Posts Tagged ‘Vuoden nuori taiteilija’

Näyttelyt kansien välissä (eli kolme viimeaikaista näyttelykirjaa)

Kirjat:

Kaupunki. Haiharan taidekeskus 5.8.-3.9.2017. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017. Tampereen taidemuseo. Aboa Vetus & Ars Nova.

Backlight ’17. Valokuvakeskus Nykyaika ja Tampereen taidemuseo.

IMG_20170925_175704

Haiharan taidekeskuksen Kaupunki-näyttely päättyi tämän kuun alussa. Näyttelykirja on odotellut kirjapinoni päällimmäisenä, että ehdin lukea muutamaan muun tamperelaisen näyttelykirjan ja niputtaa ne teille yhteen. Tässä tulee:

Kaupunki-kirja alkaa Elina Alatalon tekstillä taiteilijoiden ja kaupunkien suhteesta. Hän kysyy, ovatko taiteilijat purkamassa ja vastustamassa vai myös ehdottamassa uutta. Hän nostaa myös esiin sen tosiasian, että ne kaupunginosat, joita taiteilijat ottavat omikseen, keräävät yleensä muutakin elämää. Kaupungeille on hyötyä taiteilijoistaan.

Kaupunki-näyttely ei niinkään käsitellyt taiteilijoiden kaupunkisuhdetta vaan laajemmin koko kaupunkiteemaa. Kirjassa on kunkin näyttelyn taiteilijan perustiedot, hyvä teoskuva sekä enemmistöltä myös vastaus kysymykseen tulevaisuuden kaupungista ja unelmien kaupungeista. Nämä lyhyet kaupunkiajatukset poikkeavat perinteisestä näyttelykirjan sisällöstä, ja avaavat yllättävän ikkunan kunkin taiteilijan arvoihin ja maaimankuvaan.

Vastaukset jakautuvat kahtia: osa unelmoi, osa toteaa, että ei tässä hyvin käy. Unelmissa kaupungit ovat täynnä puita ja ihmiset tasa-arvoisia. Dystooppisemmissa tulevaisuuskuvissa vain rikkailla on varaa puhtaisiin kaupunkien keskustoihin, ja köyhien kaupungit hukkuvat rikkaampien roskaan.

Teemu Mäenpää toteaa: ”Kaupunkilaisuus on mielestäni tietynlaista pelkuruutta, jossa koetetaan nojata ja turvata johonkin suurempaan, kuin itse.” Tätä jään pohtimaan.

Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -näyttely oli Tampereen taidemuseossa kesällä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa, toisen ”huvikseni” ja toisen, koska minulta tilattiin näyttelystä kritiikki Keskisuomalaiseen.

Kritiikkejä kirjoittaessani käytän apuna paljon teoskuvia. Tiina Pyykkisen maalaukset eivät kuitenkaan suostuneet kuvattaviksi. Ne kiiltävät ja heijastavat ja valokuviin tallentui vain omia kuviani teosten pinnassa. Niinpä (jouduin vähän kerjäämään) sain näyttelykirjan taidemuseosta työn puolesta. Onhan kriitikolla oltava kotonakin kuvia, joita katsella.

Näyttelykirja on siis toiminut minulle kuvakirjana. Sellaisena se onkin loistava: isoja hyvälaatuisia kuvia vaikeasti kuvattavista teoksista. Toki Pyykkisen teosten luonteeseen kuuluu se, että niitä pitää katsella livenä hankalasti heijastuksia väistellen, joten kirjan kuvat antavat maalauksista liian helpon käsityksen (vaikka on niitä heijastuksiakin saatu upeasti kuvissa esiin).

Kirjan pääasiallinen tekstisisältö on Silja Rantasen artikkeli, joka antaa kuvan määrätietoisesta, tekemisessään varmasta, nuoresta taiteilijasta. Rantasen mukaan taiteilija keskittyy mitä minun tulisi tehdä -kysymyksen sijasta kysymään miten tämän esitän.

Backlight ’17 -näyttelykatalogi on hieno kirja. Kuvia on paljon, ja jokainen taiteilija on esitelty sekä lyhyellä henkilöinfolaatikolla että teosten tiedotetekstillä. Kuvasivuja on jokaiselle taiteilijalle varattu kolme. Koska näyttelyssä on esillä nimenomaan kuvasarjoja, on mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat kirjaan on valittu. Mikä on kunkin kuvasarjan ydin?

Kirja toimii niin kuin näyttelykirjat perinteisesti toimivat. Se kokoaa yhteen näyttelyn ytimen niin, että kirjaa selaillessa voi näyttelyä muistella vielä vuosienkin kuluttua. Kuvavalinnat ovat siksikin tärkeitä: kirjaan valitut kuvat muodostuvat ajan myötä kuvaksi koko näyttelystä. Muu helposti unohtuu.

Kirja on samalla Backlight-näyttelyn 30-vuotisjulkaisu. Tämän ominaisuuden se kantaa loppusivuillaan: siellä on useamman sivun mittainen (englanninkielinen) keskustelu, jossa muutama vuosien mittaan mukana ollut näyttelytoimija keskustelee Backlightin historiasta. On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten kansainvälinen näyttely pyöräytettiin käyntiin aikana, jolloin kommunikoitiin kirjeillä eikä sähköposteilla.

Sain Kaupunki-näyttelyn kirjan maksutta, kun kävin näyttelyssä. Näyttelytyöntekijä tunnisti minut (!!) ja ojensi kirjan minulle. Tiina Pyykkinen. Vuoden nuori taiteilija 2017 -kirjan sain Tampereen taidemuseosta, kun kirjoitin näyttelystä sanomalehtikritiikin. Backlight 2017 -näyttelykirjan sain Tampereen taidemuseosta, jonka lehdistötilaisuudessa kävin kirjoittaakseni näyttelystä tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattoman arvostelun.

 

Mainokset

Vielä jotakin ehjää (Näyttely: Reima Nevalainen)

Reima Nevalainen. Vuoden nuori taiteilija. Tampereen taidemuseossa (Puutarhakatu 34, Tampere) 11.6.-11.9.2016.

Anatomical Study III.

Anatomical Study III.

 

 

Myönnän: kävelin Reima Nevalaisen näyttelyssä ensin melko reippaasti. Teosten samankaltainen (hiekkainen) värimaailma liimautui verkkokalvoille, ja kaipasin hengähdystaukoa.

Sitten eteen tuli Anatomical Study III, jonka kohdalla pysähdyin. Ja pysähdyinkin sitten todella – seisoin siinä minuutteja. Näyttely-yleisöä tuli kanssani samaan tilaan ja poistui, ja minä vain tuijotin.

Maalauksessa kiteytyy jotakin äärimmäistä. Kasvoissa mikään ei peilaa mitään toista kohtaa. Pinta on kollaasimainen, kuin kasvot olisivat rikottu kananmunankuori, joka on teipattu uudelleen kokoon. Kaikki, mitä näin, oli kiinnostavaa, eikä katsomiselle olisi ehkä tullut luontevaa lopetuskohtaa koskaan. Jossain vaiheessa vain päätin lopettaa, ja kävelin pois.

Maalauksen katsomisen hetkellä tapahtui jotakin oleellista. Ajatukseni alkoivat harhailla asioissa, joita en tahtoisi ajatella. Joita mieluummin pakenisin. Maalauksen edessä oli helpompaa ajatella ahdistaviakin asioita, olla rehellisesti väsynyt. Palasin aina uudelleen katsomaan maalausta, ja voin koko ajan paremmin. Syntyi jonkinlainen välitön riippuvuus. (En tiedä, oliko hirveää vai oikeastaan ihan hyvä, ettei teoksen kuvaa myyty museokaupassa julisteena.) RNevalainen2

Nevalaisen rujot, runnotut, amputoidut ja palasista kootut ihmishahmot ovat paikoin pääkallomaisen dramaattisia, paikoin herkkyydessään jotakin, mikä tuo mieleen Leonardo da Vincin anatomiset piirustukset. Yritin välttää välillä päälle hiipivää koomisuuden tunnetta, mutta laatikkoon sullotuissa, räjähtäneissä vartaloissa oli jotakin huvittavaa myös (vaikkei toki päällimmäisenä ajatuksena ollenkaan).

Kauneimmillaan maalaukset ovat yksityiskohdissa: siinä, miten käsi liikahtaa kankaalla, miten valokuvamaiset kasvot halkeavat maalipinnasta esiin. Kokonaisuudesta jäi vangittuna rempomisen tunne. En tiedä, onko tunne läsnä maalaamisessa (voi varmasti isojen teosten kohdalla ollakin), mutta tavallaanhan taiteen katsominenkin on sitä: olla huoneessa teosten kanssa, alistua niiden pakottavalle tarpeelle tulla nähdyksi.

Tätä kirjoittaessani kuunteen Mozartin Requiemia, ja huomaan kaivanneeni näyttelyyn jotakin tällaista. Kunnon askelta rehelliseen, mahtipontiseen dramatiikkaan: että tämä on nyt elämää suurempaa, olkaa hyvät ja ottakaa tämä vastaan, kuolevaiset!

Pidin muuten kovasti myös Japanissa otetuista valokuvista, jotka pyörivät alakerrassa yhdellä näytöllä. Niissä oli hienoja rakenteita ja pintoja, maa ja vesi kuin maalattua sekin.

RNevalainen3

Nuori ja mustavalkoinen (Näyttely: Andersson)

Vuoden nuori taiteilija 2015 – Ville Andersson. Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 16.5.-23.8.2015.

Ville Andersson: Movement, 2009. Akryylipäällystetty digitaalinen tuloste, 70x105cm, ed. 5 + 2 a.p. Tampereen taidemuseon lehdistökuva.

Ville Andersson: Movement, 2009. Akryylipäällystetty digitaalinen tuloste, 70x105cm, ed. 5 + 2 a.p. Tampereen taidemuseon lehdistökuva.

Kun astuin Tampereen taidemuseoon, sain varoituksen, että niitä teosnumeroita on sitten aika vaikea löytää seinästä. Niin kyllä onkin, mutta toisaalta en huomannut missään vaiheessa kaipaavani teoksille nimiä – teoslistan kanniskelu alkaa muutenkin ärsyttää, kun siinä on monta laminoitua sivua. Palautin sen ensimmäisen huoneen jälkeen takaisin seinäkoteloon. Eipä tarvinnut enää etsiä niitä teosnumeroitakaan.

Ville Anderssonin näyttely ei ole kokonainen, ehjä maailma, josta ulos tullessaan ei ymmärrä, minkä jyrän alle on jäänyt. Teosten tekniikat, teemat ja tunnelmat muuttuvat aika paljon huoneesta toiseen, joten lähestyn näyttelyä enemmänkin retrospektiivinä, jolla taiteilija haluaa kertoa, mitä kaikkea on tehnyt. Esillä on valokuvia, piirustuksia ja maalauksia.

Värit tuntuvat pakenevan Anderssonia. Näyttely alkaa mustavalkoisilla, pienillä maalauksilla (joissa ainakin näyttää olevan kiiltävä lakkapinta (olen juuri viime viikolla pohtinut, lakkaako kukaan enää nykyään maalauksiaan)), joista useimmissa on ihmisiä. Toisinaan ihmiskuvat ovat hyvin puhuttelevia. Pieni koko ja mustavalkoisuus tuovat mieleen vanhat valokuvat. Toisia kuvia vierastan (kuten korulaatikolta näyttävään, mustaan laskostettuun kankaaseen upotettua naisen kuvaa, joka on juuri vähän liian esittävä ja vähän liian epärealistinen, ja jää rajapintaan, jossa en vain tiedä, onko taiteilija valinnut tämän lopputuloksen vai onko se vahinko).

Näyttelyssä huomioni kiinnittyy toistuvasti epäselviin kohtiin. Piirrospaperin reuna on leikattu nopeasti saksilla. Onko tämä ironinen kommentti? Että hei, käytin tähän juuri viikkokausia, mutta ei tämä nyt niin tärkeä teos ole, että leikkaisin paperin reunan siististi. Kolmen rinnakkain ripustetun maalauksen sarjassa ihmisten kädet nousevat esiin mustasta taustasta. Yhden maalauksen käsiin ei näytä olevan kiinnitetty paljonkaan huomiota, kun taas kahden maalauksen käsiin on käytetty aikaa ja huolellisuutta. Miksi?

Alakerrassa katselen mieluiten valokuvia, varsinkin sitä yhtä, jossa mies kiipeilee seinällä. Viimeistellyt ympäristöt kiehtovat mieltäni enemmän kuin studiokuvat, joissa kangas on laskettu naisen kasvoille. Yläkerrankin valokuvista saan eniten irti niistä, joissa on kokonainen tila – erityisen ihana on takaseinän sermin taakse kätketty pieni arkkitehtoninen kuva holvikaaresta, joka saa jatkoa varjoista valkoisella seinällä. Luulen ensin, että varjot on maalattu seinään, niin oleellinen osa teosta niistä mielessäni tulee.

Teknisesti rakastan laskostuvia kankaita valokuvissa. Hienoja, kevyen näköisiä (ja varmasti vaikeita) tekoja. Piirustusten kynänviivoilla raidoitettu pinta tuo mieleen sydänkäyrän. Tekijän vai mallin? Vai katsojan? Hetken yhteinen pulssi.

En tiedä, johtuuko tunne kaiken mustavalkoisuudesta, mutta huomaan ajattelevani toistuvasti, että tämä taiteilija on nuori. Ehkä siinä on vähän tätä kokeilevuuttakin: että joka huoneessa tuntuu olevan jotakin erilaista, etsiminen ja kokeileminen on tekijän mielestä ihanaa ja inspiroivaa. (Onhan se, en väitä vastaan.)

Rakastun puuteoksiin, myös niihin pyöreisiin, joissa puiden kehä kasvaa sisäänpäin. Puiden heijastukset valkoisella pohjalla ovat maiseman esteettistä huippua: ihanintahan luonnossakin on löytää peilityyni vedenpinta, johon puu heijastuu, oli sitä kukaan näkemässä tai ei. Näiden teosten edessä katsominen tuntuu onnekkaalta sattumalta, ei siltä, että minulle yritetään erikseen näyttää jotakin, vaikka väkisin.

Näyttelystä jää joka tapauksessa hyvä mieli. Aikamoinen määrä ajattelua teosten taakse takuulla kätkeytyy. On hienoa nähdä, että joku etsii ja löytää, etsii uudestaan.

(Kuva on taidemuseon tarjoama lehdistökuva (museossa ei saa valokuvata).)