Archive for lokakuu 2012

Kolumni: Koti vieraassa kaupungissa

Koti vieraassa kaupungissa (Keskisuomalaisessa), kolumni, jossa pohdin Rooma-ikäväni syvintä olemusta. Syvimmän olemuksen löytäminen ei helpota ikävää, kunhan tekee siitä jotenkin hallittavampaa. Muka. Kaipaan edelleen Roomaan joka päivä. (Siksi Roomasta kirjoittaminen on jotenkin ylisentimentaalista. Tunnistan ongelman: minussa elävä valtava tunne ei ole lukijalle kiinnostavaa. Roomasta voisi kirjoittaa kiinnostavastikin. Jatkan Rooman museoiden sarjaani vielä joskus.)

Fenestra Finnorum -blogissa Kaisa Raittila kirjoittaa omasta Rooma-kokemuksestaan. Vaikka se on eri kuin omani, siinä on jotain samaa perustavanlaatuista aistillisuutta. Ja kävelemistä. Rooma on kaupunki, joka antautuu kävelijälle pikkuhiljaa.

No, se Roomasta tällä erää.

Kaupunkipalapeli (Julkinen teos: Alapuro)

En koskaan kesällä kirjoittanut Anna Alapuron teoksista Siperiaan vievän alikulkutunnelin seinällä, koska luulin, että teokset olisivat siellä niin vähän aikaa, etten ehtisi kirjoittaa ennen kuin ne olisivat jo poissa. Mutta siellä ne ovat vieläkin!

Alapuron teoskokoelma on palapeli kaupungin osasista. Pelkistetyt neliöihin rajatut kuvat houkuttelevat bongaamaan esikuviaan ympäristöstä. Löysin ainakin tuon yhden mittarin, joka näyttää samalta kuin Alapuron kuvassa.

Kuvissa on myös kankaiden osia ja kudontaan käytettyä välineistöä. Paikan menneisyys on kirjava kooste yksityiskohtia. Kankaat tuovat kylmään teollisuusympäristöön ehkä jotain pehmeää, mutta enemmän kuin kankaiden kuviot (ne ovat arkisia, tuttuja, normaaleja) minua kiehtovat koneiden tunnistamattomat siluetit.

Pidän siitä, ettei taideteos kopioi kohdettaan liian suoraan. Väliin pitäisi mahtua jotakin, tulkinta, jos näin laimeaa sanaa saa käyttää. Siksi ehkä nautin eniten noista konekuvista. Niissä on näkökulma. Ne kertovat minulle jotain sen sijaan, että toistaisivat jo olemassa olevaa.

Joka tapauksessa toivon, että teoskokoelma saa pysyvän paikan täältä jostakin.

(Carborundum on muuten tekniikkana niin kiehtova, että joku saisi joskus kutsua minut katsomaan, miten sitä tehdään.)

Ajanmääreitä (Näyttely: Soini)

Kaisa Soini: Aika. Galleria Kapriisi (Hämeenpuisto 25, Tampere) 4.11.2012 saakka.

Galleria Kapriisissa on jonkinsortin remontti, joten ennakkotiedoista poiketen esillä on vain yksi näyttely, Kaisa Soinin Aika.

Aika on numeroita, joista ei ihan saa selvää, latinankielisiä viisaita sanoja ja tervantuoksua. Aika on vuoroin metallista ja kiiltävää, vuoroin tukahduttavan paksua villaa.

Siinä se. Jos teoksesta voisi ostaa vain osan, ostaisin heti tuon nollapisteen alemmassa kuvassa. Rakastan sitä! Sitä kuitenkin seuraa metreittäin nollanjälkeisiä numeroita, jotka eivät koskaan mahtuisi kotini seinälle.

Raidat maalauksissa ovat ajan kerrostumia. Vuosiluvut juoksevat kankaalla vuoroin helposti luettavina, vuoroin piiloutuen ympäristöönsä. Näitä maalauksia tekee mieli tutkia ajan kanssa, siis nimenomaan ottaa aika mukaan näyttelyyn ja jutella sen kanssa siitä, mitä teoksista löytyy.

Minä pidän tästä näyttelystä kovasti. Joskus käy niin, että siitä, mistä pitää, ei voi kirjoittaa pitkästi (ja tulee syntinen olo: olen sortunut vain katselemaan, sortunut näköaistin viekoittelevaan valtaan, enkä ole ajatellut miksi tämä minua kiehtoo).

Soinen & maalauksellinen (Näyttely: Asumaniemi)

Terhi Asumaniemi: Toisen maailman rajalla. Tr1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.10.2012 saakka.

Voi Terhi Asumaniemi -raukka! Suovalokuvanäyttelyn alapuolella pauhaa Michael Jacksonin keikkavideo!

Ajatellaan positiivisesti: ehkä Asumaniemi on Jackson-fani. Ehkä häntä ei haittaa, että ihmiset tulevat TR1:een näkemään popin kuninkaan ja päätyvät ehkä samalla katselemaan kuvia suoluonnon tuhoutumisesta.

Kuvien tekniikaksi kerrotaan pigmenttivedos puulle, akryyli ja vernissa. Lopputulos on hämmästyttävän maalausmainen. Yksi kuvista näyttää ihastuttavalla tavalla juuri Saskiassa päättyneen Päivi Pussilan näyttelyn horisonttimaalaukselta.

Pinta, maalausmaisuus, on vain yksi vangitseva ominaisuus. Pidän siitä, että monet kuvista ovat neliöitä. Tässä aanelosten maailmassa on ihanaa, kun näkee neliön. Siinä on jotain alkukantaisen konkreettista.

(Itse asiassa kaikkikin kuvat saattoivat olla neliöitä, nyt en muista minkämuotoisia kuvia sillä yhdellä seinällä oli, ja kun Jackson-näyttelyssä oli niin tiukat valokuvaamisen kiellot, en uskaltanut kuvata Asumaniemen näyttelyssäkään kuin yhden teoksen tätä tekstiä varten. Älkää nyt tulko sanomaan, ettei tätäkään kuva olisi saanut ottaa!)

Pidän myös siitä, että kuvat ovat kauniita, eikä niitä ole pakko nähdä ahdistavina luonnontuhon dokumentteina. Kaipaan tähän maailmaan hiukan naiivia toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Vaikka sitten tosiasioista välittämättä.

Näyttely on hieno. Kauemmin minä tätä katselin kuin hiottua Michael Jacksonin imagonpönkitystä alakerrassa.

PS: Löysin julkisen teoksen, jonka yli olen kävellyt kymmenet kerrat! Frenckelin edessä kulkevassa kivilaattapolussa on runoja (tai jotain tekstejä, en oikein saanut selvää)!

Kiiltokuvaa ja pönöttämistä (Näyttely: Michael Jackson)

Michael Jackson: Tervetuloa maailmaani – Welcome to my World. TR1 (Väinö Linnan aukio, Tampere) 28.10. 2012 saakka.

Kuten oletinkin, TR1:n Michael Jackson -näyttely on kyseenalaistamaton, kritiikitön, perusosasista koottu faninäyttely. Joskaan en tiedä, onko näyttelyä varsinaisesti suunnattu faneille; olen nähnyt ainakin 80 % näyttelyn valokuvista omistamistani Jackson-kirjoista ja levynkansista jo ennen tätä näyttelyä (ja niin lienevät muutkin fanit nähneet). Omasta tiiviistä fanikaudestani on kuitenkin jo 10 vuotta, joten olisin kuvitellut näkeväni jotain yllättävääkin.

No, tämä on tätä, tiedättehän: näyttelyssä ei saa ottaa kuvia (etteivät nämä arvokkaat valokuvat leviä luvattomasti minnekään). Kuvasin sitten teille kotona hammasmukini, koska samanlainen Jackson-muki oli näyttelyssä oikein vitriinissä.

Valokuvat ovat tarkkaan valittuja, kliinisiä, photoshopattuja ja kauniita. Sellainen elämää suurempi idolius olisi kiinnostavampaa, jos siihen suhtauduttaisiin kriittisesti tai edes huumorilla. Vakavasti tämän voivat ottaa kai vain ne, joille Jackson on edelleen elämää suurempi idoli. Itse huomaan näin aikuisena olevani paljon kiinnostuneempi säröistä: pidän kuvasta, joka paljastaa, että laulajalla on pitkät jalkaterät ja kuvasta, jossa hänellä on silmälasit päässä. Hän on epätäydellinen ja siksi todellinen.

On tietenkin surullista, että ihminen joutuu elämään niin tiukassa kontrollissa itsensä ja julkisuuskuvansa kanssa. Kaiken taustalla on kuitenkin ihminen, vaikka kaikenlaiset hänestä hyötyneet koneistot ovat aika hyvin itse ihmisen onnistuneetkin peittämään. Olen monesti ollut näkevinäni Jacksonin musiikkivideoilla ja esiintymisessä huumoria ja itseironiaa. Miksei sitä voisi tuoda myös hänen uraansa esittelevään näyttelyyn?

Valokuvien ja krääsän lisäksi näyttelytilassa pyörii keikkataltiointi. Senkään toimivuus museotilassa ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta eihän se museon vika ole, että Jacksonilla oli tapana heruttaa aplodeja aplodien päälle lopettamalla jokaista biisiä kymmenen minuuttia. Livenä se ajaa ihmiset hurmokseen, videolta katseltuna se on aika puuduttavaa.

Keikkavideon eteen muodostui suorastaan ruuhkaa. Tämä on vetonaula: taiteilija itse, elävänä ja tanssivana, mestarillisena koneena. Jackson nimittäin oli loistava tanssija, loistava (vaikkakin usein suuruudenhulluudesta ja epäonnistumisen pelosta johtuen hieman kliininen ja ennalta-arvattava) lavaesiintyjä. Selvästi itseään aina parempaan ruoskiva, voimakas persoona.

Ja kuitenkin. Ihmiset istuvat ja tuijottavat keikkataltiointia liikkumatta. En pääse istumaan, penkit ovat täynnä, ja alan jamitella yleisön reunalla. Saan pari pitkää katsetta. Jatkan jamittelua. Kun kitaristi ilmestyy lavalle neonvaloilla päällystestyssä puvussa, metriset sarvet päässään ja kitara tulta syösten, nauran ääneen. Saan taas katseen. (Mutta tässähän tätä show-ironiaa nyt on!)

Museossa jopa musiikki muuttuu katseltavaksi kohteeksi. Jopa Jacksonin musiikki (jos kuuntelen sitä kotona, mitä harvoin mutta sentään joskus teen, tanssin ympäri asuntoa kuin riivattu – Jackson teki tanssimusiikkia!) Tiedän kyllä, että käyn museoissa niin usein, että käyttäydyn niissä muutenkin asiaankuulumattoman kotoisasti. Jamittelu on minulle helpompaa kuin esimerkiksi 12-vuotiaalle Jackson-fanille, joka ei ole käynyt museossa kuin ehkä kerran koulusta kun oli pakko.

No, näyttelyn kuva Jacksonista on se, mitä voi odottaakin. Tämän vuoksi epäviralliset elämäkerratkin ovat usein kiinnostavampia kuin kohteensa hyväksymät: ihmistä kiinnostaa ihminen, ei puleerattu valokuva, jossa voisi poseerata kuka tahansa.

Tervetuloa maailmaani on aika kammottava nimi näyttelylle, jonka maailma on näin viimeiseen asti julkisuuden kyllästämä ja epäaito. Kuulkaa, kyllä Michael Jacksonkin hikoili ja epäonnistui ja kompuroi niin kuin kaikki tanssijat tekevät toisinaan. Mutta ehkä tämä on totta, ehkä hänen maailmansa tosiaan typistyi tällaiseksi megajulkisuuden palvelemiseksi. Ikonien tarjoamiseksi nälkäiselle yleisölle.

Harmi, että fanikauteni osui VHS-videoiden aikaan; minulla ei ole katseltavaa kokoelmaa Jackson-dokumentteja tai musiikkivideoita kotona. Mutta toisaalta, kaikkihan on netissä yhden klikkauksen päässä. Ja levyhyllyssäni on edelleen Jacksonin levyjä sen verran, että voin tanssia asuntoa ympäri pääni pyörryksiin. Taidanpa.

Kirja: Linda Nochlin – Bathers, Bodies, Beauty

Linda Nochlin: Bathers, Bodies, Beauty – the visceral eye (2006).

Ostin tämän Linda Nochlinin kirjan Ateneumin kirjakaupan alennusmyynnistä vuonna 2008. Olen lukenut sen sittemmin useampaan kertaan, viimeisimmän lukukierroksen päätin viisi minuuttia ennen tämän päivityksen kirjoittamista.

Kirja on kuin taivaasta pudonnut lahja taideteoksia analysoivalle mielelle. Nochlin on loistava kirjoittaja (hänen teoksistaan voin suositella melkein mitä tahansa), mutta erityisesti pidän juuri tästä kokoelmasta puheista muokattuja artikkeleita. Tämä on esseemäinen, hyvin henkilökohtainen, teoksiin uppoavan analyyttinen, kieleltään kaunis teos.

Kirjan lukeminen on muuten nopeaa ja sujuvaa, mutta päädyn aina jostain asiasta toiseen kirjaan ja taas kolmanteen, joten lopulta luen päällekkäin viittä tai kymmentä kirjaa, ja huomaan, että kasa vain kasvaa ja sen ensimmäisenkin kirjan loppuun saattamiseen menee kuukausia. Tämä on juuri sellainen kirja, josta täytyy kesken kaiken hypätä selvittämään, mitä Susan Sontag kirjoittikaan ihmisistä valokuvissa tai mitä sanoo Anthony Julius kirjassaan Transgressions tästä alastonaiheesta tai miten Tampereen taidemuseon Pitkältä tieltä, vanhuksiin taiteessa keskittyvä teos, analysoi vanhuusaihetta.

Niin käy, koska Nochlin käy kirjassaan läpi valtavan laajan kirjon ihmiskuvia. Hän kirjoittaa alastomuudesta, vanhenevasta ruumiista, kuolemasta. Hän kirjoittaa itsestään maalatuista muotokuvista ja suhteestaan niihin. Hän kirjoittaa Manet’sta, paljon Manet’sta. Kylpijäaiheen kulkeutumisesta halki taidehistorian. Kauneudesta, ja rehellisyydestä, jonka ajatellaan taiteen ihmiskuvissa aina olevan jotain muuta kuin kaunista.

Kirja on painava, kiiltävälle paperille painettu värikuvitettu teos. Kuitenkin se on pieni ja helppo kantaa mukana repussa. Olen lukenut sitä paljon linta-autoissa ja junissa. Katkelmia sieltä täältä. Ehkä siksi en pystykään kirjoittamaan tästä kovin suoraviivaista analyysiä.

Pidän siitä, miten Nochlin lähestyy kuvia. Hän katsoo ja antaa kuvan kertoa, Hän ei lähesty kuvaa kimppu teorioita kädessään, ei etsi valmiista paloista maalaukseen sopivaa. Hän antaa kuvan olla.

Tämä lähestymistapa tuo kirjaan ihanaa levollisuutta. Meidän ei tarvitse vimmaisesti yrittää kaivaa esiin asioita, ymmärtää väkisin. Me voimme vain katsoa. Ja niin hän pääsee kuviin syvälle. Hän kirjoittaa Manet’n asetelmista:

”Indeed, it seems to me that Manet displaces some of the emotional empathy and pathos he so deliberately withdraws from his representations of human death onto the realm of dead things, the objects – flowers, fruit, vegetables, fish, or rabbit – of the nature morte.

ja (analyysi on toki tätä paljon pidempi) yhtäkkiä näen Manet’n asetelmat eri tavalla kuin ennen.

Erityisesti vastavalmistuneena, taidehistorian akateemisia tutkimuksia lukeneena, tämä kirja oli minulle valtavan tärkeä. Hyvä on, me luimme Nochlinin kuuluisan Why Have There Been No Great Women Artists? johonkin tenttiin, mutta se on ilmiötä, sosiologiaa, historiaa valottava teksti. Nochlin on parhaimmillaan kun hänet päästää remuamaan taideteosten kanssa. Hän yhdistää historian faktat kauniiseen analyysiin ja tunteisiin. Hän osaa sen, mistä moni voi vain haaveilla.

Nochlin on hyvä esimerkki myös siitä, että yhden elämän aikana ehtii syventyä tutkimaan monia asioita. Sen sijaan, että hauduttaa pöytälaatikossa sitä yhtä suurta ja mestarillista tutkimusaihetta, pitäisi vain yksinkertaisesti selättää se ja käydä seuraavan kimppuun. Kannustavaa!

Bathers, Bodies, Beauty on kaiken sen kiteytymä, miksi rakastan taidehistoriaa. Tuntuu, että rakkauteni taidehistoriaan on sitä palavampaa, mitä kauemmin on siitä, kun olen saanut yliopistossa alaa opiskella. Tämänhetkiset opintoni taidekasvatuksen parissa ovat ihan toisenlainen prosessi, enkä ole (vielä toisen vuoden opiskelijanakaan) lainkaan varma, sovinko taidekasvatukseen missään asennossa, jolla aihetta yritän lähestyä.

Onneksi on Nochlin, johon palata.

 

Tiedon vapaasta saatavuudesta

Istuin eilen Ateneumin arkistossa lukemassa ruotsinkielisiä taiteilijakirjeitä 1800-luvun lopulta. Arkiston työntekijät olivat mukavia ja avuliaita, ja alkuperäisestä harhailevasta sähköpostikyselystäni eteenpäin sain kovasti apua tutkimuksessani. Lopulta kirjeiden lukeminen oli kuin olisi saanut seurata 1800-luvulla kirjoitettua blogia (typerä vertaus, koska ihmiset tuntuvat nykyään pitävän blogeja lähinnä valokuvakoosteina omista muotivaatteista tai vellomisena omassa elämäntuskassa). Käsinkirjoitetut kirjeet ovat hieno ikkuna menneisyyteen. Ja ne tarinat! Mitä meistä jää jäljelle, kun emme kirjoita arkistokelpoisia kirjeitä?

Mutta. Nämä yli 100 vuotta vanhat kirjeet ovat arkistossa digitoituina. Sen sijaan, että niitä voisi sähköisen tiedonkulun aikakautena lukea vaikka netissä, minun täytyi matkustaa Helsinkiin ja istua arkistossa koneella lukemassa niitä digitoituja versioita (alkuperäisiä kirjeitä en toki edes nähnyt). Miksei tätä olisi voinut tehdä kotikoneella? Miksi materiaali digitoidaan, ellei hyödynnetä sähköisen informaation mahdollisuuksia kulkea minne tahansa ajatuksen nopeudella? Keneltä se on pois, että tällaista materiaalia suljetaan arkistoon?

Mukaankaan niitä digitiedostoja ei esim. usb-tikulla saa. Sen sijaan kirjeitä sai tulostaa huonolaatuisina, liian pienikokoisina printteinä, joista ehkä saan selvän suurennuslasin kanssa. Valitukseeni asiantilasta sain vastauksen, että voin milloin tahansa tulla takaisin arkistoon lukemaan kirjeitä uudelleen sillä yleisökoneella. Kätevää.

En ymmärrä tiedonkulun jumittamista. Kyse ei voi olla tekijänoikeuksistakaan, kun materiaali on yli 100 vuotta vanhaa. Mitä pahaa tapahtuisi sinä päivänä, kun taiteilijoiden digitoidut kirjeet olisivat netissä kaikkien kiinnostuneiden luettavina? Ei mitään. Sen sijaan voisi käydä niin, että kaltaiseni ihmiset, joita nyt vain sattuu kiinnostamaan, lukisivat kirjeitä kotonaan, saisivat ideoita, huomaisivat yhteyksiä (jollaisia ei huomaa, ellei voi lukea kirjeitä uudelleen ja uudelleen ja eri taiteilijoiden kirjeitä myös, riittävästi saadakseen intuitiivisia aavistuksia), ehkä kirjoittaisivat jotakin.

Meillä on erikseen tutkijat ja muut kansalaiset, ja se on vähän tylsää. Miten paljon koulutetaankaan maistereita, jotka eivät koskaan tee tutkimustyötä (koska eivät pääse/ehdi/halua jatko-opiskelijoiksi yliopistoon), mutta joita kiinnostaisi tehdä edes jotain vapaa-ajallaan. Minua kiinnostaisi, nimittäin. Eikä sitä varten tarvitse mikään maisteri olla, että osaa lukea ja analysoida tekstejä – tämä maisteriviittaukseni pyrkii välittämään huoleni siitä, että yhteiskunta tuhlaa kouluttamiensa ihmisten ammattitaitoa ja intoa kun heitä koulutetaan työttömiksi. Voisi sitten työttömänä vaikkapa lueskella arkistoista juttuja ja kirjoittaa vaikkapa taideblogia.

Nyt tähän voi sitten vastata, että tulisi kauhean kalliiksi tehdä nettipalvelu, jossa ne kirjeet olisivat luettavina.

(Kuva ei liity tekstiin mitenkään, eivät ne olleet edes rakkauskirjeitä, joita luin.)