Imelää! (Näyttely: Luukkanen)

Heli Luukkanen: Makea. Galleria Koppelossa (Tulenkantajien kirjakaupan yhteydessä, Hämeenpuisto 25, Tampere) 2.2.-27.2.2015.

–

Vähän ällöttävää. Valuvaa, tahmeaa ja värjättyä. Tulee mieleen se kauhea sanonta nuolaisemisesta ennen kuin tipahtaa.

Heli Luukkasen ihana (superihana!) Makea-näyttely muuntaa galleria Koppelon karkkikaupaksi. Jos makeannälkä vaivaa, suosittelen käymään katsomassa. Voi nimittäin olla, ettei sitä sokeria niin kauheasti tämän jälkeen kaipaa.

Akryylimaalaukset ovat tarkkoja kuin mainosjulisteet. Ne ovat moitteettomia, täydellisiä. Kiiltävä pleksipinta lisää mainosmaista vaikutelmaa.

Tästä tulee mahtava olo. Niin kuin pääsisi valitsemaan irtokarkkeja: silmänruoka on lopulta siinäkin oleellisempaa kuin se karkkien syöminen. Eikä tule paha olo.

Kuin tanssisi lasia, ikäkausia (Näyttelyt: Kuisma; Levoranta; Karjalainen)

Kari Kuisma: Lasitarha. Anja Levoranta: Matka ja Huomisen arvoitus. Hannu Karjalainen: The House Protects The Dreamer. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 4.2.-1.3.2015.

–

Katselin ikkunan läpi Kari Kuisman lasiteoksia. Ajattelin, mikä hämmästyttävä satumaa galleriassa on. Kuin jäätä!

Galleriassa tuntuu kuin olisin kasvanut jättiläiseksi. Satumaa ei ole minua varten, olen liian suuri ja todellinen.

Kuisman veistokset tosiaan ovat kuin jäätä. Toiset ovat esittäviä (korkokenkä), toiset eivät. Pidän abstrakteista enemmän. Niiden kanssa on helpompaa unohtaa materiaali ja nähdä lopputulos.

Tekniikka saa jokaisen teoksen näytämään avatulta kirjalta. Sillä tavalla maagista.

Anja Levoranta on rakentanut galleriaan kaksi näyttelyä. Matka täyttyy ihmiskuvilla ja Huomisen arvoitus abstrakteilla maalauksilla. Jako on niin tiukka, etten hetkeen ymmärtänyt, että näyttelyjen taustalla on sama tekijä. 

Matkan akvarelli-ihmiset seisovat lattialla. He ovat itsensä kokoisia (lapsimaalaus on pienemi kuin aikuinen) ja heidät on nimetty. Yksi on kolmen vanha, toinen kasvava. Liikuttavasti vanhuksen vieressä on väistyvä; ikäkausi kai sekin on.

Matkaajia-seinän kasvokuvat korostavat ajatusta siitä, että me olemme kaikki samanarvoisia, kaikki omalla matkallamme yhteisellä planeetalla. (Vähän minua häiritsivät raamatunlauseet teosten yhteydessä. Kuvat olisivat riittäneet minulle hyvin.)

Huomisen arvoitus -näyttelyn abstraktit öljymaalaukset muistuttavat jotakin arkista. Kuin pyykit narulla, kuin leipää, kuin lautanen ja haarukka. Yhden maalauksen väriaukoista kurkistelevat kasvot. Hämmentävän aukkoisia maalauksia muutenkin. Paljon yksiväristä pintaa, johon värit puhkeavat kuin sattumalta, kuin kasvit asfalttiin.

Alakerran videogalleriassa pyörii Hannu Karjalaisen The House Protects The Dreamer. Videossa on erittäin kauniita kohtia: nainen kirjoittaa kirjoituskoneella, mies tanssii koneen äänten tahtiin; puunlehtien varjot suojavärittävät miehen iltavalossa; kirjaimet karkaavat koneesta tilaan, muuttuvat esineiksi.

(”Kuin tanssisi arkkitehtuuria”, ajattelen toistuvasti. Mistä tämä vertaus on? Mikä on kuin tanssisi arkkitehtuuria?)

Tekee mieli katsoa moneen kertaan. Liikutun siitä, että on mahdollista kommunikoida symbolisella tasolla. On olemassa kielelle viraaksi jäävää ajattelua.

Liikutun siitä, että joku onnistuu kurottamaan ja koskettamaan toista. Niin moni yrittää kurotella, muttei koskaan (syystä tai toisesta) koskettamisessa onnistu.

Suurin osa elämästä (Näyttely: Laine)

Janne Laine: Silence Tampereen taidemuseo (Puutarhakatu 34, Tampere) 17.1.-26.4.2015.

–

Janne Laine: Silence IV, 2001. Heliogravyyri, 73 x 55 cm. Kuva: Tampereen taidemuseo.

Ensin on kasvoja. Ihmisten kohtaamista kuin tuntisin heidät jo vuosien takaa. Pelejä, joita ihmisten kanssa kommunikoiminen aina on.

Sitten pelit muuttuvat yksityisiksi. Janne Laine on tatuoinut luomiensa viereen numeroita, kauhistuttava ajatus. Hänen ihonsa on ikuisesti merkitty lista. Luomia on numeroitu 101, se on binäärikoodi. Peli jatkuu seinillä: taiteilija on valokuvannut numeroa 101 milloin missäkin, ja koonnut kuvat muistipeliksi seinälle. Kuvista on hauska tunnistaa paikkoja/asioita.

Hän jatkaa leikkimistä: hän lähettää itselleen postikortteja, joissa on hänen itsensä kuva. Kuinka konkreettisesti hän saakaan terveiset menneisyyden itseltään, matkustaa ajassa.

Laineen näyttelyn suuri kertomus tuntuu olevan se, miten toistaminen tekee asoista merkityksellisiä. Yksi postikortti itselle on hassu juttu, sata postikorttia itselle on teos. Yksi numeroitu luomi on hupaisa, 101 numeroitua luomea on sarja, jatkumo, teos.

Maisemakuvissa jatkuu samanlainen toisto: vaikka maantieteellinen paikka vaihtuisi, kuvien (ja mielen) paikka tuntuu pysyvän samana. Kuvat toistavat katselemisen tilaa. Ne toistavat kuvaajaa, joka katsoo maisemaa etsien siitä aina jotakin itselleen sopivaa. Usein se on sumua, lunta, höyryä, konkretisoitumatonta ympäristöä.

Pidän valokuvista joissa on kasvien varjoja, mutta jotenkin ne tuntuvat liian kevyiltä tässä yhteydessä. Hautausmaakin tuntuu ensin vähän liian helpolta kuvauskohteelta, mutta (taas se) toisto tekee kuvista teoksen, hienon matkan. Kuvissa on huumoriakin (huumori syntyy siitä, että ensin totutaan johonkin, ja sitten rikotaan se tottumus).

Kengät narisevat museon lattiaa vasten, narina ja mustavalkoisten kuvien tarkentumattomuus sulautuvat yhteen. Kuljen maailmassa, joka ei ole kenenkään, välitilassa, jollaisessa suurin osa elämästä kuluu.

 

Muutosten rytmi (Näyttelyt: Mattila; Hussain)

Raman Hussain (7.-27.2.) ja Heidi Anniina Mattila: Hiljainen pauhu (6.2.-1.3.)  Galleria Emil (Vanha kirjastotalo, Keskustori 4, Tampere).

–

Heidi Mattilan näyttelytilassa on myrsky. Voin kuulla meren pauhun.

Maalauksista puhuttelevimpia ovat ne, joissa meri ei niin selvästi ole. Se on hassua, että näin käy: kun on viite merestä (se yksi hyvin tunnistettava aaltokuva), kaikki muu tulee luetuksi sen kautta ja alkaa kiehtoa enemmän.

Myrskyssä on monta vaihetta ja rytmiä. Hiljainen pauhu -maalauksen pilvimäinen aallonharja tuo mieleen vanhat kartat, sen miten pulloposkinen tuuli puhaltaa valkoisia pilvenhahtuvia meren ylle. Välillä meri on vain pimeydestä haaleasti hohtavaa turkoosia.

Kohti abstrakteja meriä: mitä enemmän myrsky alkaa muistuttaa jotakin muuta, sitä enemmän pääsen sen sisään. Kun meri on pelkkä musta palkki kolmeen osaan jaetulla kankaalla, löydän tasapainon sen kanssa. Olemme vastakkaisissa vaakakupeissa, samanpainoiset olennot, meri ja minä.

Ja kun tuulesta on jäljellä enää pelkkä ajatus, kuva muistuttaa revittyä sanomalehteä. Pimeydestä nousee esiin ainoastaan myrskyn rytmi.

Gallerian toisessa huoneessa on monipuolinen Raman Hussainin näyttely. Esillä on suuria mosaiikkeja, veistoksia ja kirjoista tehtyjä teoksia.

Kirjat imaisevat minut puoleensa heti. Kirja on esineenä magneettinen muutenkin, ja kun siitä on luotu teos, kuvallinen tarina, sitä ei voi vastustaa.

Kirjoissa eletään julmaa todellisuutta. Sotilas marssii kanteen sahatun aukon halki, kirja on täynnä nauloja ja tulitikkuja.

Veistosten musta-asuinen sotilas (katsomissuunnasta riippuen) joko nousee lattiasta tai vajoaa siihen. Hän joko raidoittuu mustavalkoiseksi tai ehkä hän hukkaa raitansa ja muuttuu kokonaan mustaksi. Veistossarja on uhkaava, jos sitä ajattelee katsomiskantojen kaventumisena, mustumisena, yksisuuntaisena reittinä.

 

Tämän (ja viime) viikon runovideo

 Joka aamu -runovideoni kuvattiin tänään kauniissa museoympäristössä Työväenmuseo Werstaalla.

Olen taas reipastunut runojen kuvittamisessa muutenkin: viimeviikkoinen, luminen Ja kun et kuole on myös Youtubessa.