Satuttava katse (Näyttely: Animoi)

FestArt: Animoi! Taidehalli TR 1 (Väinö Linnan Aukio 13, Tampere) 25.3.2012 saakka.

Reetta_Neittaanmaki_LilliputtiTR1:n animaationäyttelyssä on ajateltu katsojaa: jokaisesta teoksesta on seinällä lyhyt infotaulu, joka toimii niin kuin kirjan takakansi. Tekstistä voi lukea teoksen tiivistelmän ja päättää sitten, katsooko vai ei. (En osaa sanoa, onko tämä hyvä vai huono tapa ohjailla katsojaa. Eihän niitä olisi pakko lukea, tietenkään, mutta yritäpä estää silmiä kulkemasta pitkin niille tyrkytettyjä tekstirivejä!)

Seisoin pitkään Aiju Salmisen Hus!-teoksen edessä uskaltamatta tehdä mitään. Teoksessa on kaksi aran näköistä nuorta naista ja katsojalle tarjotaan vipuja, joissa lukee esim. KIVITÄ PORTTO. No, lopulta päätin, että tämä on taideteos, ja kokeakseni sen minun täytyy painaa jotain nappia. Toiseen tyttöön ilmestyi ammottavia haavoja ja hänelle tummui musta silmä. Peruutusnappia ei ollut, joten jäin odottamaan, kunnes haavat parantuivat. Poistuin.

Ajattelin tietokonepelejä. Olen sitä ihmistyyppiä, joka ei halua tappaa muita ihmisiä edes virtuaalisesti. Siksi en koskaan oikeasti ymmärrä sellaisten pelien hienoutta, joissa mahdollisimman todentuntuisesti ammutaan ihmisiä. Tästä teoksesta tuli juuri sellainen samanlainen olo. (Se on tietenkin tarkoituskin – että tällaiset kaiken inhimillistävät hentomielet ajautuvat pohtimaan elävän ja elottoman suhdetta.)

Olen ennenkin valittanut siitä, että TR1:ssä äänet kantautuvat kaikkialle. Nyt olisin toivonut kuulokkeita ainakin siihen Tommi Juutilaisen teokseen, jonka voihkiva ja kirkuva nainen peitti alleen kaiken muun. Mutta ehkä sekin on tarkoitus; ettei mihinkään teokseen saa keskittyä, kun tämä voihkinta nousee aina ylittämään ärsytyskynnyksen?

Esillä on myös esim. kirjottu animaatio, joka alkaa liikkua, kun sen ohi juoksee sekä pieni laatikko, jossa Lilliputti elelee, kunnes tajuaa, että häntä tuijotetaan (hurmaavaa, näennäisen interaktiivista toimintaa katsojaa vastaan). Jan_Andersson_Kuvitettu_kaupunki(Teos Lilliputti on kuvassa ylhäällä, tekijä Reetta Neittaanmäki.)

Istuskelin pitkään Jan Anderssonin Kuvitetun kaupungin edessä. Seinälle heijastettu seinä, animaatio, jossa päivät ja vuodet kuluvat, on hieno tarina kaiken väliaikaisuudesta. Seinälle maalataan, ilmestyy mainoksia ja kameroita, mainokset poistuvat, lopulta seinää jopa ammutaan, mutta kaikki vaiheet virtaavat ohi. Kummallista: toivoa!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: