innoissani näyttelyn mainoskuvasta, jossa alaston (ja päätön) naisvartalo sulautuu osaksi metsää. Galleriasssa sitten kävi ilmi, että kuvasarja alastomista naisista metsässä oli yksi näyttelyn kolmesta hyvin erityyppisestä sarjasta.

Naiset osana luontoa on ajatuksena tietysti paljon käytetty, mutta pidän Havian lähestymistavasta. Päättömät ja siten tietysti myös kasvottomat naiset eivät ole yksilöitä vaan osa suurempaa kokonaisuutta. Niin kuin puut. Erilaisia, mutta samanlaisia. Ja kuvat naisista luonnossa ovat todella kauniita.

Näyttelyn alaotsikkona Surrealistisia valokuvia ei kuitenkan kata kuin tämän yhden sarjan (nimeltään Luonnollinen illuusio). Kaksi muuta sarjaa ovat ihmiskuvia, kauniita, mutta eivät surrealistisia. Varjojen terälehdet -sarjassa on kuvattu samaa naista miltei samanlaisissa asennoissa, ja kuvien päälle on tuotu pitsimäistä kukkakuviota. Kolmannessa sarjassa mies kävelee pitkässä mustassa takissaan pitkin kalliomaisemaa. Taivas on dramaattisen punainen.

Nämä kaksi sarjaa ovat varsin rock-henkisiä. Oikein hienoja bändikuvia olisivat, jos kyseessä olisi bändi. Dramaattisia, dekadentteja, tummia. Estetiikkaa on haettu goottilaisesta tyylistä. Kauniita kuvia, mutta sisältö jää minulle vähän etäiseksi. En pääse oikein eteenpäin siitä, että tuossa mies kävelee pitkässä takissaan kalliolla.

Luonnollinen illuusio -sarjan kuvissa on paljon enemmän asiaa. Kyllä taidekuva saa kaunis olla, ei siinä mitään. Näiden puunaisten tarinaa olisi mukava nähdä joskus lisääkin, vielä pidemmälle vietynä. Tekisi mieli kurkistaa jo seuraavan kulman taa, jonnekin vielä kesyttömämpään.

Yöstä

Raportoin vielä eilisestä Runon Yöstä. Sitten voin jättää Runokaupungin hyvällä omallatunnolla.

Yössä oli runoilijoita vaikka kuinka. Esityksiä oli hieno kuulla (ja ne toimivat loistavana markkinointikeinona, kun kaikilla oli joko juuri ilmestynyt tai kohta kauppoihin tuleva teos, josta runojaan lukivat). Ja jollain kummalla tavalla runoista ja runoilijoista löytyi yhteyksiä. Että jotkut, joskus, ajattelevat samankaltaisia asioita samankaltaisin sanoin.

Erityisesti pidin:

– runovideoista. Vaikka aikataulusekaannuksen vuoksi en nähnyt videoista kuin kaksi, olin täysin myyty. Mikä olisi oikea foorumi tällaiselle? Näitä katsoisin nimittäin mielelläni lisää, ostaisin jotain kokoelmiakin mieluusti kotiini. Näyttäisin ystäville, sellaisillekin, jotka eivät tunne oloaan kotoisaksi runokirjojen kanssa. Ihan totta. Tämä muoto toimii.

– runokirjanvaihtopöydästä. Pöytään sai viedä omia kirjojaan ja vaihtaa niitä muiden viemiin kirjoihin. Kun lähtiessäni vielä kysyin, saanko jättää kaksi tuomaani ylimääräistä kirjaa pöytään, ettei niitä tarvitse kantaa kotiin, ystävällinen runoilija pöydän ääressä alkoi suositella minulle vaihtokirjoja. Vaihdoin kaikki. Harvinaista iloa, tällainen!

Tampere-talon kahvila oli selvästi liian pieni tila tapahtumalle. Istumaan ei mahtunut kuin osa. Mutta se oli jotenkin kotoisaa, että tässä me nyt olemme kaikki samassa veneessä. Rakastamme runoja, joille näyttää olevan aina jotenkin liian vähän tilaa elämässä, yhteiskunnassa, arjessa.

Runollinen ennustaja lopetti työnsä juuri kun olisi tullut minun vuoroni astua telttaan, joten en tiedä, kuinka osuvia ennusteita siellä jaettiin. Osa kuulemma poistui nauraen, osa itkien. Huimaa.

Jos jotain kritiikkiä tässä nyt vielä hioisin: on aina jokseenkin kurjaa, kun runokenttä (tai taidekenttä toisissa yhteyksissä), paljastuu sisäpiiriksi, johon kaikilla ei ole pääsyä. Tuli vähän sellainen olo, kun runoilija-juontaja kuulutti nuoren miehen lukemaan runojaan ja sanoi: ”olin juuri päättämässä apurahoista ja hän oli kyllä läpihuutojuttu”. En pitänyt siitä, että kirjallinen kenttä näin paljastui kilpailuksi, jossa jotkut saavat elantonsa helposti ja jotkut eivät, enkä pitänyt siitä, että tämä runoilija joka vaikutti tuntevan tuon toisen runoilijan, näin myönsi antaneensa hänelle apurahan läpihuutojuttuna. Entä ne, jotka eivät ole läpihuutojuttuja, mutta joista voisi tulla jotain, jos heidät joku näkisi, sen ensimmäisen kerran?

No jaa, tämä menee taas katkeraksi tilitykseksi. Noin ylipäätään vain en pidä siitä verisestä kamppailusta, jota kulttuurissa pinnan alla käydään. Se on tärkein syy siihen, että olen usein ajatellut jättää taidemaailman sikseen ja yrittää löytää jonkin toisen alan, jolle suuntautua. Mutta en sitten kuitenkaan halua jättää taidetta, enkä löydä toista alaa. Ja veristä kilpailua kai on joka alalla nykyään.

Mutta ei minun nyt siitä pitänyt kirjoittaa.

Jos ehtisi lukea

Tampereen Runokaupunki on osoittautunut mitä loistavimmaksi kesätapahtumaksi. Ja kaikki vapaehtoisvoimin, yli 70 tapahtumaa viikossa! Jestas, millaista aloitteellisuutta runoilijoilta ja muilta runoon haksahtaneilta löytyykään. Tällaiselle pitäisi saada valtakunnallista näkyvyyttä ja apurahoja ja sen sellaista, jotta tästä voisi tulla jokavuotinen ilo.

Suurin osa tapahtumista jää tietenkin yksilöltä käymättä (varsinkin näin loppuviikosta, kun huomaan kaipaavani vain tilaisuutta käpertyä sohvaan ja lukea runoja kaukana kaikista äänekkäistä terasseista), mutta tämäniltaiseen päätapahtumaan menen tietenkin. Runon Yössä on mm. ennustaja, kirjanvaihtotori ja sellaista. En ymmärrä, miksi joku ei menisi sinne.

Laiskana kuvaajana muuten vinkkaan, että Runokaupunki-kuviakin löytyy sadoittain netistä.

Ensi viikolla saatan jo ehtiä johonkin taidenäyttelyynkin.

Poliittista

Runokaupunki kiskoi minut eilen illalla kaiken muun päätteeksi Poliittisen runon iltaan Telakalle. On myönnettävä, että olin ennakkoluuloinen: ajattelin, että poliittinen runo on varmaan lähinnä vanhaa ja paatoksellista. Ja olihan se, mutta en sitten tiedä oliko se pahakaan asia. Ainakin (miesvaltaiselle) yleisölle se tuntui toimivan ja tarjoavan pääsyn johonkin kummalliseen nostalgian tilaan. Hauskaakin oli.

Ainut ongelma oli äänentoistossa. Luin itse aiemmin illalla runojani kolmessa paikassa, joissa ei ollut mikrofoneja. Huusin kaikin voimin (tänään on ääni käheänä). Telakalla sen sijaan oli äänentoisto, mutta esiintyjät (yhtä lukuunottamatta miehiä) huusivat sanomaansa sensorttisella vimmalla, että pöytäseurueemme istui koko illan sormet korvissa.

Viihtyisää oli kuitenkin. Ja runot pääosin hyvin valittuja. Jossain vaiheessa vain tajusin, että aivoni pystyivät vastaanottamaan enää runojen tykittävän rytmin. Viisi tuntia runotapahtumia yhteen menoon saattoi olla liikaa.

Olkoon siis todistettu tämäkin hämmentävä asia: runoistakin voi saada yliannostuksen. Tänään pidän runovapaata ja huomenna menen taas Runokaupungille.

Runoa, ei kuvaa

Runokaupunki-kiertueeni jatkui eilen virolaisen runouden illassa. Esiintyjät (Jürgen Rooste ja P. I. Filimonov) olivat mahtavia ja energisiä. Telakalla ei kovin kauas esiintymislavasta pääse, joten kuvat olisivat hyviä, jos olisin muistanut ottaa kameran mukaan. En muistanut. Ensin harmittelin sitä parin runon ajan, sitten tajusin, että täällähän ollaan kuuntelemassa runoja eikä kuvaamassa. Sen jälkeen tuntui vain helpotukselta, ettei sitäkään tilannetta tarvinnut tallentaa muualle kuin mieleen.

Katselin pari päivää sitten nuorten tyttöjen joukkoa puistossa. He pelasivat jotain peliä. Seurasin heitä jonkin aikaa, ja näytti siltä, että yksi tyttö jäi aina ulos pelistä voidakseen valokuvata. Se itsestäänselvyys: että yksi ei pelaa vaan kuvaa. Tuli pakokauhuinen olo. Missä vaiheessa kuvaamiseen kiinni kasvaneet ihmiset huomaavat, ettei kaikkea tarvitse tallentaa? Että joskus, vaikka ihan vain kerran viikossa, olisi hyvä tehdä ja olla läsnä sen sijaan, että miettii, millaisia kuvia elämästään saa.

Meinasin vielä siteerata yhden runon tähän, mutta minua on peloteltu tekijänoikeuslailla sen verran, että olen tajunnut, ettei kokonaista runoa saa lainata ilman kirjoittajan lupaa. En tiedä pitääkö se paikkansa, mutta ei sitten lainata.

TV-ohjelmaruno

Tampereen Runokaupunki-festivaalien kunniaksi antaudun viikon ajan vain runoudelle. Onneksi sille antautuminen on nautinnollista. Ja runoja tulee vastaan kaikkialla. Tämän luin sunnuntain tv-ohjelmasta (TV1):

Kyllä Jeeves hoitaa.
Pakko skarpata.
Terapiassa.
Terapiassa.
Terapiassa.
Rauhan asialla.
Kuningas Alkoholi.
Tuliportaat.
Tohtori Kiminkinen.
Eläinten elämää maalla ja merellä.
Komisario Lewis.

Mahtava elämäntarina. Eikä välistä tarvinnut poistaa kuin parit uutiset ja yksi dokumentti.

Tästähän on tulossa ihan oikea blogi

Ajattelin aluksi, että kirjoitan tänne vain arvosteluja. Sitten kirjoitin pöytälaatikkoon 63-sivuisen esseepläjäyksen kritiikistä, ja kirjoittamisen muotoni muuttui sitä tehdessäni. Tämä ei liene oikea paikka sen loppusijoittamiselle (liekö mikään muu kuin pöytälaatikko?), mutta tästä projektista syntyi prosessi. Aloin kirjoitella kaikenlaisia pohdintoja. Niitä kai tänne voisi lykätä, vaikkakin –

– eräs ystäväni sanoi, että taide-esseitä lukiessa hänelle tulee usein epämukava olo, että mitä te vain puhutte asiasta, miksette te mene ja tee näitä asioita, joista te puhutte. Kieltämättä sellainen tunne tulee helposti, kun lukee tai kirjoittaa taiteesta. Vähän kiusallinen olo, että minäpä en hyppääkään tuonne sekaan ja tee ja anna panostani kulttuurin kehittämiselle, minäpä vain katselen mitä muut ovat tehneet ja arvostelen sitä.

Se on ikävä tunne, varsinkin kriitikolle. Siksipä minä kirjoitinkin sen 63-sivuisen esseepläjäyksen, koska halusin pohtia, mitä kritiikkona oleminen minulle tarkoittaa. En tiedä, pääsinkö mihinkään lopputulokseen.

Olen viime aikoina lukenut Paul Virilion kirjaa Art as Far as the Eye Can See (linkki Amazoniin), joka on paikoin vaikeaselkoinen (johtunee ensinnäkin siitä, että se on käännetty ranskasta englanniksi ja toiseksi kirjoittajan pitkälle viedystä kielen käsitteillä rakentamisesta), mutta joka kertoo siitä, miten taiteelle käy maailmassa, jossa kaikki muuttuu koko ajan nopeammaksi. Osataanko taidetta enää edes katsoa?

Kirjoitan siitä lisää, kunhan saan sen loppuun. Mutta luulen, että kriitikoita ja taidekirjoitusta tarvitaan siksi(kin), että nopeassa maailmassa tarvitaan jonkinlaista opasta tai opastusta hitauteen. (En minä tiedä; tämä ajatus on yhä kesken.)

Yritin taannoin tiivistää kriitiikouden kolumniksi, mutta eihän siitä mitään tullut. Asia ei taida mahtua alle 50 sivuun mitenkään. Kirjoitin kuitenkin tällaisen pätkän, jonka takana yhä seison:

Kritiikki on kaunokirjallisuuden laji, ja siksi sille pitää asettaa kaunokirjalliset kriteerit. Sen on oltava hyvää ja mielenkiintoista luettavaa. Sen on oltava yksi lenkki siinä tutkimustyössä, jota taiteilijat tekevät, uteliaan ihmiskunnan verkostossa, joka väsymättä tutkii maailmaa ja ihmisyyttä. Kritiikki jatkaa taiteen antamaa impulssia, kuljettaa sitä johonkin suuntaan ja antaa impulssin sitten lukijoille (jotka toivottavasti menevät näyttelyyn hakemaan impulsseja myös itse ja kuljettavat niitä taas eteenpäin, kukin omaan suuntaansa).

Kritiikkien määrä kuitenkin pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Jonkinlainen maailmanloppu kai onkin käsillä; jos ketään ei oikeasti enää kiinnosta taide, jos kaikki mitä ei voida muuttaa taloudellisesti tuottavaksi tuomitaan turhaksi, jos sivistyksellä ei enää ole arvoa sellaisenaan vaan ainoastaan keinona päästä mediaan luomaan itsestään brändiä, maailma tulee kyllä loppuunsa. Ainakin sellainen maailma, jossa ihmiset ovat kiinnostuneita toisistaan, ympäristöstään ja ihmisenä elämisestä (kysymyksiä, joita taide yleensä hienosti käsittelee). Sen tilalle kasvaa elämisen irvikuva, jossa kaikelle on laskettu hinta.

Kritiikkien vähenemisen voi vain hyväksyä ja antaa tekstilajin kuolla kokonaan. Tai sitten kriitikko voi kuulla hälytyskellojen pirinän, herätä, ja miettiä, mihin suuntaan ammattiaan voisi kehittää.

Voi miettiä, miksi lukijoiden pitäisi olla kiinnostuneita kritiikistä. Mitä sellaista voi kirjoittaa, että saisi lukijan koukkuun? Hyvä motivaattori tähän kehitystyöhön löytyy taiteesta. Jos kriitikot eivät koe taiteesta kirjoittamista ja taiteilijoiden työn esiin tuomista kutsumuksekseen, ketkä sitten? Jos kriitikot eivät halua puhaltaa kritiikkiin uutta elinvoimaa, ketkä sen heidän puolestaan tekisivät?

Uudelleen ja uudelleen (Näyttely: Leppälä)

Ihastuin taannoin Anni Leppälän näyttelyyn Tampereen taidemuseossa (Keskisuomalaiseen kirjoittamani kritiikki KSML:n sivuilla). Kuten usein käy, menin sitten katsomaan näyttelyn uudelleen. Ja uudelleen. Aina eri ihmisten kanssa. Kokemus sai pohtimaan taiteen vastaanottamisen muuttumista.

Olen edelleen täysin ihastunut tuohon näyttelyyn. Selailen näyttelykirjaa kotonani nyt, kun näyttelyä ei enää ole. Kokemus kuitenkin muuttui. Hämmästyttävästi kuvista löytyi muotoja, joihin en ensikokemuksessa kiinnittänyt huomiota (koska tunnelma ja sisältö veivät kaiken aivokapasiteettini). Museo muuttui labyrintiksi. Näyttely muuttui johtolangoiksi. Hahmotin kummallisia yhteyksiä (onko hän tahallaan tutkinut muotoa, jossa on valkoinen ympyrä tummalla pohjalla tai mikä on saanut hänet kiinnostumaan sinisen eri sävyjen suhteesta ruskeaan?). En tiedä, voiko tätä edes muuttaa sanoiksi. Museossa kiertämisestä tuli niin ylivisuaalinen elämys, etten edes pystynyt puhumaan näyttelyssä mitään. Yritin hiljentää näyttelyseuranikin, en halunnut kuulla mitään. Oli olemassa vain valo, varjo, värit ja minä.

Minulle käy usein niin, että kun käyn toistuvasti jossakin vaikuttavassa näyttelyssä, en halua käydä muissa näyttelyissä. Siksi olenkin taas autuaasti kaiken sen ulkopuolella, mitä missään muissa Tampereen näyttelytiloissa on tapahtunut viimeisten viikkojen aikana.

(Taidekokemuksesta kirjoittaminen saa kaiken kuulostamaan jotenkin mystiseltä ja yliluonnolliselta tai tunneherkältä hörhöilyltä. Mistään sellaisesta ei liene kyse, kokemus ei vain ole sanallinen. Kuinka hienoa, että sanojen taakse on edelleen mahdollista päästä.)