Posts Tagged ‘Mältinranta’

Aivan kuin kaikki olisi ohi (Näyttelyt: Mikael Pohjola & Anssi Törrönen)

Mikael Pohjola: Natural Forces ja Anssi Törrönen: Maalauksia. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 16.2.-5.3.2019.

IMG_0736

Mikael Pohjola: Harm’s Swift Way

Mikael Pohjolan maalaukset ovat pieniä tarinoita. Niihin on ryhmitelty ihmettelyn ja löytämisen hetkiä. Maailmojen yllä leijuu outo tunnelma, vähän niin kuin aivan pian kaikki olisi ohi (mutta me emme vain vielä tiedä sitä).

Maalauksissa on luonnontieteellistä estetiikkaa. Ihminen avataan ja hänen sisälleen katsotaan. Perhonen räpyttää siipiään ja koko maailma muuttuu.

Myös jokin maalausten pinnassa tuo mieleen vanhat lunnontieteelliset kirjat. Avattu ihminen on kuvattu vähän kankeasti, tiedettä tekevät valkopartaiset miehet, joilla on pyöreät silmälasit.

En voi sanoa, että näyttely riemastuttaa – tunnelma on alakuloinen ja vieraannuttava. Mutta kierroksen jälkeen tuntuu, kuin olisi lukenut jonkin todella paksun kirjan jostakin kaukaa ajasta. Saanut kiinni jostakin, jäänyt etäiseksi jostakin.

IMG_0742

Anssi Törrönen: Nimetön

Anssi Törrönen on kuvannut anatomisilta näyttäviä, lihallisia elementtejä läheltä. Tuntuu kuin katsoisin kuvia väärästä kulmasta: jos vain kiertäisin taualun toiselle puolelle, kuva varmasti asettuisi, ja hahmottaisin, mitä se esittää.

Esittämisen ajatus on tietenkin päälleliimattu. Voin yhtä hyvin vain katsoa. Mutta aivot alkavat selittää: tuolla näkyy pala kesätaivasta, tuossa on kaksi toisiinsa kietoutunutta, kankaaseen verhottua ihmistä.

Sormimaiset, luumaiset, lihamaiset ja ihomaiset pinnat muodostavat suurikokoisia maisemia. Näyttely velloo ympärilläni ilkikurisesti. Jospa vain tietäisit, se sanoo, ja verhoaa itseään vähän lisää.

 

 

Otteita luonnosta (Näyttelyt: Jaakko Kahilaniemi ja Kukka Pitkänen)

Jaakko Kahilaniemi: Nature Like Capital & Kukka Pitkänen: Hajoavaa. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 20.10.-6.11.2018.

20181027_132928440

Jaakko Kahilaniemi: Garden Made Concrete.

Tämä viikko on ollut galleriaviikko (ja on yhä huomenna), minkä vuoksi näyttelyjen taiteilijat olivat tänään Mältinrannassa paikalla. En tosin keskustellut kummankaan kanssa vaan lähinnä välttelin, sillä olin epäsosiaalisella tuulella. Onneksi on taide, jonka ääreen pelastautua, kun sellainen olo iskee.

Jaakko Kahilaniemen teoskokonaisuus Nature Like Capital käsitelee varsin selkeällä estetiikalla luonnon kaupallistumista ja tuhoutumista. Puunrunko on pätkitty ja kääritty muoviin; toiset, yhä pystyssä olevat rungot vaikuttavat lopettaneen kasvamisensa, kun paksu muovi tukahduttaa ne alleen. Esillä on myös sata betoniin istutettua (kuollutta) kuusentainta.

Näyttely on rakennettu tilaan symmetrisesti ja järjestelmällisesti, ja teoskartta muistuttaa jonkin hyvin tiukasti organisoidun puiston karttaa. Teokset ovat oivaltavia ja puhuttavia, joskin niiden kaikkien sanoma on varsin samankaltainen. Metsien tulisi toimia hiilinieluina, mutta samaan aikaan me tuhoamme puiden kasvun mahdollisuudet pilaamalla ympäristöä.

20181027_133232205

Kukka Pitkänen: Rihmat.

Kukka Pitkäsen näyttelyssä on enimmäkseen suuria piirustuksia. Osa niiden katsomisen ihmettä on siinä, että ne on ylipäätään tehty: koko gallerian mittainen lyijykynäteos on vaatinut käsittämättömän paljon aikaa.

Teosten teemat ovat luonnossa ja kasvamisessa solutasolta kokonaisiin maisemiin asti. Kaikki on yhteydessä kaikkeen, ja kaikki elävä on pohjimmiltaan hajoavaa, orgaanista ainetta. Näkyvissä on vain pieni huippu. Puut ovat maan alla suurempia kuin maan päällä, ja pienikin vesi uurtaa suurta maisemaa.

Tälle näyttelylle olisi ollut etua siitä, että olisin käynyt galleriassa hiljaisempana päivänä. Nyt huone oli täynnä ihmisiä ja ääntä, ja teosten hienovaraisuus jäi kaiken elämän alle.

 

Istuhan alas, kun vielä ehdit (Näyttelyt: Wyrd Ritual Art; Sakari Kannosto)

Sakari Kannosto: Viimeiselle rannalle. Wyrd Ritual Art (Jani-Petteri Olkkonen ja Jenny Olkkonen (os. Suhonen)): Duoteistinen asetelma. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 6.1.-29.1.2018.

IMG_20180117_160627Wyrd Ritual Art -nimen alla toimii taiteilijapari Jani-Petteri Olkkonen ja Jenny Olkkonen. Wyrd tekee rituaalista taidetta, jota nyt on Mältinrannassa esillä kaksiosaisen teoksen verran.

Teospari Jumalatar ja Jumala koostuu hiilipiirroksista, palavista kynttilöistä, puutuoleista, joilla katsoja saa istua sekä musiikista. Koska toisen teoksen mp3-soitin oli epäkunnossa, kuulin vain toiseen liittyvän äänimaailman. Se oli rumpumusiikkia, rytmikästä ja intensiivistä.

Teos on hyvin kokemuksellinen. Millään muulla ei ole merkitystä kuin katsojan-kuulijan kokemuksella. Minulle ei tarjota taustatietoa rituaaleista, joihin teos ehkä pohjautuu. Katselen toisiinsa kietoutuneita käärmeitä ja kuuntelen rummun tuminaa.

Mustavalkoisissa piirroksissa on käärmeen lisäksi muutakin klassista symboliikkaa: mustavalkoruutuja, pyramideja, solmuja. Koska en ole uppoutunut syvälle symbolismin historiaan, en tunne näiden symbolien kaikkia merkityksiä. Katselen niitä, mutta ne eivät puhu minulle.

Pidän siitä, että minut kutsutaan istumaan teoksen luona pitkään. Jos en saakaan teoksesta kaikkea irti, se johtuu omasta lähestymistavastani – kaipaan tietoa tämän oudon edessä, enkä voi heittäytyä teokseen, koska en tiedä, mihin heittäytyisin ja miten.

IMG_20180117_160353

Sakari Kannoston näyttelyn nimi Viimeiselle rannalle tuo mieleen lähes samannimisen kirjan ja elokuvan ja kappaleen. Niissä kaikissa ydinlaskeuma on tuhonnut suurimman osan maapallosta, ja Australiassa seurataan säteilyn saapumista tuhoamaan ihmiskunnan viimeisetkin rippeet.

Kannoston teokset ovat suuria ja dramaattisia. Videoteoksessa on valtava määrä ruutuja, joilla vesi virtaa (ja kun astuu lähemmäs, alkaa jostakin kuulua varsin häiritsevä ääni, joka tuo mieleen lähinnä tärykalvon naputtelemisen neulalla). Leikkimökistä on tullut transformer-robotti. Matkalaukut ovat päällystäneet koko maapallon, ja niistä on rakentunut Arkki, jolle ihmiskunta yrittää pelastaa itsensä.

Näyttelyssä on myös huumoria. Kaksipäiset kylpyankat näyttävät juuttuneen päättämättömyyden tilaan. Eikä valurautainen viemärinkansikaan viestistään huolimatta ole kovin vakavamielinen: sen vaakunassa on uppoava vene.

Kaiken suuren keskellä arkiset surrealismit toimivat minulle parhaiten. Maailman tila on niin suuri asia pureskeltavaksi, että mieluiten sitä pureskelee pienissä ja keveyteen pyrkivissä osissa.

 

 

 

Ääneen, yhdessä (Näyttelyt: Silja Selonen; Jouni Toni)

Silja Selonen: Spin. Jouni Toni. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 9.9.-26.9.2017.

SAM_6013Silja Selonen on tehnyt äänen näkyväksi. Hän on tallentanut maalauksiinsa ääniaaltojen resonointia. Esillä on myös äänirauta, jolla voi soittaa äänen, joka on osaan kuvista tallennettu visuaalisessa muodossa.

Maalausten syntyprosessista ei sinänsä tarvitse tietää mitään. Niitä voi katsella myös sellaisenaan.

Kuvissa yhdistyy perinteinen, realistinen, esittävä ihmiskuva ja abstraktius (mutta nythän me tiedämme, että abstrakti on niitä ääniaaltoja). Perinteisestä ihmiskuvauksesta tulee mieleen Suomen taiteen kultakausi pellavapäisine lapsineen.

Esittävyyden rajaaminen vain osaan kuvasta on tehokasta. Pojan kaatama vesi on täydellistä, kirkasta ja virtaavaa. Poika itse uppoaa puoliksi mustaan maaliin, pelkäksi ääriviivahahmoksi.

Teoksissa on mystiikkaa ja tuttua sopivassa suhteessa. Niitä on helppo lähestyä, ne herättävät uteliaisuuden.

Jouni Tonin näyttely alkaa suurilla, värikkäillä teoksilla, joita luulen paperista leikatuiksi. Ne ovat kuitenkin maalauksia. Niissä hahmot ja muodot toistuvat ja kutoutuvat yhteen. Lopputulos on upottava, moniulotteinen kuva, josta nousee esiin tunnistettavia hahmoja: metsää, ihmisiä. SAM_6018

Näyttelyssä on käytetty monta eri tekniikka. On videoita, akryylimaalauksia, vesiväriä ja veistoksia. Koko ajan kuitenkin liikutaan yhtenäisessä maailmassa. Täällä ihminen on osa joukkoa, tunsi hän yhteenkuuluvuutta tai ei. Aina välillä vastaan tulee tyhjiä tai abstrakteja mielenosoituskylttejä.

Tunnelma on jotenkin yhtä aikaa tieteellinen (kaikenlaisia viivadiagrammeja kulkee taivaalla kuin revontulia) ja historiallinen. Värit ovat sellaisia retrovärejä: myrkynvihreää, kirkkaanpunaista. Sellaisia kuin 1960-luvun verhoissa. Kaiken keskellä ihmisjonot kävelevät horisontissa – niin kaukana, ettei kenenkään kasvoja erota (tai edes sitä, millä asialla he ovat liikkeellä).

Maailma on mielenkiintoinen. Tunnistan siinä ulkopuolisuutta, enemmän katselemista kuin osallistumista. Ja kuitenkin ihmiset sulautuvat yhteen.

Ruumiinosia (Näyttelyt: Inka-Maaria Jurvanen;Tiina Vehkaperä)

Inka-Maaria Jurvanen: Itsepetos. Tiina Vehkaperä: Art Fragile. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 19.8.-15.9.2017.

IMG_20170823_152321Olin tänään vastahankaisella päällä, kun näin Tiina Vehkaperän näyttelyyn nousevat portaat kananmunankuorten peitossa. Ajattelin, että olkoot. Jos taiteen katsominen tehdään minulle tahallaan näin vaikeaksi, jätän suosiolla väliin.

Kiipesin sitten ne portaat kuitenkin (tasapainottelin portaiden ulkosyrjällä, etten osuisi munankuoriin, enkä meinannut kuin kerran pudota takaraivolleni).

Ehkä munankuoret tekivät erityisen tiukkaa tänään, kun olen pitkin päivää lukenut uutisia tipumurskaimista ja roskiksesta löytyneistä elävistä tipuista munankuorten keskellä.

Vehkaperän näyttelyssä on muutakin eläinperäistä. Höyheniä, oravannahka ja mehiläisiä nyt noin aluksi. Niitäkin tekee vähän pahaa katsella, mutta se lienee tarkoituskin.

Teosten sanoma on kapinallinen. Silitysraudassa lukee HUORA ja orava on vangittu kukka-asetelmaan. Kaikki on alakynnessä, kaiken oikeuksia rajoitetaan. Mehiläisetkin ovat kokeneet massakuoleman. IMG_20170823_152301

Kukanterälehdistä rakennettu Aurinko (kuvassa oikealla) tuo mieleen Damien Hirstin perhosensiipiteokset. Siinä, missä Hirst repi siivet hyönteisiltä, Vehkaperä on repinyt terälehtiä. Tämä tuntuu armollisemmalta, koska emme usko, että kukka tuntee kuolevansa.

Näyttelyn maailma on kieroutuneen luonnontieteellinen. Ikään kuin kaikki olisi jo mutatoitunut, kaikki olisi jo vähän ohi. Taiteilija on sulkenut asioita vitriineihin ja meidän osaksemme jää katsella niitä, iloita ja kärsiä niistä.

Inka-Maaria Jurvasen lyijykynäpiirrokset ovat surrealismia. Korvia kasvaa sieltä täältä, kädet avaavat ovenkahvoja tyhjyydessä.

Surrealismi on joskus minulle vaikeaa, koska minulla on vahva halu ymmärtää näkemääni. Sen sijaan on heittäydyttävä unen logiikkaan ja otettava visuaaliset ärsykkeet puhtaasti visuaalisina ärsykkeinä. IMG_20170823_152115

Nytkin huomaan, että haluan kertoa Jurvasen kaupunkimaisemista (esim. Totuus, kuva vasemmalla), joissa kulkee päättömiä ihmisiä. Haluan tarinallistaa hänen teoksiaan. En tiedä, onko minulla siihen lupa.

Parhaimmin saan tunteesta kiinni tummasävyisten teosten kohdalla. Ilmassa leijuva korvalehtikin on osa jotakin, kun se kelluu kaupungin yössä.

 

 

Kummituskuvia (Näyttelyt: Anna Aho; Anni Arffman ja Elina Strandberg)

Anna Aho: Beneath the surface. Anni Arffman ja Elina Strandberg. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 29.7.2017 – 15.8.2017.

IMG_20170805_173340Anna Ahon näyttelyn keskipisteessä on pyörivä lamppu. Sen merkitys selviää heti, kun astuu teosten eteen: maalauksissa on taso, joka näkyy vain, kun valo osuu kuvapintaan ja luo varjoja.

Maalaukset ovat kauniin realistisia ihmiskuvia. Niissä esimerkiksi nainen laittaa hiuksiaan peilin edessä. Lampun ohikiitävässä valossa peilistä paljastuu varsin naiiveja, tuijottavia haamuja.

Paikoin nämä piilokuvat ovat kuin lapsen maailmasta poimittuja. Niissä on eläimiä tai kummituksia. Kuvissa on huumoria. Näin esimerkiksi teoksessa, jossa kaksi naista istuu kahvilla ja nauraa – kunnes valo paljastaa iloisen, hattuaan nostavan luurangon heidän takaansa. IMG_20170805_173358

Parhaimmillaan piirrokset tuovat kuvaan kokonaisen uuden lukutavan. Nainen istuu lattialla – valo osuu häneen – paljastuu, että pinta säröilee hänen allaan. Kaikki on heikkoa jäätä.

Kiertävä valo pakottaa katsomaan maalauksia tietyssä rytmissä. Jokaisen edessä on viivyteltävä, odotettava valoa. Sitten valo saapuu ja on jo ohi. On aika astua uuden teoksen luo.

Pinnan kerroksellisuus tuo mieleen taidehistoriantutkimuksen, jossa läpivalaistaan maalauksia ja selvitetään, mitä niiden pinnan alle kätkeytyy. Sieltä voi löytyä peittoon maalattuja teoksia tai luonnoksia, joista taiteilija on päättänyt luopua.

Maailma on kokonaan tällainen; ajatusten, aikojen ja päätösten kerrostuma. Osa jää elämään, osa katoaa huomaamatta pois.

IMG_20170805_173303Anni Arffmanin ja Elina Strandbergin yhteisnäyttelyssä luonto selviytyy muovijätteestä, jota sen päälle kaadetaan ja ehkä kuvatut ihmishahmotkin selviytyvät jostakin, tulevat näkyviksi historian haaleista lehdistä.

Strandberg on kerännyt teostensa materiaalit kaupungin lähimetsistä. Teokset on tehty kasvinosista ja roskasta. Niissä on styroksia ja muovia. Osittain jopa kasveihin on liitetty muovinpaloja niin, että lopputulos on jonkinlainen hybridi, uusi laji, joka selviytyy maailman muuttuessa.

Parhaimmillaan koosteet ovat oivaltavia. Narsissin keltainen kukka ei olekaan kukka vaan palanen keltaista sulkapalloa. Teosten väliaikaisuus on myös kiehtovaa. Nehän tulevat kuihtumaan ja murenemaan pois, ne ovat osia juurensa menettäneistä kasveista.

Sateinen kesäpäivä (kuvassa) on teossarjan uniikein yksilö. Se on mobilemainen puu, joka kantaa oksillaan muovisia, vedellä täytetyjä nyyttejä. Puu on kuin kristallikruunu tai itkevä koru, kaunis ja hauras. IMG_20170805_173240

Arffmanilta on esillä ihmishahmoja, jotka kummittelevat gallerian tiloissa. Erityisen haamuinen on Sadetta ja sateenkaaria, omakuva sieluna (siitä yksityiskohta kuvassa), jonka läpikuultava tyttöhahmo näyttää kelluvan ilmassa.

Ihmishahmojen mittasuhteet tuovat niihin surrealismin sävyjä. Paperisen naisen hame valuu lattialle asti, mummo on venynyt miltei koko huoneen korkuiseksi. Materiaalinsa hallitsevan taiteilijan luomat ihmiset ovat persoonallisia ja ilmeikkäitä. Niiden kummitustarinat ovat ehkä salaisia, mutta niiden kasvoja on kiva katsella.

 

 

 

Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

20170622_130843973

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeenEllen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

IMG_20170624_130530

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

IMG_20170624_130552

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.