Vieras planeetta (Näyttely: Palosaari)

Sari Palosaari: Momo City galleria Huoltamolla (Suvantokatu 4, Tampere) 13.12.2009 saakka.

—

Huoltamon näyteikkunassa näkyy valkoisia rakenteita, kuin pikkuisia kirjahyllyjä. Teos osoittautuu Sari Palosaaren installaatioksi Momo City (momo=modest modernism), joka on pieni, kalusteiden osista rakennettu kaupunki. Kaikki on valkoista, siistiä ja nelikulmaista, ja jostain kaupungin kujilta loistaa sinisiä ja oransseja valoja.

Päivälläkin teos on kiehtova, mutta kuvittelen sen yöllä: valot luovat elementteihin varjoja, kolmiulotteinen teos kasvaa yhden ulottuvuuden lisää. Jostain syystä ajattelen Gotham Cityä – vitivalkoisenakin kaupungissa on jotain häiritsevää synkkyyttä. Ehkä se johtuu tästä kliinisestä autiudesta, jossa ei näytä olevan tilaa millekään niin normaalille kuin elämälle.

Huoltamo sijaitsee vanhassa jugend-talossa Tampereen linja-autoaseman vieressä. Sijainti saa ajattelemaan arkkitehtuuria ylipäätään, miten vanhaa poistetaan uuden tieltä, miten vanhassa tuntuu olevan aina enemmän sielua (vaikka siinä, kuten uudessakin, on kyse vain oman aikansa estetiikasta). Vanhaa kyllä arvostetaan ja säilytetään, mutta harvoin enempää kuin yksittäisiä taloja. Huoltamon korttelissa olisi vielä jäljellä jugendia kunnostettavaksi. Korttelin säilyttäminen tuntuisi jo paljon paremmalta kuin vain yhden maamerkkitalon siistiminen kaupungin kunniaksi. (Ei kai tämänkin talon paikalle joskus nouse jotain tällaista, valkoista, sileää, sielutonta?)

Jotain hyvin 1960-lukuistakin installaatiokaupungissa on: suoriin linjoihin perustuvat variaatiot, kulmikkuus. Kun teosta saa katsella vain ikkunan läpi, se elää kummallisesti omaa elämäänsä, ameebana, vieraana planeettana, jonka talojen yllä silloin tällöin aivan varmasti vilahtaa pieni lentävä lautanen (juuri kun katson muualle).

Ohitettua (Näyttely: Ala-Maunus & Mäki-Patola)

Petri Ala-Maunus ja Liina Mäki-Patola: Forever young. Galleria Huoltamo, Suvantokatu 4, Tampere. (lokakuu 2009)

—

Toisinaan taiteen kanssa joutuu tekemisiin ihan yllättäen. Se vaanii jossain kadunkulmassa ja hyppää kimppuun, kun sitä lähestyy. Joskus siihen törmää, joskus ärsyttää kun sen päällä ei uskalla kiipeillä ja joskus se yksinkertaisesti vain on väärässä paikassa.

Tampereella on pieni galleria Huoltamo, jonka näyttelyihin aina törmään vahingossa. Se on tavallaan reitin varrella, mutta tavallaan niin sivussa, ettei sitä tule ajatelleeksi ennen kuin sen näkee suoraan edessään.

Huoltamon näyttelyt ovat ikkunanäyttelyitä, eli sisään tilaan ei pääse. Kaupungissa on niin normaalia tuijottaa häpeämättömästi jokaisesta katutason ikkunasta sisään, että taidekin tulee näin havaituksi.

En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan Huoltamon ikkunassa pitkään. Uskon, että enemmistö ohikulkijoista vilkaisee ikkunaa ja näkee taidetta niiden sekuntien ajan kuin ikkunan ohittaminen kestää (joskus tosin esillä on jotain niin pysäyttävää, että ainakin itse olen kerran ollut jäädä polkupyörän alle). Näin ollen olisi aidointa kirjoittaa näyteikkunanäyttelystä siten, että vain kävelee sen ohi ja antaa ajatusten kävellessä jatkaa matkaansa uusiin suuntiin.

Näin teinkin tänään. Koin Petri Ala-Maunuksen ja Liina Mäki-Patolan Forever young -näyttelyn kävelemällä sen ohi. Näin ikkunasta huoneen, jonka seinät oli peitetty etäisesti tutunnäköisillä julisteilla, joihin oli kiinnitetty (ilmeisesti taiteilijoiden) kasvokuvia.

Mitä koin?

1) Yllättävän hypyn aikaan, jolloin olen itsekin joitakin julisteita seinilleni kiinnittänyt.

2) Kammottavia muistikuvia 1980- ja 1990-lukujen värimaailmasta (muusikoiden vaatteet ovat usein aikansa räikeimpiä ja kärjistetyimpiä, joten niihin tuntuu tiivistyvän hyvin rehellinen ajankuva).

3) Päälleliimattujen kasvojen kautta sain muistutuksen siitä, miten ehjästi tietyissä ikävaiheissa eletään omien idolien kanssa.

Eikä sitten muuta. Jotenkin koko huone (installaatio?) oli niin vahvasti menneisyyden kuva, että ehkä sen oli tarkotus olla vitsi; kutsua nuoria nauramaan edeltäneiden sukupolvien tyylitajuttomuudelle ja meitä vähän vahempia nauramaan menneelle itsellemme. Tai ehkä se yritti osoittaa nykynuorille, että ihan samalla tavalla kuin heillä nyt, on kaikilla ollut esikuvia, jotka ovat tuntuneet elämän tärkeimmiltä asioilta.

Jäi vähän outo olo, kun en pysähtynyt katsomaan teoksia. Tuntuu, ettei saisi sanoa mitään, jos on vain kävellyt ohi (mutta niinhän suurin osa ulkotilojen taiteesta koetaan: sen ohi kävellään. Ja silti siitä on mielipiteitä melkein jokaisella).