Posts Tagged ‘Juhani Tuomi’

Toisten tiloja (Näyttely: Kaupunki)

Kaupunki, yhdestoista valtakunnallinen teemanäyttely. Haiharan taidekeskus, päärakennus ja talli (Haiharankatu 30, Tampere). 5.8.–3.9.2017.

20170813_125939539

Sari Palosaari: Split stone with the sound of it splitting.

Puunlehtien havina suorastaan huumaa korvia, kun saavun tuulisena päivänä Haiharaan.

Taidekeskusksessa on Kaupunki-niminen näyttely. Se on ripustettu mukavan väljästi: päärakennuksessa on 10 teosta ja tallissa suunnilleen saman verran lisää. Pidän siitä, että teosten kanssa voi viettää aikaa, eikä silti tarvitse varata näyttelylle koko päivää.

(Kyllä, minimalismi on alkanut kiehtoa minua. Yksi teos/huone olisi tällä hetkellä minulle melko sopiva määrä taidetta näyttelyssä.)

Näyttely alkaa Thomas Nyqvistin maalauksella Koulun loppu II. Kuinka ollakaan, lähiympäristöstäni on tänä kesänä romutettu koulu, ja maalauksen maailmanlopunmaisema näyttää hyvin tutulta. Mikä voisi olla kiehtovampaa kuin kiivetä työmaa-aitojen yli ja kuljeskella elinvoimaisten vuosien raunioilla?

Kouluja romutetaan, koska niissä ei pysty hengittämään. Koulun murskaaminen voi olla joillekuille aika helpottava kokemus, jos kouluaika ei ole ollut yhtä kultaa.

Kimmo & Noora Schroderuksen Maailman olen nähnyt ennenkin erilaisina kokoonpanoina. Teos koostuu yli kahdestasadasta osasta, joista taiteilijat rakentavat maailman aina tarpeen mukaan.

Nyt maailmassa on kuitenkin elementti, johon en ennen muistaakseni ole törmännyt: suuri, sininen ukkeli. Se on kuin tavaasta tipahtanut (epä)jumala, jonka ympärillä kaikki on mustaa ja harmaata. Ainoa todellinen väri, ainoa esteettinen pelastus.

Kiven ääntä voi kuunnella Sari Palosaaren teoksessa, johon on äänitetty kiven halkeamista hitaalla, äänettömällä dynamiitilla. Kivi on kuin hyönteinen, joka sirahtelee. Ääni ei kuulosta kivuliaalta, mutta muistuttaa kallioon työntymisen lopullisuudesta: kun kiveen vangittu ääni kerran päästetään ilmoille, sitä ei enää voida sulkea uudelleen kiven sisään. Kerran rikottu on aina rikki.

IMG_20170813_161501

Minna Sjöholm: Katu 1.

Näyttely alkaa näillä kolmella, voimakkaalla teoksella. Niiden jälkeen on orientoiduttava pienempään mittakaavaan: arkiseen kaupunkiin, kaupunkilaisiin.

Minna Sjöholm on maalannut syksyisen pimeitä ja märkiä kaupunkimaisemia, joissa valot kiiltävät asvalttipinnassa. Maalaaminen on yhdenlaista hellyyttä: aihetta on lähestytty hitaasti, sen kanssa on oltu kauan, sitä on hoivattu, sivelty, silitelty. Alan kaivata syksyä, mikä on vähän hassua (yleensä vuodenaikakaipuu kukee toiseen suuntaan: syksyllä kaivataan kesää).

Salla Myllylän Saari-video on erakoituneen ihmisen kurkistus ulkomaailmaan. Ikkunaan on raaputettu saaren muotoinen kirkas kohta, josta kaupungin elämää voi seurata. Elina Oikarin videoteoksessa Pariisin päiväkirjat on dokumentaarisia katkelmia, joissa puhutaan Pariisin vessoista tai rakkaudesta tai taiteesta.

Mieltäni jää kiehtomaan ranskalaisen taiteilijan lause: ”When you’re an artist, your body doesn’t belong to you.” Mietin sen heittäytyvää logiikkaa. Vastuuttomuuteen kiinnittymistä. Jos ihmisellä ei ole vastuuta edes itsestään, mistä hänellä sitten on (taiteesta, luulisin)?

Jos en olisi saanut näyttelyluetteloa (sain sen, koska näyttelyvalvoja tunnisti minut, mikä oli ihmeellistä, koska kukaan ei koskaan tunnista minua), en tietäisi, että Hanna Oinosen Postikortteja unohtuneesta kaupungista on myös teos. En nähnyt sitä teosluettelossa.

Teos on sarja postikortteja. Niitä saa ottaa mukaan, ja otinkin; niissä on samaistuttavaa Suomi-kuvaa. Mikään ihannoitu turistikortti ei koskaan tarjoa sitä, millaista elämä oikeasti on: ruohoa kasvaa asvaltin raoista, Matkahuolto on viikonloppuisin suljettu.

Tallin puolella näyttelyn sävy vaihtuu. Estetiikka on rosoisempaa, myös humoristisempaa.

Juhani Tuomen karut maalaukset kertovat tamperelaisesta mielenmaisemasta. Teemu Mäenpää on maalannut eräänlaisen päiväkirjan kaakeleille – on osia, joista en oikein saa kiinni ja osia, joissa on rytmi ja järjestys. Anna-Kaisa Hartikaisen maalauksissa kaupunkilaiset näyttäytyvät hetkellisine ilmeineen ja eleineen.

Yassine Khaledin Monitor Man on video performanssista, jossa mies kantaa päässään videoyhteyttä toiseen maahan. Ihmiset puhuvat hänen kauttaan toisilleen, kaukaisille ja ventovieraille. Video on hassu. Humalainen mies ihastuu monitorilla näkyvään naiseen ja päätyy halailemaan monitoria kantavaa miestä. Kommunikaatio on kummallista, suoraa ja iloisen helppoa, koska ihmiset tietävät, etteivät enää koskaan näe toisiaan, puhu toisilleen. On vain yksi kohtaaminen.

IMG_20170813_161340

Lauri Astala: Transit.

Olen ennenkin nähnyt Lauri Astalan videoteoksen Transit. Se on kaunis, epätodellinen matka kaupunkiin ja sieltä pois. Kaupunkia lähestytään ylösalaisin kuin planeetta olisi juuri käännähtänyt yöasentoon (me kaikki olemme jostakin katsottuna nurin). Lentolaite piippaa tasaisesti. Ihmisasumukset ovat hyönteisten pesiä, joissa on valot. Kun utelias lentolaite on nähnyt kaiken, se loittonee, hitaasti ja elegantisti, kunnes on poissa.

Vaikka näyttelyssä on paljon sellaista, mitä olen ennenkin nähnyt, yhdessä teokset muodostavat uudenlaisen ympäristön. Kuljen kaupungissa, jonka muut ovat tehneet, ja josta toisinaan löydän paikkani, toisinaan en.

Elämä on muiden suunnittelemiin tiloihin sopeutumista.

Kaupunki-näyttelyn on kuratoinut Jarno Vesala.

 

Mainokset

Lisää kommentteja (Näyttely: Uusin silmin, osat 2 ja 3)

Uusin silmin. Näyttely on avoinna Emil Aaltosen museossa (Mariankatu 40, Tampere) 16.6.2017-20.8.2017, Taidekeskus Mältinrannassa 17.6.-4.7.2017 ja Hiekan taidemuseossa (Pirkankatu 6, Tampere) 18.6.-20.8.2017.

Hiekan taidemuseossa taiteilijat Anne Lehtelä, Lars Holmström, Hanna Oinonen, Meri Westlin, Marje Viitala, Sanna Kauppinen, Paananen & Ulvila ja Marjo-Riitta Sasi.

Emil Aaltosen museossa taiteilijat B&C ensemble, Sebastian Boulter, Katri Mononen, Hannu Riikonen, Sanna Kauppinen, Mirja Kurri, Paula Ollikainen, Juhani Tuomi ja Ilkka Väätti.

IMG_20170628_154426

Sanna Kauppinen: Lammastyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Kirjoitin Uusin silmin -näyttelyn Mältinrannan osuudesta viime viikolla. Sittemmin olen käynyt myös Hiekan taidemuseon ja Emil Aaltosen museon näyttelyissä.

Sekä Hiekan taidemuseossa että Emil Aaltosen museossa taiteilijat ovat enimmäkseen kommentoineet teoksia, jotka ovat museossa nähtävissä ihan originaaleina. Tämä on kiinnostavaa – kun näkee maalauksen museon seinällä, voi reagoida siihen itse, ja sitten syventyä tutkimaan taiteilijan reaktiota, joka on ripustettu alkuperäisteoksen viereen.

Hiekan taidemuseon näyttely alkaa heti, kun ovesta astuu sisään. Siinä, Yrjö Liipolan veistoksen vieressä, on Paananen & Ulvilan maalaus, joka kommentoi veistosta. Mystinen, osin luonnosmainen maalaus on ottanut ihmishahmojen asennot veistoksesta, mutta pukenut heidät toisenlaisiin tunteisiin ja ruusuihin. Veistoksen itseensä käpertyneet naiset katsovat nyt kohti ja ovat pelkistysten sijasta kokonaisia, tuntevia ihmisiä.

Täällä rakastun teoksiin, jotka syleilevät toisiaan. Marjo-Riitta Sasin Kaipaus on toisinto Kauko Salmen Skibotn-maalauksesta. Sasi on kaivannut paitsi maisemaa, jonka Salmi on maalannut 1950-luvulla, myös maalaamisen tekoa. Hän on kopioinut värit, etsinyt kädellään edelläkävijänsä reittejä.

Sanna Kauppisen lyijykynäteos Tuulenkaato jatkaa siitä, mihin Matti Petäjän Mänty vuonna 1950 jäi. Nyt kelottunut puu on katkennut tuulessa.

Näyttelyn tunnelma on historiallinen. Uudet teokset ovat kuin kuiskauksia ajassa, ne kuljettavat hienovaraisia viestejä vuosikymmenten takaa.

(Museossa ei saa valokuvata, enkä pysty lataamaan kuvia myöskään näyttelyn sivuilta, joten joudutte itse tsekkaamaan kuvat tuolta.)

IMG_20170628_154351

Mirja Kurri: Atlas-tyttö. (Emil Aaltosen museossa)

Emil Aaltosen museossa sama teema jatkuu. Nyt ei kuitenkaan kuiskata vaan hymyillään.

Ilkka Väätin hieno sarja eri taiteilijoille omistettuja maalauksia kommentoi edelläkävijöiden värivalintoja ja teosten rytmejä. Kolmen rinnakkain ripustetun teoksen edessä voi istua vaikka miten pitkään, tuijottaa kuvia, kunnes niiden vastavärit alkavat hohtaa silmissä.

Mirja Kurrin Atlas-tyttö on uusi versio Essi Renvallin samannimisestä veistoksesta (se on ihan lähellä Emil Aaltosen museota, Marianpuistossa). Kun alkuperäinen tyttö pitelee käsissään kultalankaa ja neulaa, Kurrin versiossa tytön käsissä on hitsausvälineet. Teos on tehty metallista, ja sen piirrostyylissä on jotain mukavan sarjakuvamaista. Tytön odottaa koko ajan lähtevän kiiltävästä pinnasta irti.

Hugo Simbergin Lammastyttö on saanut kaksikin hymyilevää kommenttia. Sanna Kauppinen on yhdistänyt teoksen tytön ja lampaan yhdeksi taruolennoksi, ja Paula Ollikainen on asettanut tytön ja lemmikkikoiran kaupunkimaisemaan. Tytön ja eläimen suhde nousee kommentissa tärkeimmäksi alkuperäisteoksen anniksi.

Näyttely on pullollaan hienoja teoksia. Aika kului ihan huomaamatta.

Emil Aaltosen museon alakerrassa muuten törmäsin sekä Fredrik että Nina Ahlstedtin maalauksiin. Olen kirjoittanut heistä näyttelyluettelon eräänä kesänä Mäntän Honkahoviin, ja pariskunnan maalausten löytyminen näin läheltä oli iloinen yllätys. Muutenkin museon alakerrassa on esillä varsinaisia aarteita. Ei siis kannata vilkaista ainostaan Uusin silmin -kerrosta.

 

 

Se on kieli (Näyttelyt: Lehtelä & Tuomi)

Juhani Tuomi: Juhani Tuomi maalaa huonosti hienoja maalauksia. Anne Lehtelä: Whenever something confusing stares back at me from the walls, i look down at my shoes. Taidekeskus Mältinranta (Kuninkaankatu 2, Tampere) 14.9.-1.10.2013.

LehteläAnne Lehtelän näyttelyssä on kaksi teosta: värillisillä teipeillä seinään (ja osin lattiaan) tehty kuva (näyttää vähän vangoghmaiselta) sekä lattiaan teipattu valtava englanninkielinen teksti.

Olen varma, että seinän kuva esittää jotakin, mutten vain hahmota mitä. Siinä on lintumaisia muotoja ja värejä, mutta ei se lintu varmaan ole. En osaa sanoa teoksesta mitään. Se vain… on.

Paljon helpommin minut saa puolelleen sanoilla. Lattiassa lukee (englanniksi siis) jotakuinkin, että vaikka minä olen lattiassa, ei sinun silti tarvitse tallata päälläni, darling. Okei, helppoa, mutta pidän sanoista yllättävissä paikoissa.

Tämä teksti sitä paitsi saa minut miettimään, olemmeko me oikeasti niin kansainvälisiä, että tekstit taidenäytteyissä pitää kirjoittaa englanniksi vai onko englanti tässä viittaus kaikkeen populaarikulttuuriin, jolla meitä kyllästetään. Englanti kyllästyttää minua, kunnes sitten tapaan jonkun, jonka kanssa englanti on ainut yhteinen kieli, ja ymmärrän taas, että se on kieli siinä missä muutkin kielet, kommunikaatioväline, eikä sellainen vallankäytön väline kuin millaisena se arkeemme aina tunkeutuu.

No joo.Tuomi

Juhani Tuomen maalaustyyli on juuri sellainen, josta en osaa sanoa, pidänkö siitä vai en. Eihän tekniikasta toki tarvitse pitää, ja eiköhän taiteilija itsekin yritä provosoida (näyttelyn nimikin on maalaa huonosti hienoja maalauksia, mistä voin päätellä hänen kuulleen sen sata kertaa, että minäkin osaisin maalata tuollaisen ja onko tämä muka taidetta).

Maalauksissa on yleisangstinen tunnelma. Se johtuu kuvantekemisen rajuudesta. Nämä maalaukset ovat repäisyjä maailman pintaan. Kuvissa on lapsellisuutta, kuningas miekkansa kanssa nojatuolissa. Toisaalta mieleen tulee Kalervo Palsa (erityisesti lumisesta maisemalsta, jossa ihmiset kävelevät jonossa).

Toisissa kuvissa on hienovaraista taidokkuutta, joten on väärin kuvitella, että taiteilija tekee ”rumaa” koska ei osaa tehdä ”kaunista”. Tyyli on valinta, ja vaikka välillä valintaa on vaikea ymmärtää, se on liian henkilökohtainen, jotta sitä voisi kritisoida. Se on kieli.