Muistaessamme (Näyttelyt: Laura Wesamaa sekä Nita Vera & Adolfo Vera)

Nita Vera ja Adolfo Vera: What Love Weighs. Laura Wesamaa: windy heart of inner life. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 27.5.2017 – 13.6.2017.

20170531_135225603

Laura Wesamaa: tracés digitaux IV, yksityiskohta.

Laura Wesamaan näyttely windy heart of inner life alkaa käsillä. Sen lisäksi, että ensimmäisessä maalauksessa on käsiä (kuin luolamaalauksissa, merkkinä ihmisen läsnäolosta), sitä seuraava suuri tracés digitaux IV on tehty sormin. Sen pinnassa on pitkiä vetoja, aina viisi sormenjälkeä rinnakkain. Tuntuu, kuin taiteilija olisi pyrkinyt maalauksen sisään.

Wesamaan maalaukset ovat väreiltään niukkoja, paikoin hempeitä. Kuljen niiden vähäkontrastisessa maailmassa kuin muistikuvissa: tiedän, miltä asiat näyttävät, mutten näe niitä kokonaan, kaikista suunnista.

Maalausten aiheet liikkuvat käsien lisäksi naamioissa ja tieteessä, tavoissa luokitella ihminen ja jakaa kuvapinta geometrisiin osiin. Laitteet liikuttelevat pieniä teosten osia keskellä lattiaa, ja valo leikkii kuvien pinnalla.

Jotenkin näyttelyn luonteeseen sopii, etten löydä yhtä teosta lainkaan, vaikka Mältinrannan Studio on pieni ja selkeä tila. Muistikuvat ja hahmot puskevat seinien läpi näyttelytilaan ja voivat yhtä hyvin upota seiniin ja kadota kokonaan.

20170531_135006548

Nita Vera, yleiskuva näyttelystä.

Gallerian puolella on kahden taiteilijan, Nita Veran ja Adolfo Veran yhteisnäyttely What Love Weighs. Kaksi kuvataiteilijaa, isä ja tytär, tutkivat teoksillaan perhesuhteita ja perheen ajatusta. Tai niin ainakin näyttelyn tiedotteessa sanotaan.

Itse katson Nita Veran valolaatikkoteoksia kuvina empatian rakenteista. Kuvissa ihmiset ovat yksin erilaisissa tilanteissa, mutta heidän varjonaan hiippailee toinen. Tämä varjona liikuskeleva mies lennättää paperit tuuleen tai etsii jotakin roskiksesta tai ihan vain hiipii (pieni hymy huulillaan) yksin katua kulkevan vanhuksen perässä. Hän tekee yksinäisen ihmisen tunteet näkyviksi olemalla se joku toinen, joka näkee, kokee, on yhtä aikaa samassa paikassa.

Toinen, näkymätön tai huomaamatonkin ihminen, tekee meistä sen, mitä olemme. Yksinäisyydessä on helppo kuvitella itsestään mitä tahansa. Vasta, kun olemme muiden kanssa, toedämme, millaisia todella olemme.

IMG_20170531_164200

Adolfo Vera: Untitled #23.

Adolfo Veran valokuvissa on jotakin omituisen poliittista. Ne ovat perhekuvia, joita on muokattu – ihmiset ovat sileämpiä kuin todellisuudessa, valo on kirkkaampaa. Kuvien muokkaaminen korostaa niiden keinotekoisuutta, mutta samalla myös ihmisten inhimillisyyttä, sillä  – vaikka heitä kuinka muokkaisi ja silittelisi – näiden kuvien ihmiset eivät asetu olemaan muovisia kuoria tai ihannekuvia.

Ehkä tunne johtuu siitä, että kuvat ovat vanhoja. Niissä ei poseerata niin kuin nykyään poseerataan; ihmiset eivät pyri näyttämän siltä kuin nykyään pyritään näyttämään; he vaikuttavat aidoilta, koska he esittävät erilaisia kuin me olemme tottuneet esittämään.

Näyttelyn ainoa maisemakuva on sekin muokattu. Luulisi, että kuvien muokkaamiseen tottuisi ja turtuisi jotenkin (ja kyllä siihen turtuukin), mutta Adolfo Veran tapa tehdä kuvista melkein muovailuvaha-animaatioiden näköisiä miellyttää. Se saa uteliaaksi. Maisema näyttää fantasialta, kuin menneisyydessä puutkin olisivat olleet erilaisia kuin nyt.

Näyttelyssä on myynnissä Nita Veran ja Adolfo Veran näyttelyluettelo, What Love Weighs -niminen kahden kirjan yhteispaketti. Se on gallerianäyttelyn luetteloksi hintava (30 €), mutta ostin sen kertoakseni siitä teille (ottakaa huomioon, että sain juuri Taiken apurahan, jonka turvin tällainen on mahdollista).

Näytteyluetteloissa on melkein pelkästään kuvia. Niitä on paljon enemmän kuin Mältinrannan näyttelyssä, joten kuvasarjasta saa huomattavasti laajemman käsityksen kirjan avulla kuin ilman. Varsinkin Nita Veran kuvasarjan yhteys perheeseen selviää minulle täysin vasta näyttelyluetteloa selatessani.

Kirjassa Riikka Toivanen nostaa esiin kohtaamttomuuden sekä vuorovaikutusten esteet. Se mieshahmo, jonka näyttelyssä tulkitsin empaattiseksi varjoksi, näyttäytyy Toivaselle perheenjäsenenä, joka ei kohtaa toisen katsetta, toimii toisen ohi. Kuvista tulee kivuliaampia tämän tulkinnan myötä.

Adolfo Veran näyttelykirjan ainoassa tekstissä Paco de Laguna pohtii omien vanhempien katsomisen ja valokuvaamisen tekoa. Mitä merkitsee katsoa omia vanhempiaan, nähdä ikä heissä, kuvata heitä? Jos näyttelyssä sainkin katsoa ihmisiä kuvissa neutraalisti, kirja ei minulle tätä suo.

Näyttelyluettelo tekee näkemästäni näyttelystä painavamman. En välttämättä edes halua palata näyttelyluetteloon enää, tai ainakaan pitkään aikaan, mutta olen iloinen siitä, että selasin, että luin.

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: