Toisaalta kaunis (Näyttely: Helinä Hukkataival)

Helinä Hukkataival: MUUNNELMIA. Galleria Koppelossa (Kauppakatu 14, Tampere) 2.12–30.12.2016.

–

Galleria Koppelossa on esillä kaksi Helinä Hukkataipaleen performanssivideota sekä yhden performanssin tuotoksia, paperista rypisteltyjä naamioita. Vaikka taiteilijan kasvot on kummassakin videossa peitetty jollakin tavalla (toisessa paperilla, toisessa maalilla), paperinaamioiden kautta hän tuntuu olevan vahvasti läsnä, jopa monistettuna.

A4 – muunnelmia -videolla Hukkataival rypistää paperiarkin kerrallaan kasvoilleen. Hänestä tulee naamio, ja sitten hän aloittaa alusta. Valkoisissa paperikasvoissa on pääsiäissaarimaista jyrkkyyttä. Ihmisestä tulee arkaainen kiviveistos, ja taas uudelleen.

Vastapäisellä seinällä nämä naamiot tuijottavat minua ilmeettömästi. Ne ovat kuvia ihmisen halusta nähdä itsensä ulkopuolelta; ihminen haluaa aina tehdä ihmisenkuvia.

Mustamaalausta-videolla nainen piirtää suullaan lasiseinään. Video on kuvattu lasin läpi. Naisen suusta puskee mustaa massaa, jolla hän kieputtelee lasille abstraktia kuviota.

Naisen kasvot on maalattu valkoisiksi ja hiukset ovat punaiset. Kokonaisuus tuo mieleen klovnin, jälleen uuden tavan piilottaa ihmisen yksilöllisyys naamion taa.

Musta, suusta puskeva sylki alkaa nopeasti ällöttää. Ajattelen humoraalioppia, jonka mukaan ihminen kostuu neljästä nesteestä: verestä, limasta, sapesta ja mustasta sapesta. Ihmisruumis on aina sisältänyt myös eritteitä, me vain emme halua ajatella iteämme niiden kautta.

Näyttelystä jää kaksijakoinen olo: se on vähän ällöttävä ja toisaalta kaunis. Ihmistä saa katsoa häpeilemättä sellaisena kuin hän on.

 

Kuin koruja kuin kasveja kuin vettä (Näyttely: Heta Laitakari)

HETA LAITAKARI: aQua – veistoksia. Galleria Saskia (Pirkankatu 6, Tampere) 25.11.–14.12.2016.

–

Heta Laitakarin veistoksissa on valoa. Näyttelyssä kuljetaan satumaisesta unitilasta toiseen: lumpeet kasvavat valolammesta, pronssiin valetut puunoksat taipuvat silmukoiksi.

Galleriassa on miellyttävän hämärää. Teokset valaisevat joulukuun alun pimeyttä. Tiedotteen lupaamaa kuunvaloa näyttelytilassa tosiaan on: kirkasta mutta kuulasta, vedenpinansta heijastuvaa. (Illan pimeydestä galleriaan astuneena jopa himmeä valo on paikoin liikaa, kun sitä pitää katsoa suoraan. Teoksia täytyy aluksi siristellä.)

Monet veistokset ovat kuin jättimäisiä koruja kiiltävillä alustoillaan. Rengasmaiset kasviveistokset voisi kutistaa sormuksiksi ja kaulakoruiksi. Toiset ovat pesiä: erilaisten hyönteisten koteja, joiden säspuolelta voi odottaa mitä tahansa (pronssisten ampiaisten äänetöntä virtaa galleriaan, esimerkiksi).

Pidän veistoksista, joissa yhdistyy muovinen putki ja lampun sisäpinnalle piirretyt (maalatut?) kasviaiheet. Niissä on jotakin dystopistista, tulevaisuutta, jossa kasvien on pitänyt kehittää itselleen muovisia rankoja.

Toiset valoteokset näyttävät silmääni liikaa lampuilta, ja jään kaipaamaan niihin jotain vähän lisää. Lisä voi olla pienikin: metallilankaan käärityt kivet riippumassa valoteoksesta kuin kellonpunnukset tai valojen asettelu suurille oksille ohjaavat ajattelua uusiin suuntiin.

Näyttely onnistuu luomaan kummallisia, pieniä satukirjamaisia maailmoja. Kun yhden jättää taakseen, toinen jo kutsuu luo.