Archive for Touko 2015

… ja sitten minä lopetin. (Näyttely: Ala-Maunus)

Petri Ala-Maunus: Hinterland. Galleria Heino (Uudenmaankatu 16-20, Helsinki) 18.4.2015 – 17.5.2015.

2015-05-12-1752Vaikka kauneuden käsitteestä voi väitellä (ja on väiteltykin) loputtomasti, uskoisin, että moni meistä pitää jylhiä maisemia kauniina. Se on vähän evolutiivistakin; savannimaisema kuulemma tuottaa aivoissamme yhä mielihyvää, vaikka olemme aika kauas savannilta päätyneet. Tai ehkä juuri siksi.

Siispä uskon Petri Ala-Maunuksen tietävän varsin hyvin, mitä hän tekee: saa katsojan polvet notkahtamaan kauniilla maisemilla. Jylhillä, nimenomaan. Näissä on sitä romantiikan subliimia.

Kiinnostavaa on paitsi se, miksi olen sulaa vahaa näiden maisemien edessä myös se, miten maalaukset kertovat minulle olevansa maalauksia. Kun kävelen kuvan ohi, sen pinta kiiltää jostakin kohdasta eri tavalla kuin toisesta. Taiteilija on valuttanut maalia tässä kohdassa tällä tavalla.

Ja toisinaan se näytetään minulle miltei väkivaltaisesti: maalaus loppuu kesken ja osa kankaan pinnasta on edelleen valkoinen. ”Tähän asti minä maalasin”, sanoo taiteilija. ”Ja sitten minä lopetin.” Toisinaan maiseman päällä on toinen kuva, abstrakti maalivirta, jossa kaikki maiseman värit sekoittuvat keskenään.

Nautin nämä kuvat kuin kovat karkit: ensin hitaasti kuvitellen, että imeskelen koko herkun, sitten kuitenkin ahmaisen ne rouskutellen. Galleriasta poistuessani olen kiitollinen ja vähän ylpeä itsestäni (minä tulin tänne, minä näin tämän!), mikä on hassu tunne taidenäyttelyn jälkeen.

 

 

 

Mainokset

Turvallisissa käsissä (Näyttely: Drew)

Leonardo Drew. Galerie Forsblom (Lönnrotinkatu 5/Yrjönkatu 22, Helsinki) 7.5.-1.8.2015.

Number 19F (2015)

Number 19F (2015)

Joskus, kun astuu galleriaan tai museoon, näkee välittömästi jotakin niin rauhoittavaa ja kiinnostavaa, että tietää olevansa turvallisissa käsissä koko tulevan näyttelykierroksen ajan. Leonardo Drew’n näyttely Forsblomissa on sellainen. Minua ei hetkeäkään pelota, että jännite höltyisi näyttelyn aikana, eikä se hölly.

Veistokset ovat mystisiä, kuin väärään mittakaavaan viskattuja tulitikkurasioita. Niiden salaista elämää: kasoja, rivejä ja röykkiöitä.

Rakenne on hämäävän yksinkertainen, mutta kun teosta lähestyy, sen hienouden ymmärtää. Että nuo standardikokoiset listankappaleet on limitetty luonnosta löytyneiden oksien kanssa näin hienosti, että kaikki pysyy koossa (ja niin vähäeleisesti, ettei tästä tehdä mitään suurta numeroa).

Syvemmällä galleriatilassa eteeni aukeaa näkymä valkoisia paperikoteloita, joista on kuoriutunut leluja. Saatan tunnistaa niistä muutaman: veturin, puhelimen. Kuin hyönteiset ne ovat jättäneet kotelonsa ja tulleet ulos jonakin ihan muuna.

Kuin lapsuus, josta me olemme kuoriutuneet. Okei, tämä oli nyt aika kliseinen vertaus. Tämä vihjailujen varassa hatarasti koossa pysyvä maailma riittää ihan itsessään.

 

 

Ja mitä sitten tapahtui? (Näyttely: Mäkilä)

Jarmo Mäkilä: Peilineuroni. Galerie Forsblom (Lönnrotinkatu 5, Helsinki) 7.5.–31.5.2015.

Hirveksi muuttunut poika salaisuuksien portilla III (2014)

Hirveksi muuttunut poika salaisuuksien portilla III (2014)

Jarmo Mäkilän näyttelyä katselee kuin lukisi kirjaa. Tässä kirjassa surrealistinen lasten mielikuvitus kohtaa todellisuuden: ryteikköiset metsänpielet, olohuoneet, autiotalojen seinistä rapisseen rappauksen.

Maalauksissa on paljon sellaista, mistä ei saa kiinni. Niistä tulee kummallinen olo, jopa vähän liian kummallinen siihen nähden, mitä kuvissa konkreettisesti on.

Erikokoiset pojat harmaissa housuissaan ja kauluspaidoissaan tuovat mieleen sukujuhlat, joista serkukset lähtevät välittömästi läheiseen metsään rellestämään juhlavaatteet päällä. Tai sitten kuvissa on lopultakin vain yksi ja sama poika.

Pääkallo, karhuntalja, rumpu. Risukko. Ja mitä sitten tapahtuu?

Pojat katoavat, ja jäljelle jää vain soinen maisema, usvan leijuva läsnäolo (ennen kuin sekin katoaa).

Suljettu tila - mielikuvitusvankila (2015)

Suljettu tila – mielikuvitusvankila (yksityiskohta, 2015)

Muumiomaiset poikien valumuotit sulkevat maailman ikuisiksi ajoiksi. Tänne ei enää koskaan ole paluuta.

(Pidän tästä kaikesta. Pidän siitä, että saan ikkunan poikien todellisuuteen.)

Vaaniva pahuus meissä(kin) (Näyttely: Synti)

Synti. Serlachius-museo, Gösta (Joenniementie 47, Mänttä) 24.5.2015 saakka.

Janne Laine: The End

Janne Laine: The End

Vähän häpeillen tunnustan oman syntini: olen vitkuttanut reissua Mänttään niin pitkään, että melkein jäi tämä Synti-näyttely kokematta. Onneksi sen vielä ehti (ja ehtii vielä 2 viikkoa, joten hop hop!)

Suhtaudun temaattisiin näyttelyihin siten, että teemaan voi upota, jos niin haluaa, mutta toisaalta näyttelyn saa kokea ilmankin teemaa. Itse olen melko usein sitä ryhmää, joka vain menee ja katselee, eikä sen kummemmin lue taustoja.

Tässä näyttelyssä tällainen naiivi lähestyminen toimi varsin hyvin. Ymmärsin, mistä on kyse, vaikken jokaisen teoksen kohdalla tutustunutkaan siihen, mitä nimenomaista syntiä tässä nyt kohdataan (ja ne teosten infokyltitkin olivat niin pienellä präntillä, etten jotenkin viitsinyt kumarrella jokaisen teoksen kohdalla muutenkaan).

Näyttely on peitetty siten, että ylhäältä portaiden yläpäästä sitä ei voi katsella. Ja sitten kun pääsee alas ja näkee sen kaiken: valtavia veneitä leijuu ilmassa, vaivaisukkoja seisoo mykkänä ryhmänä keskellä salia. Sain miltei vastustamattoman mieliteon mennä lattialle makaamaan yhden veneen alle, veneen suuntaisesti, tuntemaan sen Damokleen miekan kaltaisen painon yläpuolellani (ja vaikka yksi museon työntekijä sanoi, että lattialla saa ihan vapaasti makoilla, en sitten jotenkin kehdannutkaan; taidemuseossa ei tee mieli tehdä mitään sellaista, mikä veisi huomion itse taiteesta).

Kolme huomiota:

Stiina Saariston lyijykynä- ja hiilipirros vangitsi sekä teknisellä taituruudellaan että yksityiskohdillaan. Yhtä aikaa vaaniva ja humoristinen. Kättäni alkoi särkeä myötätunnosta, kun ajattelin lyijykynän jättämää jälkeä suhteessa valtavaan paperiin.

Dzamil Kamangerin & Kalle Hammin sarja helmikirjonnalla tehtyjä kauniita, mutta rasistisia tilkkuja ja Unikko-kankaalle painettuja (tylyjä) huomiota suomalaisista ja heidän (meidän) rasistisuudestaan. Miten ensin teoksen lukeminen huvitti, mutta kohta aloin huomata itseni suuttuvan. Että mitä tässä nyt oikeastaan sanotaan minusta. Että minut laitetaan tähän ryhmään ”suomalaiset” ja sitten minulle kerrotaan, että olen rasistinen ja kauhea ihminen. Ja sitten kun luin niitä suomalaisten esittämiä rasistisia lauseita, tajusin, että tottahan tämä kaikki on.

Joudun hyväksymään sen, että olen suomalainen. Tämän teoksen edessä se on erityisen vaikeaa.

Janne Laineen taiteilijakirjat, niiden haitarimaisesti aukeava maisema: niiden edessä mietin pitkään, mitkä harmaan sävyt ovat itse kirjoissa ja mitkä johtuvat valaistuksesta tilassa, valoista ja varjoista.

Pidin näyttelyssä siitä vaarantunteesta, joka teoksista tihkui. Että olemme koko ajan juuri ja juuri pinnalla, miltei lipsahtamassa milloin mihinkin syntiin.

Ja jos synnin tekee, eikö se pitäisi tehdä tietoisesti? Todeta, että tällä teolla minä tuen tätä ja tätä pahuutta, mutta minä teen sen silti. (Museoravintolan ruokalistalla oli pelkkiä liharuokia. Jotenkin se minusta sopi hyvin näyttelyn tematiikkaan.)