Archive for marraskuu 2014

Kritiikkejä puolilehti.fi:ssä

Myös puolilehti.fi:stä löytyy uusia kirjoituksiani:

Testihalaus ja koskettava delfiini (kritiikki, Hipaisu, sively, tönäisy. Kirsi Jaakkola, Veijo Setälä, Heidi Tikka. Porin taidemuseo 26.09.2014–11.01.2015).

Ei-romaani taidemaailmasta (kritiikki Siri Hustvedtin romaanista Säihkyvä maailma. Otava, 2014)

Ja nyt alkaa elämänmittainen suhde (kolumnin aiheena mm. syyllisyys siitä, että nautin taiteesta usein maksutta, enkä voi koko ajan maksaa omaa osuuttani ostamalla taidetta kotiin).

Mainokset

Jyväskylän taiteilijaseuran vuosinäyttely, kritiikki

Keskisuomalaisessa on kritiikkini Jyväskylän taiteilijaseuran vuosinäyttelystä. 

(Keski-Suomen museo (Alvar Aallon katu 7, Jyväskylä), 11.1.2015 saakka.)

Kunnia katsella (Näyttelyt: Jääskeläinen; Ripatti)

Anssi Jääskeläinen: Arvokkuus; Simo Ripatti: Varasto. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 15.11. – 2.12.2014.

SAM_1999Anssi Jääskeläinen! Kuinka kuvailisin piirustustesi aiheuttamia tunteita? Yllätyin, kiinnostuin, analysoin, ihastelin, vähän inhosinkin paikoin. Mutta se aitous, jolla annat ihmistesi olla keitä ovat, se on ihanaa. Sitä kohtaan mielelläni.

Ja piirtämisen taito; miten se on meissä joissakin kuin kyky hengittää (en kiistä harjoituksen merkitystä, mutta tiedäthän, että osa meistä ei osaa piirtää edes tikku-ukkoa). En voi puhua käden ja silmän yhteydestä, tässä on yhteys käden ja sisäisen maailman välillä. Sellaisia olentoja, ihania sekasikiöitä (jos sitä sanaa voi koskaan käyttää positiivisesti, käytän sitä tässä).  Rohkeita, osittain vähän väkivaltaisia ruumiita.

Ja se kyky, jolla liität asioita yhteen, visuaaliset assosiaatiot. Rakastuin tähän Orjuus (seitsemän näkymätöntä vauriota) -teokseen. Ja siihen, että joku käyttää sanaa ’vaurio’ ihmisen yhteydessä. Loistavaa.

SAM_2007

Simo Ripatin Varastossa olisin halunnut käydä jonkun seurassa. Koska olin yksin, en saanut kunnia katsella, miten ihminen kävelee huoneeseen ja muuttuu ikivanhaksi, utuiseksi kuvaksi kamerakojeessa.

En tunnistanut kaikkea, mitä näin, mutta tunnistin tunteen kaiken takana. Halun ymmärtää jotakin, joka oli, josta juuri ja juuri saa kiinni (ainakin joskus).

Varasto. Taide. Galleria. Ihminen.

SAM_2004

Kuolemisesta, kliinisesti (Näyttelyt: Pälviranta; Touma)

Harri Pälviranta: ASE.doc / GUNS.doc; Issa Touma: Kuolleiden kaupunkien muistoja / Syyria. TR1 Taidehalli (Väinö Linnan aukio, Tampere) 22.11.2014–4.1.2015 .

SAM_1976Harri Pälviranta lähestyy ampumista kolmella tavalla: esillä on uutisjuttujen päälle tehtyjä kouluampujien muotokuvia, ampumisen jälkiä mustilla ja valkoisilla pohjilla ja video. Videolla näyttelijät käyvät analyyttistä keskustelua Suomen aselaista ja sen vaikutuksista ampumiskuolemiin.

Muotokuvissa on nuoria miehiä, oikeastaan vasta poikia. Muotokuvien taustalle kootut uutiset käsittelevät vain aseita; ”Mies ammuttiin Heinolassa”, ””Lapset löysivät pistoolin”. Hätkähdyttävää teoksissa onkin nimenomaan näiden ampujien nuoruus. Toinen hätkähdytys tulee, kun huomaa taiteilijan tehneen itsestään samanlaisen omakuvan. Onko tämä nyt viittaus siihen, että kuka tahansa voisi? Tai että lopulta me olemme kaikki aika samankaltaisia? Vai pelkkä yritys ymmärtää jotakin, mitä ei voi ymmärtää?

Luodinreiät mustilla ja valkoisilla pohjilla ovat kuin tähtimerkkejä. Kauniita, jos ne poistaisi tästä kontekstista. (Voiko ampumista koskaan poistaa tappamisen kontekstista, se kai on yksi näyttelyn suuria kysymyksiä.) Olisin tutkinut teoksia pidempään, jos teostiedoissa olisi kerrottu, mikä on minkäkinlaisen aseen jättämä jälki. Anonyymeinä ne ovat vain aseita, samaa massaa.

SAM_1985Suuri asekeskustelu -video on ihanan jäsennelty kooste eri mielipiteiden ristiriitaisista  perusteluista. Tämän katseleminen on mukavaa, eikä yksinomaan raivostuttavaa, kuten monien tv-keskusteluiden katseleminen on. Jospa ihmiset oikeastikin kuuntelisivat loppuun sen, mitä toinen sanoo, eivät huutaisi vaan perustelisivat näkemyksiään tutkimustuloksilla. Ihanteellinen maailma (ja kuitenkin asia jää kesken, ratkaisematta).

Näyttely on aika tunteeton siihen nähden, miten suuria tunteita ampuminen herättää. Se on kai tarkoituskin. Kylmä etäisyys.

Issa Touman valokuviin Syyriasta liittyy tarina. Jokaisen kuvan alla on kertomus siitä, kuka kuvassa on ja miksi. Erityisesti ihastuin Wahedaan, 14-vuotiaaseen, joka karkaa salaa kotoa osallistukaseen taideworkshoppeihin. Kuvassa on jonkinlaista kummallista toivoa; ihmisyys kasvaa aina uudelleen, vaikka sitten karkaamalla kotoa. SAM_1991