Posts Tagged ‘Mältinranta’

Kannanotto (Näyttely: Ritva Larsson ja Anne Lehtelä)

Ritva Larsson ja Anne Lehtelä: 2017§. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 11.2.–28.2.2017.

2017-02-25-2773Ritva Larssonin maalauksia ja Anne Lehtelän installaatioita yhdistävä näyttely pohtii tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, niiden etenemistä ja toisaalta myös jäljellä olevaa työtä. Kuviin ovat päässeet erilaiset parisuhteet ja parisuhteettomat ihmiset sekä Pride-marssien osallistujat lippuineen.

Huomaan olevani yhtä aikaa taidenäyttelyssä ja kulttuurihistoriallisessa näyttelyssä. Näyttelyssä on paljon tekstiä (Lehtelän installaatiot ovat tekstipainotteisia), josta voi oppia vaikkapa sen, miten tasa-arvoisesta avioliittolaista on puhuttu eduskunnassa tai kuinka natsi-Saksassa merkittiin naiset, jotka eivät suotuneet perustamaan perhettä miehen kanssa (heidät merkittiin mustalla kolmiolla).

Maalaukset ovat osin kevyempiä. Ihmiset ovat iloisia ja värikkäitä, kotona omissa nahoissaan. Osa ihmisistä on kuitenkin kuvattu harmaina; heistä näkyy ulospäin vain osa siitä, mitä he ovat. 2017-02-25-2780

Näyttelyssä voi tatuoida itseensä antisosiaalisen naisen merkin, mustan kolmion. Liimasin sen kämmenselkääni kokeeksi (siirtotautoinnin kerrotaan kuluvan pois 2-4 päivässä). Sen jälkeen ajattelin, että ai niin, piti mennä kauppaan, ja vähänkö nyt hävettää, kun kädessäni on tällainen muovisen kiiltävä siirtotautointi. Näytän idiootilta.

Häpeä tietysti kuuluu tähän kokeeseen. Sen sijaan, että nykyisin joutuu häpeämään sitä, että on valinnut perhemuodokseen jonkin muun kuin heteroydinperheen (ainakaan usein, toivottavasti, ei omassa elinpiirissään ja ystäviensä keskellä joudu häpeämään), näyttelyn yhteydessä sosiaalinen häpeä syntyi tatuoinnista itsestään. Mietin, miten tyhmää on liimata talvikuivalle iholle jotakin, mistä en edes tiedä, mitä aineita se sisältää.

(Vinkkinä: vaikka tatuointi irtoaa melko hyvin iholta käsidesillä, en suosittele metodia, sillä jäljelle jää tiukka liimakerros, josta ei pääse eroon millään ilveellä.)

Näyttelyä on vaikea arvioida kuvataiteena. Sen sisältö on jossakin muualla kuin siinä, miten teokset on toteutettu tai mikä niiden esteetiikka on. Näyttely on kannanotto ja tiivis katsaus yhdenvertaisuuden nykyhetkeen.

 

 

Verkko/köysitikkaat (Näyttelyt: Aino Mäntynen; Janne Hokkanen ja Anna-Liisa Kankaanmäki)

Janne Hokkanen ja Anna-Liisa Kankaanmäki: Jaettu maailma. Aino Mäntynen: Kaikuja. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 21.1. – 7.2.2017.

sam_5761Aino Mäntysen Kaikuja-installaatiolla on ääni. Kuvittelenkin pitkään, että installaatio on kone, joka liikkuu, mutta onneksi ei, koska sen naruihin on vaarassa törmätä muutenkin. Teos on naruista ja köysistä sidottu verkko, jonka keskelle joudun heti kun astun näyttelytilaan.

Verkko luo tunteen veden alla olemisesta. Siinä riippuu puukeppejä. Verkossa on kiviä painoina, joten se pysyy pohjalla. Itse saan väistellä sen hallitsevaa muotoa ja yrittää olla jäämättä kiinni.

Köydet ja riippuminen seuraavat minua näyttelystä toiseen: Janne Hokkasen ja Anna-Liisa Kankaanmäen Jaettu maailma alkaa Kankaanmäen maalauksella, jossa nainen riippuu köysistössä. Maalauksen nimi, Makaava Peppi (kuvassa), luo tunteen satumaailmasta, ja naisen rentous köysien varassa tuo mielleyhtymiä sirkuksesta. sam_5732

Kankaanmäen maalaukset ovat ikonografiaa: nainen omenapuussa, mies täynnä pyykkipoikia kuin pyhä Sebastianus ruumis täynnä nuolia. Vähän petyn, kuin luen teosluettelosta sellaisia nimiä kuin Pyhimykset tai Eeden. Kuvalliset viittaukset riittäisivät, nimet voisivat jättää enemmän tilaa.

Maalaukset ovat kauniita ja dramaattisia. Niissä on luontoa, eläimiä ja alastomia ihmisiä. Naruissa roikkumisen teema toistuu; pidän siitä, ettei ole niin selvää, mitä tästä riippumisesta pitäisi ajatella.

Ruumiillisuus ja henkisyys kohtaavat maalauksissa kauniisti. Eläimetkin ovat saaneet paikkansa kiiltokuvamaisina symboleina maailmasta, jossa kaikki on alkuperäistä ja puhdasta.

sam_5748Janne Hokkasen maalauksissa on vahvasti kyse juuri tästä: maailman puhtaudesta. Luonto tuhoutuu vääjäämättä, ja maalaukset kasvavat komiulotteisiksi jätteiden kertyessä ympäristöön. Ihmiskunta etsii eristettyä kuutiota, kuplaa, jossa vielä voisi hengittää.

Hokkasen videoteoksessa #LoveMyLife ihmiset asettuvat vuorotellen katsomaan ilmeisesti itseään kattoon kiinnitetystä peilistä. Teoksessa peilin tilalle tulee katsoja, joka näkee jokaisen ihmisen vuorollaan. Toiset asettuvat rauhallisesti tilaan, toiset poseeraavat ja tuijottavat kohti.

Selän takana Muurit murtuvat -teoksen robotti koputtaa vähän väliä lasikuution seinään ja yrittää kiinnittää huomion muista teoksista itseensä. Se on omassa, eristetyssä kopissaan samoin kuin videoteoksen ihmiset, ja reagoi yrittämällä päästä kontaktiin näyttely-yleisön kanssa.

Näyttelyiden kokonaisuus luo kummallisen todellisuuden, jossa rimpuillaan köysissä, ollaan vankeina lasikopeissa ja jäädään kiinni verkkoon. Toisaalta kaikki tämä on minun ulkopuolellani: minä voin lähteä galleriasta ja mennä ihan mihin tahansa tällä planeetalla. Köysien verkostot voi nähdä myös narutikkaina vapauteen.

 

 

 

Ihmisen ääriviivoissa (Näyttelyt: Saija Hairo & Soili Talja)

Saija Hairo: Human C5xy & Soili Talja: Rajapintoja. Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 31.12.2016 – 17.1.2017.

sam_5646

Saija Hairo: Tuulen kuuntelija.

Saija Hairo rakentaa ihmishahmoja – tai oikeastaan vain ihmisten päitä, siluetteja – maalauksen keinoin. Sanon ”rakentaa”, sillä teoksissa on paljon muutakin kuin maalausta. Kasvojen sisään saattaa mahtua esimerkiksi valokuva (kenties samasta henkilöstä, jonka siluetin sisään valokuva on istutettu?), sanoja tai useita pienempiä maalauksia.

Kokonaisuutena näistä silueteista kasvaa hahmoja, joilla on henkilöllisyys. Ne ovat yksilöitä, joiden mieleen on takertunut muistoja ja ajatuksia.

Hairon valitsema ääriviivamaalaus on siitä hieno kuvaamisen tapa, että se peittää kuvatun henkilön sukupuolen ja usein iänkin. Kaikki se, mikä on tärkeää, on ihmisen pään sisällä, ei nähtävissä ensi vilkaisulla hänen ulkokuorestaan.

Parhaimmillaan tekniikka on suuressa Tuulen kuuntelija -teoksessa, joka on mosaiikkimaisesti monesta erikokoisesta ja -muotoisesta palasta rakentunut henkilökuva. Monivärisistä paloista koostuu pienoisnäyttely, jonka sisäpuolelle voi sukeltaa tutkimalla kuvia lähempää. Ihminen palkitsee, kun hänelle antaa aikaa näyttää itsensä.

Soili Taljan maalauksissa huomio kiinnittyy ihan ensimmäiseksi muotoon: ne eivät ole suorakulmaisia. Maalauspohjat on leikattu tarpeen mukaan, ja jos niissä toisinaan suoria kulmia onkin, ne on maalattu hämäävästi näkymättömiin.

sam_5659

Soili Talja (yleiskuva näyttelystä).

Tummat, lähes abstraktit maalaukset paljastuvat hahmoiksi, kun niitä katselee rauhassa. Ihmishahmoiksi? Kenties. Kasveiksi? Ehkä. Luoliksi? Sitäkin.

Päällimmäisenä ajatus kulkee kristilliseen kuvastoon, jossa ihmishahmot seisovat erilaisissa asetelmissa luolien ja valonlähteiden edustoilla. Maalauksissa on paljon syvää mustaa, mutta myös valoa useissa eri väreissä. Ihmisen tehtäväksi jää olla läsnä ja ottaa vastaan sekä pimeyden että valon kurottelevia oksia.

 

Esineen neljä ulottuvuutta (Näyttely: Ilkka Väätti)

Ilkka Väätti: MUNDUS-sarjan maalausnäyttely. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 22.10.-8.11.2016.

sam_5556

Avaris.

Ilkka Väätin maalaukset ovat esineitä. Ne ovat kuin rasioita, joilla on neljä ulottuvuutta: neljäs on aika, josta teokset ottavat palasia ja kuljettavat niitä sisällään aikakaudelta toiselle.

Maalauksia voisikin pitää jonkinlaisina aikakapseleina, joissa säilyy fragmentteja ihmisen todellisuudesta. Se, miten me eri kulttuureissa ja eri vuosisadoilla nuo fragmentit ymmärrämme, on sattumanvaraista, mutta siitä huolimatta ne säilyttävät ihmisyyttä.

En tiedä, onko muutos todellinen vai tapahtuuko se vain minun mielessäni, mutta jotenkin näen Väätin maalaukset vuosi vuodelta enemmän nimenomaan kolmiulotteisina esineinä. Pienemmässä koossa ne voisivat olla astioita tai muita käyttöön tarkoitettuja tavaroita. Niissä on kohtia, joihin käsi asettuisi sopivasti, muotoja, joita tekee mieli silittää.

Maalauksissa on myös visuaalisia illuusioita. Mustan ristikon risteyskohtiin ilmestyy vaaleita pilkkuja, kun katsoo toisaalle. Mustasta pinnasta kohoaa esiin puolipalloja kuin niittejä, jotka on yritetty piilottaa.

Näyttelyssä on rauhallinen olo. Sellainen tulee, kun näkee jotakin, mihin voi luottaa. Väätin teosten varaan voi laskea itsensä kokonaan: niissä on historiaa, joka kantaa, ja uudenlaista näkemistä, joka antaa katsojan oivaltaa jotakin sekä kuvista että omasta tavastaan nähdä ja katsoa. Teosten kanssa tekee mieli elää pitkään (ja siksi on joka kerta yhtä hienoa päästä näkemään niitä näyttelyissä).

 

Maisemasta tulee selattava (Näyttelyt: Janne Laine; Janne Laine & Outi Heiskanen)

Janne Laine: Maiseman rajapinnalla. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 10.-27.9.2016.

sam_5340

Janne Laine: The Wall (Wood)

Mältinrannan alempi tila on täyttynyt Janne Laineen ja Outi Heiskasen yhteisteoksilla, joissa valokuvien lähes mustavalkoisiin metsämaisemiin on muuttanut asumaan erilaisia myyttisiä olentoja. Yhteistyö vaikuttaa sujuvalta. Tekniikat sopivat yhteen, ja lopputulos on omituisella tavalla kuin kuvitettua kuvaa: ensin toinen kertoo kuvallaan tarinan, sitten toinen kuvittaa sen omalla osuudellaan.

Teoksissa on sekä kaikkialle rönsyilevää elämänvoimaa että surumielisiä kohtaloita. Viimeinen-teoksen olento istuu ainoana elollisena olentona kelottuneessa metsässä. Eläinten retkikunta näkyy siluetteina maisemassa teoksessa, jossa tehdään jo matkaa jonnekin muualle.

sam_5323

Janne Laine & Outi Heiskanen: Viimeinen (yksityiskohta)

Toisaalta tulenväriset juuret kasvavat taivaasta ja uppoutuvat yhä syvemmälle maahan. Kaikki voi alkaa alusta uudestaan.

Näyttely on maisemien lisäksi kuva inspiroitumisesta. Ihmiset jatkavat toistensa työtä ja tarinoita, innostuvat yhä uudelleen toisistaan, ja tekevät sen, minkä me ymmärrämme todellisuudeksi.

Gallerian puolella Janne Laine jatkaa yksin. Esillä on jotakin tuttua: metsäkuvia (suuria panoraamoja, joihin voi uppoutua koko katseen alalla) ja jotakin uutta: lasiteoksia (joissa niissäkin kasvaa puita) sekä jopa joitakin kaupunkikuvia: liikennevaloja, kiirehtiviä ihmisiä.

Pidän suuresti panoraamakuvien esittämisestä kirjan muodossa, pitkinä haitareina. Maisemasta tulee selattava kuva, sen voi kokea pala kerrallaan (kuin kävelisi sen sisäpuolella).

Nyt esillä on myös toisenlainen tapa käsitellä maisemaa paloina: pienten vedosten sarja, joka on ripustettu kuin muistipeli tasaisiksi riveiksi seinälle. Maisemissa on pulpahtelevaa maata (kuuma lähde?), palavia pilviä, meduusoja, puita, kantoja. Pienet, säännöllisen neliönmuotoiset kuvat rajaavat kokemuksesta pois kaiken muun kuin sisällön. Ei tarvitse katsoa jokaista teosta erikseen (jahas, millainen maailma tällä kertaa?) vaan saa keskittyä niiden ytimeen.

sam_5344

Janne Laine: Extended Sunset

Lasiteokset on jostain syystä asetettu nilkankorkeudelle, ja niiden lähempi tarkastelu vaatii istumista gallerian lattialle. Se kuitenkin kannattaa. Lasin sisällä kasvavat puut muodostavat ihan omanlaisensa, sumuisen kolmiulotteisuuden.

Pidän näyttelyssä suunnilleen kaikesta. Eniten jään kaipaamaan jatkoa On the Other Side -sarjan siveltimenjälkeä muistuttaville kuvaustavoille. Kuvissa on jotakin kummallisen sateista ja nostalgista mutta myös anatomista: voin kuvitella, kuinka kaikki sivusilmälläkin näkemäni koodautuu silmän soluissa ja hahmottuu aivoissa maailmaksi.

 

Asetelmia ja tilaa (Näyttelyt: Mari Oikarinen & Liisa Karintaus)

Mari Oikarinen ja Liisa Karintaus: ”STILL” JA MUITA ASETELMIA. Taidekeskus Mältiranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 28.5. – 14.6.2016.

Mari Oikarinen: Evergreen (yksityiskohta).

Mari Oikarinen: Evergreen (yksityiskohta).

Mari Oikarisen asetelmissa kukkia on kirjottu kankaalle sekä langalla että ilmeisesti kasvien osilla. Lopputulos on kolmiulotteinen ja vapaa. Näyttää hämmästyttävän yksinkertaiselta ratkaisulta luoda kirjontaan massaa lankavyyhdeillä ja yhteen ommelluilla lankakeoilla, mutta harvoin tällaista näkee. Oivallus toimii.

Tilan ja massan luominen näkyy myös muissa Oikarisen teoksissa. Puisen kukkakimpun kumppanina on sen seinälle venyvä varjo. Kuivatut kasvit on kiedottu yhteen matonkuteilla.

Oikarinen yhdistää kuvan ja sen kohteen saumattomasti yhteen. Hän ottaa palasia asetelmasta itsestään ja liittää ne kuvaan, jonka tekee asetelmasta. Pidän tästä, on kuin kurkistaisi kaivoon, jossa on peili, ja kaikki kertautuu ja kertautuu ja kietoutuu yhteen.

Liisa Karintaus: Flower Still Life I.

Liisa Karintaus: Flower Still Life I.

Myös Liisa Karintaus on asettanut näyttelle asetelmia. Hänen maalauksissaan asetelmat tosin ovat alisteisia väreille ja pinnan rakenteille. Asetelma on jotakin, mitä kuvassa on oltava, jotta kuvan on voinut tehdä. Mutta sitten mennäänkin kuva-aiheen ohi niin pitkälle kuin teos antaa mennä.

Karintaus yhdistää runsasta maalia ja haurasta tyhjää pintaa niin, ettei lopputulos mene tukkoon. Myös ripustus hengittää: suuretkin paperit ovat seinällä ilman kehystä. On tilaa katsella ja ajatella.

Samoin koko näyttelyn aihe antaa tilaa katsella ja ajatella – kun esillä on lupauksen mukaan asetelmia, saa rauhoittua katsomaan, miten ne on tehty. Ei tarvitse aloittaa jokaisen maalauksen kanssa alusta.

Näyttelyn kiertää mielellään kahteen kertaan. Maalauksia on ilo katsella, niissä on energiaa.

PS: Mältinrannassa on vielä pari päivää esillä Kevät-myyntinäyttely. Siellä on vähän liiankin houkuttelevia teoksia, suosittelen!

 

 

Hukutaan historiaan (Näyttelyt: Marjo Viitala; Elina Autio)

Marjo Viitala: Tapahtumahorisontti. Elina Autio: Teoksia/Works. Taidekeskus Mältiranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 7.5. – 24.5.2016.

SAM_4557Kriitikko poistuu Mältinrannasta ja niistää nenää. Mitä ihmettä? Onko hän itkenyt? Ei oikeastaan; vain liikuttunut kummalliseen nostalgiaan, johon Marjo Viitalan videoteos on hänet kuljettanut.

Tässä on yksi videotaiteen häiritsevä ominaisuus: videolla saattaa varoittamatta tulla vastaan tutut kasvot. Sitten teoksen sisältö menee ihan pikkuisen ohi, kun sitä jää miettimään, että tuo ihminen oli parhaita ystäviäni vuonna 1998 ja että meidän ystävyyttämme ei tosiaan enää ole.

Videolla tämä tunnistamani ihminen on koko ajan silmät kiinni, mikä korostaa tiedostamaani faktaa siitä, ettemme me enää koskaan näe toisiamme. Elämään kuuluu sellaista, että joskus ystävyydet päättyvät (ilman dramatiikkaa, vain ajan kuluttavaan hiekkapaperiin).

Ehkä jonakin toisena keväänä olisin ajautunut vähemmän nostalgisiin ajatusketjuihin, mutta olen äkillisen helleaallon yllättämänä siirtynyt henkisesti Roomaan. Tuntuu, kuin olisin vain lentänyt sinne; kesä tuli liian nopeasti. En voi olla Tampereella. Ja yhtä aikaa olen, ja on sietämätöntä, etten ole Roomassa, etten ole sellainen ihminen joka vain hetken mielijohteesta lähtee jonnekin. Olen vankina omissa valinnoissani ja tottumuksissani.

Olen nostalginen. Se sallittakoon. Mutta sitten yritän katsella Viitalan teoksia uudestaan.

Kahdessa videossa pelataan peiliä, tuota ala-asteen välituntien klassikkoa 1980-luvulta. Videon kanssa voi heittäytyä pelaamaan itsekin (joskin aika pian videon säännölliset käännökset ovat liian helppoja välttää, ja videonaisen luo pääsee hiipimään huomaamatta). Videon kanssa pelatessaan voi miettiä sitä, miten sääntöihin sitoutuu. Kun vastapelaajana on videokuva (joka ei voi puuttua sääntörikkomuksiin), pitääkö sääntöjä edes noudattaa? Kenelle niitä noudatetaan?

Ylipäätään sääntöjen siirtyminen sukupolvelta toiselle on jokseenkin omituinen tapahtuma. Miksi me osaamme pelata peiliä? Kuka sen on opettanut meille? Omissa muistikuvissani sitä vain pelattiin, aina, eikä kukaan koskaan ollut tietämättä pelin sääntöjä.

Näyttelyssä on kivaa leikkisyyttä, ja sen kautta katsotaan syvemmälle ihmistenvälisiin suhteisiin. Pelien ja leikkien kautta yhdessä toimiminen on luotevaa. Jostakin syystä säännöt helpottavat yhdessä olemista.

SAM_4552

Elina Aution teoksissa maalattu pinta jää kerroksittain rakennettujen ”hyllyjen” väliin. On kuin katsoisi taiteen historiaa: kerroksittain teoksia, jotka lopulta jäävät aika pieniksi ja huomaamattomiksi esineiksi asettuessaan laajaan historian kaanoniin.

Neuloilla paperille kiinnitetyt ruusunterälehdet ovat hieno kartta ihmismieleen, joka haluaa lajitella, mitata ja laskea. Ihminenhän hajottaa minkä tahansa uteliaisuudessaan. Mitä sen sisällä on? Miten se toimii?

Minimalismi miellyttää: se, ettei teoksia ole jokaisella seinällä. Kun taidetta vähentää, huoneen olemuksen huomaa helpommin. Tyhjä huone ei koskaan ole tyhjä.