Satuttava katse (Näyttely: Animoi)

FestArt: Animoi! Taidehalli TR 1 (Väinö Linnan Aukio 13, Tampere) 25.3.2012 saakka.

–

TR1:n animaationäyttelyssä on ajateltu katsojaa: jokaisesta teoksesta on seinällä lyhyt infotaulu, joka toimii niin kuin kirjan takakansi. Tekstistä voi lukea teoksen tiivistelmän ja päättää sitten, katsooko vai ei. (En osaa sanoa, onko tämä hyvä vai huono tapa ohjailla katsojaa. Eihän niitä olisi pakko lukea, tietenkään, mutta yritäpä estää silmiä kulkemasta pitkin niille tyrkytettyjä tekstirivejä!)

Seisoin pitkään Aiju Salmisen Hus!-teoksen edessä uskaltamatta tehdä mitään. Teoksessa on kaksi aran näköistä nuorta naista ja katsojalle tarjotaan vipuja, joissa lukee esim. KIVITÄ PORTTO. No, lopulta päätin, että tämä on taideteos, ja kokeakseni sen minun täytyy painaa jotain nappia. Toiseen tyttöön ilmestyi ammottavia haavoja ja hänelle tummui musta silmä. Peruutusnappia ei ollut, joten jäin odottamaan, kunnes haavat parantuivat. Poistuin.

Ajattelin tietokonepelejä. Olen sitä ihmistyyppiä, joka ei halua tappaa muita ihmisiä edes virtuaalisesti. Siksi en koskaan oikeasti ymmärrä sellaisten pelien hienoutta, joissa mahdollisimman todentuntuisesti ammutaan ihmisiä. Tästä teoksesta tuli juuri sellainen samanlainen olo. (Se on tietenkin tarkoituskin – että tällaiset kaiken inhimillistävät hentomielet ajautuvat pohtimaan elävän ja elottoman suhdetta.)

Olen ennenkin valittanut siitä, että TR1:ssä äänet kantautuvat kaikkialle. Nyt olisin toivonut kuulokkeita ainakin siihen Tommi Juutilaisen teokseen, jonka voihkiva ja kirkuva nainen peitti alleen kaiken muun. Mutta ehkä sekin on tarkoitus; ettei mihinkään teokseen saa keskittyä, kun tämä voihkinta nousee aina ylittämään ärsytyskynnyksen?

Esillä on myös esim. kirjottu animaatio, joka alkaa liikkua, kun sen ohi juoksee sekä pieni laatikko, jossa Lilliputti elelee, kunnes tajuaa, että häntä tuijotetaan (hurmaavaa, näennäisen interaktiivista toimintaa katsojaa vastaan). (Teos Lilliputti on kuvassa ylhäällä, tekijä Reetta Neittaanmäki.)

Istuskelin pitkään Jan Anderssonin Kuvitetun kaupungin edessä. Seinälle heijastettu seinä, animaatio, jossa päivät ja vuodet kuluvat, on hieno tarina kaiken väliaikaisuudesta. Seinälle maalataan, ilmestyy mainoksia ja kameroita, mainokset poistuvat, lopulta seinää jopa ammutaan, mutta kaikki vaiheet virtaavat ohi. Kummallista: toivoa!

Vihamieli (Näyttely: Festart)

Taidehalli TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) FESTART – ELOKUVAN TUOLLA PUOLEN 14.3.2010 saakka.

—

Menin TR1:een katsomaan Ruutukaava kuplii -näyttelyä (arkkitehtuuria suomalaisessa sarjakuvassa). Vähänpä tiesin, että jumiutuisin alakerran videotaiteen eteen.

Ensimmäisenä eteeni osui Marjolin Dijkmanin teos Vaellus tulevaisuuteen, johon taiteilija on koonnut katkelmia 70 elokuvasta, joissa esitetään tulevaisuuden maailmaa. Videon eteen on rakennettu aikajana, jossa kaikki elokuvat ovat järjestyksessä sen mukaan, mitä vuotta niissä kuvataan.

Tämä on teoksen ikävin puoli: kun istuu kuulokkeet korvillaan jakkaralla jonkin matkan päässä seinästä, jolle elokuva heijastetaan, joutuu koko ajan pomppimaan ylös katsomaan aikajanasta, mikä elokuva milloinkin on kyseessä. Katsojalle kiltimpää olisi ollut laittaa elokuvan nimi mukaan katkelmaan. En tunne elokuvia niin hyvin, ettäkö olisin nähnyt kaikki, joista katkelmia on, mutta postapokalyptinen maailma kiinnostaa minua silti niin paljon, että haluan tietää, missä elokuvassa milloinkin ollaan. Haluan katsoakin suurimman osan elokuvista nyt, teoksen nähtyäni! (Löysin elokuvasta tuommoisen infon taiteilijan nettisivuilta. Siinäkään ei ole aikajanaa tai elokuvien nimiä esillä.)

Teos on älyttömän kiehtova. Kurkistusluukku tulevaisuuteen ja menneisyyteen; siihen, millaisena tulevaisuus on milloinkin nähty. Esityspaikka ei ole hyvä, kuva on epäselvä ja jakkarat liian lähellä kuvaa, salissa on kova meteli muista videoteoksista. Vaikka istun kuulokkeet korvillani, kuulen koko ajan muiden teosten äänet tämän päälle. Ja juuri tässä hiljaisuus olisi tarpeen. Rikkumaton, henkeä pidättävä hiljaisuus, koska näissä kuvissa kaikki on uhkaavaa, hiljaista, odottavaa ja vihamielistä.

Tulevaisuus näyttää kaikissa katkelmissa pelottavalta. Hallinta on menetetty. Jonkin hallinta: planeetan, muiden ihmisten, teknologian, oman elimistön, virusten, vieraiden lajien. Aina ollaan sodassa jotain vastaan, kaikkea varjostaa tieto siitä, että kontrolli on menetetty, eikä sitä ole mahdollista saada takaisin. Käydään viivytystaistelua.

Meidät on petetty. Teknologia on pettänyt meidät ja käy meidän kimppuumme. Planeetta on pettänyt meidät, ympäristö on tuhoutunut, vihamielinen. Me emme enää sovi minnekään.

Videoteoksen kiehtovuus on siinä, ettei elokuvia tarvitse nähdä kokonaan. Vain niiden maailma. Vain niiden tunnelma. Katsojan ei tarvitse pettyä typeriin juoniin ja huonoon dialogiin, kaupalliseen lopetukseen, epäuskottaviin tapahtumiin. Teos antaa vain maailman toisensa jälkeen; vain kurkistus, ja siirrytään jo muualle.

Mielenkiintoista kyllä näyttää siltä, että mitä vanhempia elokuvat ovat, sitä kauemmas tulevaisuuteen niiden dystopiat sijoittuvat. Nykyihminen näkee teknologian kehityksen koko ajan niin läheltä, on koko ajan siinä ja siinä, pysyykö mukana, että on uskottavaa sijoittaa kaiken romahtaminen kymmenen vuoden päähän. Epäuskottavampaa olisi kuvata maailma, jossa vasta 2000 vuoden kuluttua tapahtuisi jotain peruuttamattoman pahaa.

Teoksen katsottuani en jaksa keskittyä enää muihin videoihin. Menen katsomaan ne toisella kertaa. Ulkona kaikki näyttää olevan niin kuin ennenkin, mutta sivistyksen kuori on ohut. Meidän rakennuksemme sortuvat lumen alle – miten me kestäisimme oikean katastrofin?

Apokalypsissa on (videolta katsottuna) jotain yllättävän lohdullista. Kun elämä typistyy selviytymiseksi, kaikki ainakin tietävät, mitä tehdä. Itsekkäät kriisit siitä, mihin elämänsä milloinkin haluaa käyttää, ovat jääneet taakse, kun planeetta on käynyt tämän viheliäisen lajin kimppuun. Kuvassa toisensa jälkeen ihmiset ovat päättäväisiä ja rohkeita, omanarvontuntoisia ja valmiita uhrautumaan.