Posts Tagged ‘Mältinranta’

Kummituskuvia (Näyttelyt: Anna Aho; Anni Arffman ja Elina Strandberg)

Anna Aho: Beneath the surface. Anni Arffman ja Elina Strandberg. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 29.7.2017 – 15.8.2017.

IMG_20170805_173340Anna Ahon näyttelyn keskipisteessä on pyörivä lamppu. Sen merkitys selviää heti, kun astuu teosten eteen: maalauksissa on taso, joka näkyy vain, kun valo osuu kuvapintaan ja luo varjoja.

Maalaukset ovat kauniin realistisia ihmiskuvia. Niissä esimerkiksi nainen laittaa hiuksiaan peilin edessä. Lampun ohikiitävässä valossa peilistä paljastuu varsin naiiveja, tuijottavia haamuja.

Paikoin nämä piilokuvat ovat kuin lapsen maailmasta poimittuja. Niissä on eläimiä tai kummituksia. Kuvissa on huumoria. Näin esimerkiksi teoksessa, jossa kaksi naista istuu kahvilla ja nauraa – kunnes valo paljastaa iloisen, hattuaan nostavan luurangon heidän takaansa. IMG_20170805_173358

Parhaimmillaan piirrokset tuovat kuvaan kokonaisen uuden lukutavan. Nainen istuu lattialla – valo osuu häneen – paljastuu, että pinta säröilee hänen allaan. Kaikki on heikkoa jäätä.

Kiertävä valo pakottaa katsomaan maalauksia tietyssä rytmissä. Jokaisen edessä on viivyteltävä, odotettava valoa. Sitten valo saapuu ja on jo ohi. On aika astua uuden teoksen luo.

Pinnan kerroksellisuus tuo mieleen taidehistoriantutkimuksen, jossa läpivalaistaan maalauksia ja selvitetään, mitä niiden pinnan alle kätkeytyy. Sieltä voi löytyä peittoon maalattuja teoksia tai luonnoksia, joista taiteilija on päättänyt luopua.

Maailma on kokonaan tällainen; ajatusten, aikojen ja päätösten kerrostuma. Osa jää elämään, osa katoaa huomaamatta pois.

IMG_20170805_173303Anni Arffmanin ja Elina Strandbergin yhteisnäyttelyssä luonto selviytyy muovijätteestä, jota sen päälle kaadetaan ja ehkä kuvatut ihmishahmotkin selviytyvät jostakin, tulevat näkyviksi historian haaleista lehdistä.

Strandberg on kerännyt teostensa materiaalit kaupungin lähimetsistä. Teokset on tehty kasvinosista ja roskasta. Niissä on styroksia ja muovia. Osittain jopa kasveihin on liitetty muovinpaloja niin, että lopputulos on jonkinlainen hybridi, uusi laji, joka selviytyy maailman muuttuessa.

Parhaimmillaan koosteet ovat oivaltavia. Narsissin keltainen kukka ei olekaan kukka vaan palanen keltaista sulkapalloa. Teosten väliaikaisuus on myös kiehtovaa. Nehän tulevat kuihtumaan ja murenemaan pois, ne ovat osia juurensa menettäneistä kasveista.

Sateinen kesäpäivä (kuvassa) on teossarjan uniikein yksilö. Se on mobilemainen puu, joka kantaa oksillaan muovisia, vedellä täytetyjä nyyttejä. Puu on kuin kristallikruunu tai itkevä koru, kaunis ja hauras. IMG_20170805_173240

Arffmanilta on esillä ihmishahmoja, jotka kummittelevat gallerian tiloissa. Erityisen haamuinen on Sadetta ja sateenkaaria, omakuva sieluna (siitä yksityiskohta kuvassa), jonka läpikuultava tyttöhahmo näyttää kelluvan ilmassa.

Ihmishahmojen mittasuhteet tuovat niihin surrealismin sävyjä. Paperisen naisen hame valuu lattialle asti, mummo on venynyt miltei koko huoneen korkuiseksi. Materiaalinsa hallitsevan taiteilijan luomat ihmiset ovat persoonallisia ja ilmeikkäitä. Niiden kummitustarinat ovat ehkä salaisia, mutta niiden kasvoja on kiva katsella.

 

 

 

Kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, Mältinranta)

Uusin silmin – Tampereen Taiteilijaseuran näyttely osana Suomi 100-v. juhlavuotta. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 17.6.2017 – 4.7.2017.

Taiteilijat Mältinrannassa: Krister Gråhn ja Hannamari Matikainen, Anne Hakala, Katri Heinänen, Anna Hyrkkänen, Emmi Kallio, J-P Köykkä, Paula Mikkilä, Anna Pekkala, Erno Peltonen, Helena Pokkinen, Helge Riskula, SA Salmela, Marjo-Riitta Sasi, Minna Soraluoma, Kati Valkonen.

20170622_130843973

Anna Hyrkkänen: Bonsai.

Uusin silmin -näyttelykokonaisuus on vallannut useita Tampereen näyttelytiloja. Aloitin kierroksen Mältinrannasta.

Uusin silmin sisältää kommentteja suomalaisen taiteen historiaan. Taiteilijat ovat ottaneet lähtökohdakseen jonkin Suomen itsenäisyyden aikana valmistuneen teoksen, johon he ovat tehneet oman teoksensa kommenttina. Kommentit ovat erilaisia: toiset ovat selvästi kunnioittavia, toiset humoristisia – toiset esteettisiä, toiset yhteiskunnallisia.

Lähtökohta on kiinnostava. Teosvalinta voi olla sattuma tai hyvinkin harkittu teko. Kyse voi olla vain siitä, että taiteilijan estetiikka sopii johonkin teokseen tai sitten, toki, valittu teos voi olla merkittävässä roolissa sen valinneen taiteilijan elämässä. Sitä meille ei kerrota, ja hyvä niin.

Näyttelyn kantavana voimana on se, miten erilaisia viittaukset teoksiin ovat. Joskus suhde on suora (Marjo-Riitta Sasi: Hattupäinen omakuva isän kuoleman jälkeenEllen Thesleff: Hattupäinen omakuva), joskus ovela.

IMG_20170624_130530

Katri Heinänen: Siistijä.

Ovelana pidän esim. Katri Heinäsen Siistijää (kommentti teokseen Rauni Liukko: Siivooja), jossa osa kukilla täyteystä kuvapinnasta on pyyhitty puhtaaksi. Teos on paitsi kommentti siivooja-aiheiseen veistokseen myös taidemaailmaan, jonka absurdit uutiset toisinaan kertovat, miten siivoaminen on tuhonnut teoksia museoissa.

Anna Hyrkkäsen Bonsai (kommentti teokseen Aukusti Tuhka: Vanha omenapuu) on esinekooste, joka nostaa omenapuun assosiaatioita kolmiulotteisesti esiin valkoisesta seinästä. Siellä ovat niin puunrunko kuin omenat, ja puiset kehykset nojaavat seinää vasten.

Ahdistavimmasta päästä on Anna Pekkalan The Great White Trash (kommentti viattomanoloiseen Viktor Janssonin Kalapoika-suihkulähteeseen). Valkoinen valas on kokonaan muoviroskaa. Se roikkuu katosta kuin pyydyksestä; elinkelvoton, käyttökelvoton olento, joka ei vain ymmärrä kuolla sukupuuttoon.

Näyttely on sen tyyppinen, että jokaisen teoksen avaaminen tässä söisi sen katsomiseen liittyvää iloa. Niinpä kerron vain sen verran, että kuvat alkuteoksista on asetettu esiin kommenttiteosten viereen. Vertaileva katsominen on paitsi sallittua, siihen suorastaan kannustetaan. Pelkoa siitä, että taidehistoriaa tuntematta putoaa kärryiltä, ei siis ole.

IMG_20170624_130552

Anna Pekkala: The Great White Trash.

Muita Uusin silmin -näyttelypaikkoja ovat Hiekan taidemuseo ja Emil Aaltosen museo. Niihin menen käymään ensi viikolla.

 

 

 

 

Muistaessamme (Näyttelyt: Laura Wesamaa sekä Nita Vera & Adolfo Vera)

Nita Vera ja Adolfo Vera: What Love Weighs. Laura Wesamaa: windy heart of inner life. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 27.5.2017 – 13.6.2017.

20170531_135225603

Laura Wesamaa: tracés digitaux IV, yksityiskohta.

Laura Wesamaan näyttely windy heart of inner life alkaa käsillä. Sen lisäksi, että ensimmäisessä maalauksessa on käsiä (kuin luolamaalauksissa, merkkinä ihmisen läsnäolosta), sitä seuraava suuri tracés digitaux IV on tehty sormin. Sen pinnassa on pitkiä vetoja, aina viisi sormenjälkeä rinnakkain. Tuntuu, kuin taiteilija olisi pyrkinyt maalauksen sisään.

Wesamaan maalaukset ovat väreiltään niukkoja, paikoin hempeitä. Kuljen niiden vähäkontrastisessa maailmassa kuin muistikuvissa: tiedän, miltä asiat näyttävät, mutten näe niitä kokonaan, kaikista suunnista.

Maalausten aiheet liikkuvat käsien lisäksi naamioissa ja tieteessä, tavoissa luokitella ihminen ja jakaa kuvapinta geometrisiin osiin. Laitteet liikuttelevat pieniä teosten osia keskellä lattiaa, ja valo leikkii kuvien pinnalla.

Jotenkin näyttelyn luonteeseen sopii, etten löydä yhtä teosta lainkaan, vaikka Mältinrannan Studio on pieni ja selkeä tila. Muistikuvat ja hahmot puskevat seinien läpi näyttelytilaan ja voivat yhtä hyvin upota seiniin ja kadota kokonaan.

20170531_135006548

Nita Vera, yleiskuva näyttelystä.

Gallerian puolella on kahden taiteilijan, Nita Veran ja Adolfo Veran yhteisnäyttely What Love Weighs. Kaksi kuvataiteilijaa, isä ja tytär, tutkivat teoksillaan perhesuhteita ja perheen ajatusta. Tai niin ainakin näyttelyn tiedotteessa sanotaan.

Itse katson Nita Veran valolaatikkoteoksia kuvina empatian rakenteista. Kuvissa ihmiset ovat yksin erilaisissa tilanteissa, mutta heidän varjonaan hiippailee toinen. Tämä varjona liikuskeleva mies lennättää paperit tuuleen tai etsii jotakin roskiksesta tai ihan vain hiipii (pieni hymy huulillaan) yksin katua kulkevan vanhuksen perässä. Hän tekee yksinäisen ihmisen tunteet näkyviksi olemalla se joku toinen, joka näkee, kokee, on yhtä aikaa samassa paikassa.

Toinen, näkymätön tai huomaamatonkin ihminen, tekee meistä sen, mitä olemme. Yksinäisyydessä on helppo kuvitella itsestään mitä tahansa. Vasta, kun olemme muiden kanssa, toedämme, millaisia todella olemme.

IMG_20170531_164200

Adolfo Vera: Untitled #23.

Adolfo Veran valokuvissa on jotakin omituisen poliittista. Ne ovat perhekuvia, joita on muokattu – ihmiset ovat sileämpiä kuin todellisuudessa, valo on kirkkaampaa. Kuvien muokkaaminen korostaa niiden keinotekoisuutta, mutta samalla myös ihmisten inhimillisyyttä, sillä  – vaikka heitä kuinka muokkaisi ja silittelisi – näiden kuvien ihmiset eivät asetu olemaan muovisia kuoria tai ihannekuvia.

Ehkä tunne johtuu siitä, että kuvat ovat vanhoja. Niissä ei poseerata niin kuin nykyään poseerataan; ihmiset eivät pyri näyttämän siltä kuin nykyään pyritään näyttämään; he vaikuttavat aidoilta, koska he esittävät erilaisia kuin me olemme tottuneet esittämään.

Näyttelyn ainoa maisemakuva on sekin muokattu. Luulisi, että kuvien muokkaamiseen tottuisi ja turtuisi jotenkin (ja kyllä siihen turtuukin), mutta Adolfo Veran tapa tehdä kuvista melkein muovailuvaha-animaatioiden näköisiä miellyttää. Se saa uteliaaksi. Maisema näyttää fantasialta, kuin menneisyydessä puutkin olisivat olleet erilaisia kuin nyt.

Näyttelyssä on myynnissä Nita Veran ja Adolfo Veran näyttelyluettelo, What Love Weighs -niminen kahden kirjan yhteispaketti. Se on gallerianäyttelyn luetteloksi hintava (30 €), mutta ostin sen kertoakseni siitä teille (ottakaa huomioon, että sain juuri Taiken apurahan, jonka turvin tällainen on mahdollista).

Näytteyluetteloissa on melkein pelkästään kuvia. Niitä on paljon enemmän kuin Mältinrannan näyttelyssä, joten kuvasarjasta saa huomattavasti laajemman käsityksen kirjan avulla kuin ilman. Varsinkin Nita Veran kuvasarjan yhteys perheeseen selviää minulle täysin vasta näyttelyluetteloa selatessani.

Kirjassa Riikka Toivanen nostaa esiin kohtaamttomuuden sekä vuorovaikutusten esteet. Se mieshahmo, jonka näyttelyssä tulkitsin empaattiseksi varjoksi, näyttäytyy Toivaselle perheenjäsenenä, joka ei kohtaa toisen katsetta, toimii toisen ohi. Kuvista tulee kivuliaampia tämän tulkinnan myötä.

Adolfo Veran näyttelykirjan ainoassa tekstissä Paco de Laguna pohtii omien vanhempien katsomisen ja valokuvaamisen tekoa. Mitä merkitsee katsoa omia vanhempiaan, nähdä ikä heissä, kuvata heitä? Jos näyttelyssä sainkin katsoa ihmisiä kuvissa neutraalisti, kirja ei minulle tätä suo.

Näyttelyluettelo tekee näkemästäni näyttelystä painavamman. En välttämättä edes halua palata näyttelyluetteloon enää, tai ainakaan pitkään aikaan, mutta olen iloinen siitä, että selasin, että luin.

 

 

 

Kannanotto (Näyttely: Ritva Larsson ja Anne Lehtelä)

Ritva Larsson ja Anne Lehtelä: 2017§. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 11.2.–28.2.2017.

2017-02-25-2773Ritva Larssonin maalauksia ja Anne Lehtelän installaatioita yhdistävä näyttely pohtii tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, niiden etenemistä ja toisaalta myös jäljellä olevaa työtä. Kuviin ovat päässeet erilaiset parisuhteet ja parisuhteettomat ihmiset sekä Pride-marssien osallistujat lippuineen.

Huomaan olevani yhtä aikaa taidenäyttelyssä ja kulttuurihistoriallisessa näyttelyssä. Näyttelyssä on paljon tekstiä (Lehtelän installaatiot ovat tekstipainotteisia), josta voi oppia vaikkapa sen, miten tasa-arvoisesta avioliittolaista on puhuttu eduskunnassa tai kuinka natsi-Saksassa merkittiin naiset, jotka eivät suotuneet perustamaan perhettä miehen kanssa (heidät merkittiin mustalla kolmiolla).

Maalaukset ovat osin kevyempiä. Ihmiset ovat iloisia ja värikkäitä, kotona omissa nahoissaan. Osa ihmisistä on kuitenkin kuvattu harmaina; heistä näkyy ulospäin vain osa siitä, mitä he ovat. 2017-02-25-2780

Näyttelyssä voi tatuoida itseensä antisosiaalisen naisen merkin, mustan kolmion. Liimasin sen kämmenselkääni kokeeksi (siirtotautoinnin kerrotaan kuluvan pois 2-4 päivässä). Sen jälkeen ajattelin, että ai niin, piti mennä kauppaan, ja vähänkö nyt hävettää, kun kädessäni on tällainen muovisen kiiltävä siirtotautointi. Näytän idiootilta.

Häpeä tietysti kuuluu tähän kokeeseen. Sen sijaan, että nykyisin joutuu häpeämään sitä, että on valinnut perhemuodokseen jonkin muun kuin heteroydinperheen (ainakaan usein, toivottavasti, ei omassa elinpiirissään ja ystäviensä keskellä joudu häpeämään), näyttelyn yhteydessä sosiaalinen häpeä syntyi tatuoinnista itsestään. Mietin, miten tyhmää on liimata talvikuivalle iholle jotakin, mistä en edes tiedä, mitä aineita se sisältää.

(Vinkkinä: vaikka tatuointi irtoaa melko hyvin iholta käsidesillä, en suosittele metodia, sillä jäljelle jää tiukka liimakerros, josta ei pääse eroon millään ilveellä.)

Näyttelyä on vaikea arvioida kuvataiteena. Sen sisältö on jossakin muualla kuin siinä, miten teokset on toteutettu tai mikä niiden esteetiikka on. Näyttely on kannanotto ja tiivis katsaus yhdenvertaisuuden nykyhetkeen.

 

 

Verkko/köysitikkaat (Näyttelyt: Aino Mäntynen; Janne Hokkanen ja Anna-Liisa Kankaanmäki)

Janne Hokkanen ja Anna-Liisa Kankaanmäki: Jaettu maailma. Aino Mäntynen: Kaikuja. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 21.1. – 7.2.2017.

sam_5761Aino Mäntysen Kaikuja-installaatiolla on ääni. Kuvittelenkin pitkään, että installaatio on kone, joka liikkuu, mutta onneksi ei, koska sen naruihin on vaarassa törmätä muutenkin. Teos on naruista ja köysistä sidottu verkko, jonka keskelle joudun heti kun astun näyttelytilaan.

Verkko luo tunteen veden alla olemisesta. Siinä riippuu puukeppejä. Verkossa on kiviä painoina, joten se pysyy pohjalla. Itse saan väistellä sen hallitsevaa muotoa ja yrittää olla jäämättä kiinni.

Köydet ja riippuminen seuraavat minua näyttelystä toiseen: Janne Hokkasen ja Anna-Liisa Kankaanmäen Jaettu maailma alkaa Kankaanmäen maalauksella, jossa nainen riippuu köysistössä. Maalauksen nimi, Makaava Peppi (kuvassa), luo tunteen satumaailmasta, ja naisen rentous köysien varassa tuo mielleyhtymiä sirkuksesta. sam_5732

Kankaanmäen maalaukset ovat ikonografiaa: nainen omenapuussa, mies täynnä pyykkipoikia kuin pyhä Sebastianus ruumis täynnä nuolia. Vähän petyn, kuin luen teosluettelosta sellaisia nimiä kuin Pyhimykset tai Eeden. Kuvalliset viittaukset riittäisivät, nimet voisivat jättää enemmän tilaa.

Maalaukset ovat kauniita ja dramaattisia. Niissä on luontoa, eläimiä ja alastomia ihmisiä. Naruissa roikkumisen teema toistuu; pidän siitä, ettei ole niin selvää, mitä tästä riippumisesta pitäisi ajatella.

Ruumiillisuus ja henkisyys kohtaavat maalauksissa kauniisti. Eläimetkin ovat saaneet paikkansa kiiltokuvamaisina symboleina maailmasta, jossa kaikki on alkuperäistä ja puhdasta.

sam_5748Janne Hokkasen maalauksissa on vahvasti kyse juuri tästä: maailman puhtaudesta. Luonto tuhoutuu vääjäämättä, ja maalaukset kasvavat komiulotteisiksi jätteiden kertyessä ympäristöön. Ihmiskunta etsii eristettyä kuutiota, kuplaa, jossa vielä voisi hengittää.

Hokkasen videoteoksessa #LoveMyLife ihmiset asettuvat vuorotellen katsomaan ilmeisesti itseään kattoon kiinnitetystä peilistä. Teoksessa peilin tilalle tulee katsoja, joka näkee jokaisen ihmisen vuorollaan. Toiset asettuvat rauhallisesti tilaan, toiset poseeraavat ja tuijottavat kohti.

Selän takana Muurit murtuvat -teoksen robotti koputtaa vähän väliä lasikuution seinään ja yrittää kiinnittää huomion muista teoksista itseensä. Se on omassa, eristetyssä kopissaan samoin kuin videoteoksen ihmiset, ja reagoi yrittämällä päästä kontaktiin näyttely-yleisön kanssa.

Näyttelyiden kokonaisuus luo kummallisen todellisuuden, jossa rimpuillaan köysissä, ollaan vankeina lasikopeissa ja jäädään kiinni verkkoon. Toisaalta kaikki tämä on minun ulkopuolellani: minä voin lähteä galleriasta ja mennä ihan mihin tahansa tällä planeetalla. Köysien verkostot voi nähdä myös narutikkaina vapauteen.

 

 

 

Ihmisen ääriviivoissa (Näyttelyt: Saija Hairo & Soili Talja)

Saija Hairo: Human C5xy & Soili Talja: Rajapintoja. Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 31.12.2016 – 17.1.2017.

sam_5646

Saija Hairo: Tuulen kuuntelija.

Saija Hairo rakentaa ihmishahmoja – tai oikeastaan vain ihmisten päitä, siluetteja – maalauksen keinoin. Sanon ”rakentaa”, sillä teoksissa on paljon muutakin kuin maalausta. Kasvojen sisään saattaa mahtua esimerkiksi valokuva (kenties samasta henkilöstä, jonka siluetin sisään valokuva on istutettu?), sanoja tai useita pienempiä maalauksia.

Kokonaisuutena näistä silueteista kasvaa hahmoja, joilla on henkilöllisyys. Ne ovat yksilöitä, joiden mieleen on takertunut muistoja ja ajatuksia.

Hairon valitsema ääriviivamaalaus on siitä hieno kuvaamisen tapa, että se peittää kuvatun henkilön sukupuolen ja usein iänkin. Kaikki se, mikä on tärkeää, on ihmisen pään sisällä, ei nähtävissä ensi vilkaisulla hänen ulkokuorestaan.

Parhaimmillaan tekniikka on suuressa Tuulen kuuntelija -teoksessa, joka on mosaiikkimaisesti monesta erikokoisesta ja -muotoisesta palasta rakentunut henkilökuva. Monivärisistä paloista koostuu pienoisnäyttely, jonka sisäpuolelle voi sukeltaa tutkimalla kuvia lähempää. Ihminen palkitsee, kun hänelle antaa aikaa näyttää itsensä.

Soili Taljan maalauksissa huomio kiinnittyy ihan ensimmäiseksi muotoon: ne eivät ole suorakulmaisia. Maalauspohjat on leikattu tarpeen mukaan, ja jos niissä toisinaan suoria kulmia onkin, ne on maalattu hämäävästi näkymättömiin.

sam_5659

Soili Talja (yleiskuva näyttelystä).

Tummat, lähes abstraktit maalaukset paljastuvat hahmoiksi, kun niitä katselee rauhassa. Ihmishahmoiksi? Kenties. Kasveiksi? Ehkä. Luoliksi? Sitäkin.

Päällimmäisenä ajatus kulkee kristilliseen kuvastoon, jossa ihmishahmot seisovat erilaisissa asetelmissa luolien ja valonlähteiden edustoilla. Maalauksissa on paljon syvää mustaa, mutta myös valoa useissa eri väreissä. Ihmisen tehtäväksi jää olla läsnä ja ottaa vastaan sekä pimeyden että valon kurottelevia oksia.

 

Esineen neljä ulottuvuutta (Näyttely: Ilkka Väätti)

Ilkka Väätti: MUNDUS-sarjan maalausnäyttely. Taidekeskus Mältinrannassa (Kuninkaankatu 2, Tampere) 22.10.-8.11.2016.

sam_5556

Avaris.

Ilkka Väätin maalaukset ovat esineitä. Ne ovat kuin rasioita, joilla on neljä ulottuvuutta: neljäs on aika, josta teokset ottavat palasia ja kuljettavat niitä sisällään aikakaudelta toiselle.

Maalauksia voisikin pitää jonkinlaisina aikakapseleina, joissa säilyy fragmentteja ihmisen todellisuudesta. Se, miten me eri kulttuureissa ja eri vuosisadoilla nuo fragmentit ymmärrämme, on sattumanvaraista, mutta siitä huolimatta ne säilyttävät ihmisyyttä.

En tiedä, onko muutos todellinen vai tapahtuuko se vain minun mielessäni, mutta jotenkin näen Väätin maalaukset vuosi vuodelta enemmän nimenomaan kolmiulotteisina esineinä. Pienemmässä koossa ne voisivat olla astioita tai muita käyttöön tarkoitettuja tavaroita. Niissä on kohtia, joihin käsi asettuisi sopivasti, muotoja, joita tekee mieli silittää.

Maalauksissa on myös visuaalisia illuusioita. Mustan ristikon risteyskohtiin ilmestyy vaaleita pilkkuja, kun katsoo toisaalle. Mustasta pinnasta kohoaa esiin puolipalloja kuin niittejä, jotka on yritetty piilottaa.

Näyttelyssä on rauhallinen olo. Sellainen tulee, kun näkee jotakin, mihin voi luottaa. Väätin teosten varaan voi laskea itsensä kokonaan: niissä on historiaa, joka kantaa, ja uudenlaista näkemistä, joka antaa katsojan oivaltaa jotakin sekä kuvista että omasta tavastaan nähdä ja katsoa. Teosten kanssa tekee mieli elää pitkään (ja siksi on joka kerta yhtä hienoa päästä näkemään niitä näyttelyissä).